Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 4

saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
»Mitä tahdot?» Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
»Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
jossa illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
»Mitä varrot?» Hurtta sanoo.
Vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
»Varron sulhon vapautta.»
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt;
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertuvat pilvein verhot,
kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.»--
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: »Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi;
itseäs en enää anna,
jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!»
Katsoo kaunis impi kauan:
»Jään ma hyvän Hurtan luoksi,
joka jättää surmarauan
minun heikon, vienon vuoksi;
joka kanssa Jumalansa
tekee tunnonrauhan syvän,
jota kerran siunaa kansa
vuoksi hallituksen hyvän.»
Nyökkää päätään Hurtta. Kaikuu
niinkuin kauko-kirkonkellot,
vaiko Manan vasket raikuu,
kumahtavat kuolon pellot?
Seestyy seinät Hurtan majan,
liittyy käsi käteen varmaan;
kesken suuren, synkän ajan
syttyy auvo kahden armaan.
Astuu sisään Arnkil. Kysyy
Hurtta: »Miksi kellot soivat?»
Arnkil hetken vaiti pysyy,
vastaa: »Kellot kunnioivat
kansan kuolintuomioita,
jotka täyttyneet on äsken;
vaan jos siedä et sa noita,
vaientaa ne kohta käsken.»
Simo Hurtan otsa uurtuu:
»Toimit joskus liian hyvin.»--
Arnkil selin nöyrin kuurtuu,
poistuu kumarruksin syvin.
Huokaa Hurtta: »Tyttökulta!
oot nyt orpo, yksin sinä,
poiss' on isä, sulho sulta,
niiden murhamies nyt minä.»
Virkkaa itkusilmin impi:
»Kadotin ma taaton harmaan,
löysin, mik' on kallihimpi:
unelmaini urhon armaan.
Suistui multa sulhaseni,
häipyi taakse Tuonen häivän,
oli laulu lapsuuteni,
sinä laulu täyden päivän.»
Katsoo Hurtta kummastellen:
»Etkö sitten kiroo mua?»
Vastaa tyttö tyrskähdellen:
»En ma koskaan kiroo sua,
siunaan elon kaiken kautta
niinkuin Taivahisten tulta,
jotka tämän lemmen kautta
riisti taaton, sulhon multa.»
Huokaa Hurtta murtuvana:
»Siis on tullut turmioni!»
Vastaa tyttö valkeana:
»Koitti kerran kohtaloni;
vaikeasta vaikeampaan
kanssas käydä tahdon iki,
haikeasta haikeampaan,
kussa kuolo liikkuu liki.»
Painaa Hurtta päänsä, kuiskaa:
»Siispä vihki meidät Surma!
Tuonen tässä hunnut huiskaa
eikä hetken helppo hurraa.
Tunnen, että eilisestä
on kuin pituus pilvenrannan,
sinisilta, jok' ei kestä
verta Hurtan kannuskannan.»
Helkkää ääni neien nuoren:
»Jos ei sinisillat kestä
kuormaa sydänsyittes vuoren,
teemme toisen teräksestä,
joka tulla tuskan kantaa,
lemmen, kuolon virttä soivan,
pitkin punapilven rantaa
sulhon hurme-huppeloivan.»
Vonkui, vankui kirkon vaski,
vaikeni kuin noidan loihtu.
Vereen talvipäivä laski,
punoitti kuin suuri soihtu.
Vait on Hurtta niinkuin hauta,
vait on impi niinkuin vainaa;
Sallimuksen seppelrauta
kumpaisenkin päätä painaa.

KUNINKAIHIN.
Kodin hirsi-hiiloksella
seisoo Sipo Nevalainen
talvisella tanterella;
puhuu tuuli purevainen.
Hämärtää jo pakkas-ilta,
kolkko huokaa korpi, salo,
takaisilta taivahilta
nousee kuun jo valju valo.
Miettii Sipo Nevalainen:
Mistä apu, armo tässä?
Kuninkaalle kuuliainen
olen ollut elämässä,
vaan on Kaarle kauan poissa,
mässää herrat, moukat täällä;
kun ei kissa, näätsen, koissa,
hyppii hiiret pöydän päällä.
Saapuu Hovilasta sana:
»Jo nyt Sipon onni koitti!
Simo Hurtta mahtavana
kansan kaiken kaali, voitti.
Pahalla hän kostaa pahan,
hyvyydenpä hyvyydellä;
sinut kutsuu Hovilahan,
on hän sulle aivan hellä.»
Kohta kansliassa Hovin
seisoo Sipo Nevalainen.
Hurtta häntä katsoo tovin,
tuumii: Tuossa alamainen,
jok' ei tieltä oikealta
eksy, väisty eikä horju,
vaikka horjuu esivalta,
maan ei vainolaista torju.
Virkkaa: »Tääll' oot ollut, luulen,
esivallan vanhan suoja
kauankin ja--niinkuin kuulen--
kapinasta tiedon tuoja
tuona turman yönä, konsa
puhtaaks pantihin tää talo;
tajuatko: palkintonsa
ansaitsevi työsi jalo.»
Sipo vastaa vakavasti:
»Sain jo aimo palkan tuosta,
tuntui sydänveriin asti;
täytyi talvi-yöhön juosta,
koska kostomielin multa
talonpoiat poltti talon;
takaa korpikuusten tulta
katsoin, tuumin syytä palon.»
Järkähtää jo Hurtan mieli:
»Minuako syytät siitä?»
Sipo vastaa verkka-kieli:
»Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla.»--
Kysyy Hurtta: »Siispä kelle?»--
»Jos on syytä jollakulla...»
Sipo tuumii--»jokaiselle!»
Katsovat he toinen toistaan:
Sipo, niinkuin Suomen honka,
Hurtta, niinkuin salamoistaan
tutaan pitkä pilvenlonka;
eipä kumpaisenkaan siirry
silmät eikä kasvot käänny,
myös ei pilkka niihin piirry,
suu ei suutu, ään' ei äänny.
Virkkaa vihdoin Hurtta: »Olet
mulle hyvää tehnyt, miesi;
polkuja jos mieron polet,
sull' on Hovilassa liesi.
Vaan jos mikä painaa mieltäs,
puhu, pyydä! Mik' on minun
vallassa, sen täytän. Kieltäs
kirvoita, on vuoro sinun!»
Ja hän kärkevästi viittaa.--
Sipo tuumii tosissansa,
toisen kiirehest' ei piittaa,
pyörittää vain lakkiansa.
Miettii, mik' ois onnekkaisin
kansakunnalle ja maalle,
virkkaa viimein: »Jos ma saisin
lupakirjan kuninkaalle!»
Hurtta huimat kulmat nostaa:
»Sinä kuninkaihin? Miksi?
Mulleko vai muille kostaa
aiot mieles leppymiksi?
Et nyt etsimääsi kohtaa,
poiss' on kuulu kuninkaamme,
neuvosherrat yksin johtaa
Ruotsin sekä meidän maamme.»
Vastaa Sipo vakain mielin:
»Tiedän, kuningas on poissa,
vaan en silti mielinkielin
heilu herrain porstuoissa.
Luokse Kaarle kuninkaani
pyydän, vaadin pääsyn vapaan,
vuoksi armaan synnyinmaani;
hänet kyllä etsin, tapaan.»
Hymähtävi Hurtta: »Mitä
sanoisit, jos tapaisitki?»
Sipo vitkaan vastaa: »Sitä,
että kyllin kansa itki,
kärsi teistä, Hovin herrat,
ynnä muutkin muukalaiset;
verot veitte kymmenkerrat,
löitte miehet, naitte naiset!»
Jopa Hurtan muoto muuttuu,
painuu kulmat synkät vakoon,
jalkaa polkee hän ja suuttuu;
talonpoik' ei lähde pakoon,
seisoo varsin vakavana
oven suussa oudon tuvan,
kysyy, kun on hällä sana:
»Saanko kuninkaihin luvan?»
Hulluks Hurtta luulee miehen.
»Arnkil! Lupa hälle laita
juosta vaikka Hornan tiehen,
tulla, mennä merta, maita,
Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan,
missä Turkin kuuhut hohtaa,
turkitarten kilpakisaan--
kunnes kuninkaan hän kohtaa!»
Arnkil lupakirjan laittaa.
Vartoo Sipo varsin vakaa;
saa hän kirjan, taskuun taittaa,
kirja matkaturvan takaa.
Hurtta hänen hommiansa
seuraa, silmiss' sääli, huoli,
muistuu jotain muistostansa
ja hän virkkaa: »Poikas kuoli?»--
Lausui, poistui niinkuin paasi.
Hurtta jälkeen tahtoo juosta:
»Arnkil! Sun jos tää ois maasi,
etkö ylpee oisi tuosta?
Riennä jälkeen miehen moisen,
hälle muiston annan armaan,
näistä pistooleista toisen,
takomista taaton harmaan!»
Arnkil käy ja palaa.--Astuu
Hurtta askeleen ja kaksi,
tuntee, kuinka silmä kastuu,
virkkaa: »Suomen jumalaksi
nimittäisin tuon vanhurskaan;
vaan mik' oisin silloin minä,
joka kaikki kaadan, murskaan?
Arnkil! Siihen vastaa sinä!»
Arnkil aatkeloi: Ken tietää
majurimme mietteet syvät?
Saa sen päähänpistot sietää
pienet, suuret, huonot, hyvät.
Siedän, kestän, minkä jaksan,
toki kerran kohlut kostan,
kerran koron kanssa maksan,
kun ma vapaan pääni nostan.
Nousee Sipon selkä: »Kuoli,
kuolla jouti, kavaltaja,
ellei ollut mielipuoli,
järjenjuoksu hällä vaja.
Turha häntä surra. Lastaan
tunnustako älköön kukaan,
jos hän esivaltaa vastaan
nousee, tempaa muutkin mukaan!»
Vaan hän ääneen vastaa: »Oisi
Affleck silloin Suomen piru,
silloin täällä valtikoisi
virkamies, mi suott' ei viro.
Vaan on moinen ihmisrotu:
huolii Jumalasta viisi
eikä saatanaankaan totu--
itse oisin Suomen hiisi!»
Hurtta synkin kulmakarvoin
katsoo voutiansa kauan,
joka sanan virkkaa harvoin,
silloin raa'an niinkuin rauan.
Miettii miestä, miettii maata,
missä kestää kauhun kausi,
vihdoin päätään nyökkää: »Saata
sisään Björn ja Jessenhausi!»

KOTIKURIA.
Saapuu Jessenhaus kuin käänne,
ketunnahka-turkki yllä,
kaulassansa näätäpäärme;
talven tarkenee hän kyllä.
Vaan on toinen Björnin laatu:
niinkuin kannunpohja paistaa
naama, Jumalalta saatu,
joskin myös hän hieman--maistaa.
Katsoo heitä Hurtta hetken,
virkkaa: »Eipä jaksa päästä
päähän elämänsä retken,
ken ei itseänsä säästä.
Jessenhausin terveys horjuu,
vaatii varman virkaloman;
vaivoin Tuonen työtä torjuu
henki äijän hervottoman.»
Jessenhausi kauhumielin
kuulee sanat Hurtan julman,
selin nöyrin sekä mielin
selvittää hän kokee pulman.
Keskeyttää Hurtta ukon:
»Kajaaniin nyt kaikoatte,
lujetessa linnanlukon
appelaan tien asetatte.
Olen kuullut, että appi,
tulliherra Hoffrén, siellä
teitä kauan kaipaa, pappi,
porvaritkin murhemiellä.
Mutta enin--niinkuin kuulin--
vartoo vainio kaunis, nuori.
Ritariks, hyi, teidät luulin,
niinhän pettää ulkokuori!»
Jessenhausi Hurtan pilkkaan
puutu ei, jos tajuaakin,
joskin pilkka pistää nilkkaan,
pistää, sattua se saakin!
Häll' on huoli toinen: »Saanko
palkkani ees pienen kantaa?»
Hurtta hymyy: »Eestä maanko?--
Voihan appi muonan antaa.»
Jessenhausi huokaisevi,
henkäisevi hetken, kaksi,
sitten, kurja, kuiskailevi:
»Totta sentään vierahaksi
meille tulee majurimme
niinkuin ennen, niinkuin muinen:
tuota toivoo Hoffréninume,
vaimonikin valkeuinen.»
Viittaa Affleck armoisasti;
Jessenhausi, 'Jessenjuuri',
kumartavi maahan asti,
mielessään jo toivo suuri.
Björniin Hurtan silmä siirtyy,
lehahtaa jo leppeämmin:
»Teidän kasvoillenne piirtyy,
mihin teill' on mieli lämmin
Armeijaan te astumista
ootte usein aatellehet,
vaikk' on noista aikehista
toimet tärkit estänehet.
Nyt ei niistä estett' enää:
virastanne ootte vapaa!--
Vaikenette? Teette tenää?
Onko tuo nyt urhon tapaa?»
Viiksiään Björn Finne kiertää:
»Liian nopeaan kentiesi
meitä onnen oikut viertää;
olen sentään sotamiesi.
Armeijaan ma astun, ajan
ryssän, saarran saarroksihin,
taakse vanhan Ruotsin rajan,
vaikka itse helvettihin!
Toki toivon, ettei lähin
aika viel' ois lähdön aika,
saisi viikot vierrä vähin,
saapuis kevättalven taika,
suurtuis tähdet, taittuis hanki,
kuuset, hongat hopeoituis,
ei ois ihminenkään vanki,
hirven, karhun hiihto koituis.»
Mutta Affleck ankarana
katsoo keväthaaveilijaan:
»Etelästä soi jo sana,
tuli taisto tanssin sijaan;
isänmaa ei enää vailla
saata olla miekan miestä,
joka lupaa teidän lailla
täältä ryssät kaikki piestä.
Kreivi Nieroht teitä uottaa,
Kaarle kuningas ja kansa,
ja ne uskoo ja ne luottaa:
urho tutaan sanoistansa.
Hyvästi siis hirvet, maisto
maljan, naisten naurut, soitto,
terve, sota, terve, taisto,
terve, kuolo taikka voitto!
Luutnantti! Tää askar rauhan
teitä veltostuttaa varmaan;
joskus teille tenhon lauhan
vei ne myöskin miehen harmaan.
Aikaa kolme päivää saatte:
ensin lähtömaljat juotte,
sitten lähtösuukot jaatte,
sitten lähtölaulut luotte.»
Mutisee Björn Finne: »Tokko
täss' ois sentään kiire parhain?»
Hurtta hymyilee: »Mies sokko!
Sankarkuolo liian varhain
kellekään ei koita koskaan.»
Ja hän viittaa kädellänsä.--
Vaikenee Björn Finne, joskaan
tuost' ei tuiki mielissänsä.
Affleck lausuu: »Arnkil! Teistä
pitänyt jo olen kauan,
teiss' on taiston tulta, peistä,
kylmyyttä myös kylkirauan.
Teidän olkoon tästä saakka
lähin valta Hovilassa,
vallan vastuu myös ja taakka,
kun en itse kantamassa.»
Arnkil kumartaa.--Jo päivä
mailleen painuu joulukuinen,
punoittavi pilven häivä,
huokaa metsä honkapuinen.
Vaan ei vielä majurilta
huomisesta huolet lopu,
lausuu: »Ennen kuin on ilta,
meill' on kirkon kanssa sopu.
Valjastakaa varsa paras!
Papin pakinoille lähden,
ett' ois kiini suurin varas
ennen aikaa aamutähden.
'Pienet hirtetään', he puhuu.
Katsokaamme!»--Hurtta ajaa.
Ympär' yössä korpi huhuu,
katsoo kuuhut kauhistajaa.

PIETARI HAERKEPAEUS.
Istuu illan suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi,
eessään liekkavainen liesi;
ei hän yksin istu, tällä
kertaa ompi seuranansa
kanttori Porccander hällä,
josta paljon pitää kansa.
Juuri juossut heillä juttu
päästännäst' on kansan pulman.
Uusi juttu, vanha tuttu:
nurinaa vain ajan julman,
vaikerrusta vainon uuden,
pettymystä kansan koston,
olotilaa onnettuuden,
taakkaa viime veronnoston.
Nousee Haerkepaeus: »Mahti
vaikk' on Hurtan maassa tässä,
oon ma karitsaini vahti,
heit' en heitä elämässä.
Muu jos auta ei, ma liehdon
liekkiin toisen turman palon,
liittoon siihen ryssät kiehdon,
saamme tsaarin suuren, jalon.»
Peljästyy Porccander: »Tänne
ryntäisikö ryssät huimat?
Eikö katkeis kansan jänne,
päätyis päivät yhtä tuimat?
Ehkä paras oisi uottaa,
kunne kääntyy pyörä ajan,
Luojaan uskaltaa ja luottaa,
armoon kaiken armahtajan?»
Pappi pitkill' askelilla
astuu pirtin lattiata,
avaroilla aatoksilla,
mittaa, miss' on ajan rata;
tuntee aikakirjat Suomen,
uskoo hän myös taivaan Isään,
kihoo kyynel alta luomen--
työntyy silloin Hurtta sisään.
Sanoo susiturkistansa:
»Luojan rauha, rakas appi!
Näen, astuu aatteissansa
siinä seurakunnan pappi--
ah, ja lukkarikin myötä!
Varmaan tuumat tääll' on vakaat
tehdään tyyntä Herran työtä:
heräjä sa, joka makaat!»
Lieden ääreen leveästi
istuu itse käskemättä,
pistää pilaa keveästi,
lämmittelee jalkaa, kättä;
leikkii niinkuin hiirillänsä
kissa, hetkeksikään päästä
heitä ei hän silmistänsä;
saalistaan ei Hurtta säästä.
Rovasti nyt rohkeasti
keskeyttää kenstin pilan.
lausuu varsin vakavasti:
»Arvaan itse oman tilan,
annan arvon vierahalle.
Siksi kysyn: mik' on tuonut
teidät näitten ortten alle,
meille kunnian tään suonut?»
Iskee Hurtan silmä tulta:
»Tulin käyntiin vastaamahan,
jonka teitte, appikulta,
kansan kanssa Hovilahan.
Tietäkää, on mulla muisti
pitkä niinkuin kruunun koura,
joka kansan eljet suisti,
jäi vaan uskon haave, houra.
Siksi valan vannotatte
jälleen Ruotsin kuninkaalle,
esivallan asetatte
vanhan kansalle ja maalle,
varoitatte vastaisista
erheistä ja kapinoista,
seurakunnan paimenista,
vääristä myös profeetoista.»
Miettii, vihdoin virkkaa pappi:
»Entä, ellen tehne sitä?»
Pahoin paisuu Hurtan sappi:
»Entä? Ellen tehne? Mitä?
Tuomionne Tukholmasta
saatte neuvosherrain suulla,
syynne kansan kapinasta
sovitatte hirsipuulla.»
Tuumii tuota pappi, sanoo:
»Vaikk' on ange vaiva ajan,
ain on sille, joka anoo,
sentään armo Vapahtajan.
Häneen turvaan, luotan! Mutta
kuink' on käypä kansan kurjan?
Säälinette sortunutta
teille taistokauden nurjan?»
Haastaa Hurtta: »Säälin, säästän,
rikostaan jos katuu kansa,
kovan koston alta päästän,
en, jos paatuu pahassansa.
Tehkää mitä mielinette!
Veitte kansan teille pahan,
sitä itse sääli ette,
ellette nyt--oikeahan.»
Miettii Haerkepaeus. Kuiskii
kanttori: »Se luvatkaatte!
Hurtan silmä tulta tuiskii,
kohta salaman te saatte.
Teeskennelkää ystävyyttä!
Tutkikaatte tuntoanne:
turha myrskyyn mennä syyttä,
maa voi käyttää kuntoanne.»
Sanoo pappi: »Suostun!»--Päänsä
painaa, herpoo hengen jänne.
Lausuu Affleck, jättäin jäänsä:
»Saitte voiton itsestänne.
Onnittelen! Olkaa tyyni,
unohdamme vanhan vihan;
tiedän itse omat syyni,
niinkuin omanne te ihan.»
Ja hän papin kättä puistaa
parahalla tuulellansa,
sitten jotain muuta muistaa,
kuiskaa, katsoo appeansa:
»Tulkaa kerran kestiin Hovin!
Nähdä tytärtänne varmaan
tahtonutte ootte kovin,
tulkaa, näätte Annan armaan!»
Kumahtaa, kuin kuolon multa
kirstun kanteen, äijän ääni:
»Tyttäreni ryöstit multa,
riistit puolen elämääni.
Hovia ma kammon, kulen
kaukaa, kierrän Kalman usta,
vaan jos sinne kerran tulen,
tuon ma turmaa, kadotusta.»
Hätkähtävi Hurtta, tuiman
tuntee tuskan rinnassansa:
Tulkitseeko äijän huiman
ääni, mitä miettii kansa?
Onko mahdoton siis sopu
kanssa näiden härkäpäiden?
Eikö koskaan vaino lopu,
taukoo tanhu Tuonen häiden?
Vaan hän mielenliikutuksen
pilkkaan karkeaan nyt peittää,
päästää kirkkaan kirouksen,
sanat sarvipäiset heittää:
»Vaikk' ei tapa muuten mulla
tallustella kirkkoteitä,
sunnuntaina kirkkoon tulla
aion kuulemaan ma teitä.
Saarnatkaatte, messutkaatte
niinkuin leipäpappi parhain,
työstänne jo palkan saatte
tälläpuolla tähtitarhain!
Varmaan kunnon kanttorimme
veisaa kiitosvirren tuosta,
ettei arvon rovastimme
heti tarvis taivoon juosta.»
Menee nauraa hohottaen.
Vait on lukkari ja pappi.
Mutta kädet kohottaen
kohta Hurtan hurskas appi
anoo avukseen nyt Luojaa
ahdingoissa ajan pahan,
pyytää Suomenmaalle suojaa,
rajarauhaa Karjalahan.

VALJU VAIMO.
Elää hiljaa Hurtan luona
Irja Sormu Hovilassa,
on kuin vieno valkovuona
ukkokarhun karsinassa.
Vaan on Hurtta hälle hyvä,
silittelee silkkipäätä,
neien silmänluonti syvä
tyyntää miehen myrskysäätä.
Asuu alakerrassansa;
suuret ovat suojat Hovin,
niistä paljon kertoo kansa:
siellä kummittelee kovin,
liikkuu vaimo valju, kulkee
kuvat synkät, haamusaatto,
sieltä astuu, aitat sulkee
vanha vainaa, Hurtan taatto.
Siellä usein Hurtta valvoo,
tekee siellä temput salat,
varmaan paholaista palvoo,
vannoo pirun kanssa valat;
luja heillä liitto lie nyt,
niinkuin vainajalla ammoin,
jot' ei rymä yksi vienyt,
kun hän kuoloon kulki kammoin.
Mutta Irja kangaspuita
päivät pitkät helskyttävi,
miettii mielen haaveiluita,
väliin totta välskyttävi,
uneks usein kaiken luulee;
taas hän herää hymyellen,
kun hän Hurtan äänen kuulee.
käypi vastaan kynnyksellen.
Yks on hälle ihmepaikka,
kutojalle kumma elki:
kangas yöllä jatkuu, vaikka
oven pääll' on vahva telki;
mutta mihin neitoselta
päivän päättyy punaraita,
siinä nähdään huomenelta
murherantu musta, kaita.
Ihmettelee Irja tuota,
tutkii seikkaa sieltä, täältä,
ja kun piikoihin ei luota,
Pirkolta myös ijäkkäältä.
Pirkko taiten vastaa: »Kuka
täällä öisin kutois kumman?»--
Irja hourinut on muka,
itse tehnyt raidan tumman.
Päättää Irja itseksensä:
Lie, ken liekin! Turha tuosta
synkistää on sydämensä,
suotta naapuriinkin juosta.
Arvata jo sentään voin ma,
ett' on piikain työtä tämä,
ja jos oikein aatkeloin ma,
kauniit myös on raidat nämä.
Kerran keski-yöllä havaa:
näkee liekin liikkuvaksi.
haamu sala-uksen avaa,
astuu askeleen ja kaksi,
istuu kangaspuille, alkaa
kutomaan kuin varjo, vainaa;
tuskin kättä käyttää, jalkaa,
polkusinta tuskin painaa.
Kohoo Irja vuoteessansa,
katsoo suurin silmin naista:
kumpi heist' on valveillansa,
kumpi haamu kuolon maista?
Liekin Tuonen tytti, tullut
kutomahan kuolemaani,
että päättyis haaveet hullut,
saisin sadun onnelaani?
Kuiskaa hiljaa: »Kuka olet?
Miksi istut kangaspuille?
Miksi polkusinta polet?
Kudot mulle vaiko muille?»
Nainen kangaspuissa kääntyy,
katsoo häntä kynttilällä,
vihdoin hiljaa huulet ääntyy,
vaan on kuolleen ääni hällä:
»Olen Hurtan valju vaimo.
Miks et, nurmilintu, nuku?
Oli mulla mieskin aimo,
koti kuulu, suuri suku,
vaan nyt nukun nurmen alla,
luona Manan herran jäisen;
pirtti pieni Tuonelalla,
yökin pitkä yksinäisen.»
Katsoo Irja kauhun lyömä,
kysyy: »Mitä kudot? Kelle?»
Vastaa vaimo surun syömä:
»Vaippaa vainaan sydämelle;
nidon niidet huolistani
kesä-öisin kehrätyistä,
loimet muista murheistani,
kuteet elon kurjan syistä.
Istuin kerran illan suussa
luona lammen päilypinnan,
käkö kukkui rannan puussa
riemut, kaihot nuoren rinnan,
mieli muita mietti, kutoi,
aalto paistoi aurinkoinen--
kohahtipa korpi, putoi
multa kultakuontaloinen!
Katoi syviin sydänvesiin;
mennessään vei mieleniki,
sielt' ei enää nouse esiin
mulle elämässä iki.
Ohi korskui Hurtan hepo,
pärskyi surman päitset päässä,
meni lapsen lauha lepo
niinkuin lehti myrskysäässä!»
Herää Irja huutohonsa,
huomaa ennallansa huoneen;
vaan kun tuota muistaa konsa,
halu häll' on mennä Tuoneen,
missä tytti tuiretuinen
kutoo kuolinhuntujansa,
kehrää vaimo valkeuinen
kesä-yössä huoliansa.

PIRKKO.
Nähnyt paljon maailmassa
on jo vanha Pirkko-muori,
emännöi jo Hovilassa
ammoin, ollessansa nuori,
koska notkui varsi suora,
silmät päässä leimahteli,
palmikko kuin paksu nuora
hartehilla heilahteli.
Nyt on vanha, kuuta, köyrä.
silti hoitaa hommat Hovin,
isännälle yksin nöyrä,
muille koppavakin kovin;
piiat ohjaa, suuta soittaa,
soimaa renkein ruokalomaa;
sentään Irjaa kunnioittaa,
neuvoo niinkuin lasta omaa.
Usein, kun on Hurtta poissa,
kaksin istuvat he illoin
muinaisissa muisteloissa;
Pirkko paljon haastaa silloin
ajoist' entisistä, jolloin
toisin täällä juhlittihin,
toisin talonpoika-kolloin
maat ja mannut tuhlittihin.
Katsoo häntä Irja. Muorin
silmät sädehtii ja palaa,
kuin ois talon piika nuorin,
joka tanhujuoksuun halaa;
huoahtaa hän hetken mennen,
jälleen vaikenee kuin hauta:
ei oo ajat niinkuin ennen
eikä kesämarjat auta.
Hiilos himmenee. Mut kuvat
kulkee liekeiss' sinisissä,
monet armaat tuulentuvat,
jotka särkyy sydämissä;
toinen vanha, toinen nuori,
nuorellai jo sydänsuru,
kummallai sen päällä kuori,
kuoren alla auvon muru.
Kuiskaa Irja: »Milloin, miten
tulit kerran taloon tähän?»
Haastaa hiljaa Pirkko: »Siten,
että läksin kerjäämähän;
isä kuoli, äiti kuoli,
jäin ma tielle niinkuin telkkä,
mielessäni murhe, huoli,
huomisesta pelko pelkkä.»
Kysyy Irja: »Silloin eli
vielä Hurtan taatto täällä?»
Vastaa Pirkko: »Remahteli
täällä riemu vallanpäällä!
Oli vanha inspehtori
miesi iloinen ja raju,
niinkuin vuoden vanha ori,
jonk' ei vielä taltu taju.»
Irja tuumii, tutkii: »Miksi
majuri ei naura enää?»
Vastaa Pirkko: »Varmaan siksi,
että vaiva tekee tenää.»--
»Vaiva? Mistä?» Irja kysyy.
»On hän mies nyt onnen, kunnon!»--
Pirkko hetken vaiti pysyy,
vastaa: »Vaiva omantunnon.»
Miettii Irja itseksensä:
Oisko Pirkko oikeassa?
Peittää Hurtta sydämensä,
viihdy ei hän Hovilassa.
Virkkaa vihdoin: »Eikö lemmi
enää hän kuin ennen mua?»
Vastaust' ei Pirkko emmi:
»Kärsii hän, siis lempii sua!»
Painaa nojaan seinähirren
Irja päänsä kaunokaisen,
kuulee Tuonen toukan virren,
virkkaa suulla surevaisen:
»Ah, on täällä Hovilassa
kaikki hämärää ja kummaa,
niinkuin tarun maailmassa
asteleisi tietä tummaa!
Nytkin, kun ma painan pääni
tähän vanhaan seinähirteen,
on kuin vastais kauko-ääni
sydämeni vienoon virteen,
riksuttaisi rinnankielet
ihmisien entisien,
riemunkielet, murhemielet
ammoin maassa maannehien.»
Pirkko silmäkulmastansa
kirkkaan vesihelmen pyyhkii:
»Pitää Kalma pitojansa,
vanha aika siellä nyyhkii,
riksuttavat rinnan tunnut,
itkee onnen, lemmen hulmat,
ohi huiskaa häät ja hunnut,
punaposket, mustat kulmat.»
Katsoo Irja häneen kauan,
kaikk' on hälle niinkuin unta:
»Näin ma taaton, sulhon hauan;
tuiskutteli tuuli lunta.
Ja ma mietin: Noinko kerran
katoaa myös kauneuteni?
Kukin, kuihdun hetken verran,
menen, minne muutkin meni?»
Tääkö pyöreys povenkummun,
tääkö kauneus käsivarren
kerran kuihtuis lailla ummun,
katoaisi lailla karren?
Pirkko! Noin et puhuis, joskaan
mua ymmärtäis et sinä,
jos sa ollut oisit koskaan
nuori, kaunis, niinkuin minä!»
Haastaa hiljaa Pirkko-muori:
»Lintu laulaa äänellänsä;
ihmislapsi, kun on nuori,
ylpeä on itsestänsä.
Lienkö kaunis ollut? Tuosta
kerro ei nää kasvonrypyt.
Muistan vain: ma tahdoin juosta
kylän kaikki tanssit, hypyt.
Toisin touko kasvoi silloin,
kun ma kasvoin, heljä heinä,
toisin keikkui kenkä illoin,
ilo säihkyi säveleinä,
heilui paksu palmikkoni,
notkui varsi nuori, norja;
kaunihiks mua kehui moni--
enin Simon taatto sorja.»
Nyökkää päätään Pirkko.--Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu,
tempaa kätehensä peilin,
suihkaa suulla tyytyväisen:
»Heleämmän näitkö heilin,
kaunihimman kassapäisen?
Katsoo Irja, käypi käteen:
»Olet Hurtan maammo kurja.»--
Heittää Pirkon silmä säteen:
»Siihen päättyi nuoruus hurja.»--
Tummuu takka. Sammuu sana.
Katsoo silmät kahdet yöhön.
Liikkuu Hovin mailla Mana,
kätkee kaikki varjovyöhön.

JUMALAN MYRSKY.
Mutta yössä ulkoisalla
ratsastaapi Hurtta hurja,
kaatuu hongat pauhinalla.
Mitä miettii miesi kurja?
Hälle Suomen korpi haastaa,
puhuu suulla suuren tuulen,
järjen jäätää, rinnan raastaa,
pakastaapi partahuulen.
Kautta erämaiden karkaa
Kajaanista, Sotkamosta,
Hurtta niinkuin kuolon sarkaa;
karkaa tunnon tuomiosta,
peittäin viallista päätä,
vitsoin varsaa vaahtosuista,
säikkyin yötä, myrskysäätä,
nähden unta hirsipuista.
Kovin korpi kaikki ryskää,
tuiki tuiskii kaikki Kainuu,
järvet vankuu, vaarat jyskää,
hankiin hevon harja painuu;
päästänyt on Turjan-Lappi
myrskysolmun kolmannenki,
auk' on Tulitaivon tappi,
vaarassa on Hurtan henki.
Ja hän huutaa armahdusta
mailta, soilta, metsän puilta:
»Tulit, Tuonen lintu musta,
mistä lienet, mailta muilta,
puutuit puulle sydämeni,
loihdit loitsut mielipuolen;
silloin multa rauha meni,
taipui tarmo alle huolen.
Lauloit laulut, laadit pesän,
viheltäissä tuulen vinhan,
luulin saapuvaksi kesän,
tuli tuiskut talven inhan;
saip' on Hurtta tuomionsa,
voittajansa Hurtan voima.
Etkö enää eroo konsa,
eikö lakkaa laulus soima?»
Eipä armahdusta anna
korpi Suomen, lintu Tuonen.
Mylvii myrsky: »Vaivas kanna!
Lietson sulle tulta suonen.
Sydämeesi synkän majan
teki lemmen tenho hurja;
tekee tuska päähäs pajan,
takoo, sikskuin kuolet, kurja!»
Kuulee Hurtta äänet korven
niinkuin laulut Luojan koston,
niinkuin tuomionsa torven
taikka uuden kansan-noston:
kohta korpi liikkuu, helkkää
puiden alta miekat, peitset,
sinkoo silmät vihaa pelkkää,
kohoo kourat, välkkää veitset.
Ja hän mylvii myrskyn lailla:
»Eikö koskaan koita sopu,
sula mielet Suomen mailla,
koskaan täältä kosto lopu?
Eikö koskaan anteeks suone
Suomen heimo sortajalle,
päälle unhon lunta luone,
jos hän menee maankin alle?»
Huutaa maalle, taivahalle!
Eipä mielly mielen lepo.
Vastaa kaiku: »Maankin alle!»--
Rientää Hurtan hurja hepo
rintaa vaaran pilvipäisen
niinkuin tuima pohjatuuli;
hyyssä hapset urhon jäisen
pakkasessa partahuuli.
Tulta orhin turpa tuiskaa,
säkeniä säärivarret,
turpa tuiskaa, harja kuiskaa;
ryskää, paukkaa puut ja parret;
kohta Pisanvuoren päältä
piirtyy talven taivaankanteen
mies, mi mennä aikoo täältä,
saada synneillensä anteen.