Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 2

Suudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle.
Oi, miten paljon puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!
Isä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!
Kesken taloustoimiansa kamariin hän karkaa,
istuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan,
taasen kyökkiin kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan
katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi.
jotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.
Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa
päiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?
Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.
Huomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.
Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra
työtä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.
»Porollani noudan sun», oli luvannut lähtiessään
Lumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.
Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.
Taideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.
Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.
Toinen laulaa: »Iloitse! On tehty työsi suuri.
Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.
Nouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!»
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:
»On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.
Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta,
lepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.
Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi.»
Niin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.
Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.
Luvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.
Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä
Elämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.
Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen,
kuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:
»Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.
Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.
Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.
Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.
Siksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.
Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.
Eivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät.»
Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.
Taideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.
Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!
Vetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa,--
vaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee,
astuu sisään haamu tumma, lausuu ääni raukee:
»Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi,
mutta sun suurille suruillesi tää sydän yksin jääpi.»
Ylös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa,
näkee silmää kaksi, jotka sairaan tulta hohtaa.
»Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!»
Anja hänen korvahansa kiihkeästi kuiskii.
Tiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee.--
Käsitysten kiiruhtavat ulos talven tuuleen.

KAHDESTOISTA LAULU.
Ruukiss' oli joulujuhla. Patruuna oli poissa.
Tultiin ilman isäntääkin toimeen hyvin koissa.
Suureen ruokasalihin oli kuusi sytytetty,
ympärillä ylenmäärin kansaa kestitetty.
Niku Flander isäntänä ilomielin hyöri,
leikin laski vanhoille ja nuorten kanssa pyöri.
Mutta rouvan kammioss' oli ankeata aivan.
Levotonna taideniekka tähtiä katsoi taivaan.
»Näetkö kuinka ne tuikkivat? Näetkö kuinka ne kiiluu?
Kalevan kalpa taivahalla kuin pyövelin on piilu.»
»Anna tuikkia tähtien, anna kiilua kirvehien!
Eivät ne meihin yletä, ei majahan miekkosien.»
»Näetkö, taivas tummuvi, jo kaikki on tähdet poissa.
Kuuletko myrskyn ulvontata nurkissa, ullakoissa?»
»Anna ulvoa myrskytuulen, anna pilvien ajaa!
Eivät ne koskaan pimittäne onnellisten majaa!»
»Anja, Anja! Kuuletko poron pieniä kulkusia?
Herra nyt hyvästi siunatkohon meitä molempia!»
Anjan helmaan heittäyy hän suuressa hädässänsä.--
Anja hänelle kertovi tarun omasta itsestänsä.
Tänne häntä ajanut oli korpeen kaiho kuuma.
Hänestä oli lähtenytkin koko ruukin tuuma.
Käynyt Kivesjärvellä hän oli kerran lassa.
Ihastunut, itkenytkin yössä valoisassa.
Sitten taaton kuoltua, kun häntä omaks kosi
Oulun rikkain patruuna, tuli unelmasta tosi.
Kivesjärven rantamalle rautaruukki luotiin.
Taisi niihin aikoihin ne juuri tulla muotiin.
Mutta linna unelmain? Se oli mennyt, mennyt.
Onnen kulta kätkössä on metsän sinisen nyt.
Eikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen
yksi-öisellä varsalla jään ylitse yksi-öisen.
Näin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha.
Taideniekka rinnassansa syvän tunsi rauhan.
Rauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan.
Miksi kaikki verhouu kuin sumupilveen vahvaan?
Miksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?
Miksi maahan viinakannun Niku Flander nakkaa?
Seisoo ovella rovasti. Hän Anja-rouvaa kysyy.
Opettaja taempana porstuassa pysyy.
Hän viedään rouvan kamariin. Käy Anja hälle vastaan:
»Rauhan juhlaa, rovasti! Mut mikä oikeastaan
tuo meille tämän kunnian tähän merkilliseen aikaan?»
Niinkuin pitkän pilven päältä ääni ukon kaikaa:
»Kuollut on mun tyttärein. Tuoll' ulkona hän makaa.»
Niinkuin lapsi äänehensä itki vanhus vakaa.
Parahtaen taideniekka rientää kartanolle.
Ympärillä kaikki kansa katsoo vaiti ollen.
Lepäsi puhdas pulkassansa käärittynä vuotiin.--
Mielipuolena kartanolta takaisin hän tuotiin.
Mielipuolena vietiin pois ja pantiin teljen taaksi.
Eläneekö enää hän vai muuttunut lie maaksi?
Kuink' oli kaikki tapahtunut? Kun kirkkoon Lumikki tuli
eikä ketään löytänyt, niin sydän hältä suli.
Itkien hän pulkkahansa istui, ajoi jäälle.
Kun ei kotiin kuulunut, niin tultiin tuskapäälle.
Ukko-rovasti kamarissaan huudon kimeän kuuli.
Ulos juostiin. Tähdet loisti, vinkui talvituuli.
Sulaan ajanut hän oli yössä sankeassa.
Siitä nyt suru on kylässä ja parku pappilassa.
Mutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui,
nousi kivi kirjava, min päällä lokit nukkui.
Kesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi.
Surma-saaren nimellä se saari sitten säilyi.

KOLMASTOISTA LAULU.
Oli niinkuin kirous ois painanut siitä saakka
Kivesjärven ruukkia; sen tuntui tumma taakka
kaikkialla: tuskin kului päivää ilman turmaa,
paheet kasvoi, kansa mätäni, riehui rikos, surma.
Hirtti ensin itsensä Karl Johan Argillander.
Iloa nyt yksin piti yllä Niku Flander.
Puukotettiin mylläri. Tytär lapsenmurhan teki,
toinen murtovarkauden, min äiti itse näki.
Konemestari murskaks meni hammasrattaan siipiin.
Kautta Kivesjärven kylän kauhu kalvas hiipii.
Minkä tytär raiskataan, min pirtin tuli tuhoo.
Onnetuutta, orpoutta Kives-ruukki uhoo.
Miehet karkaa metsiin. Täyttyy kirkkomaassa haudat.
Kaikkialla kalisevat kahlehet ja raudat.
Ryöväreitä ilmestyy ja rosvojoukkioita.
Nimismiehet, siltavoudit turhaan ajaa noita.
Päällikkönä--sanotaan--on heillä itse Häijy,
johon ei pysty lyijy, jota ei tuli, ei vesi väijy.
Päättänyt hän hävittää on koko Oulunläänin,
ettei kukko kieku siellä, ei kuulu ihmis-ääni.
Venehissä he vallitsevat Oulujärven vettä.
Tuskin tohtii kirkkomatkan tehdä asehetta
Tunkeutuvat taloihin ja juovat sekä syövät.
Kuka heitä vastustaa, sen kuoliaaksi lyövät.
Kajaaninkin kaduille jo öin he uskaltavat.
Viskaali on vimmoissaan: Mi aika? Mitkä tavat!
Nähdään merkit taivahalla ja monta uhkausta,
maailman loppua peljätään ja tuomion tulemusta.
Se oli niihin aikoihin kuin Penna sen unen näki,
jota sitten kaikkialla kertoi seudun väki.
Oli niinkuin ollut oisi suuri pätsi maassa,
suurempi kuin Immolan ukin tervahauta haassa.
Siitä tulenliekit nousi Suomen taivahalle,
äänet hurjat, huutavaiset kaikui kaikkialle:
»Paadam, paadam Paaranista! Jehova on suuri.
Jaoitettu on Jeriko ja pyhän linnan muuri.»
Kysyi Penna, jonka opas oli itse vanha Aadam:
»Kuka on tuo hirmuhuutaja? Mitä on tuo: paadam, paadam!»
Vastasi Aadam hänelle: »Se on Juudaan jalopeura,
joka karjuu kahleissaan ja verta himoo teuraan.
Se on suurten sotien merkki.» Vaikeni Aadam, kaikui
toinen ääni niin kovasti, että maa ja vuoret raikui.
»Kauhistus Karmelista! Täytetty on Gehenna.»
Silloin hiukan tutisevan polvensa tunsi Penna.
Mutta Aadam selitti: »Se on se suuri Skorpioni,
jonka hampaat niskassansa on tunteva kohta moni.
Se on syntien syvien merkki.» Ääni kolmas ärjyi,
niin että kaikki kuolevaiset taivaan alla värjyi.
»Mene tekel meille, teille! Uus tulossa on Upharsin!
Kauhistukoot kansakunnat, kun ma maata marssin.»
Mutta Penna, mi peljästynyt ei aivan vähimmästä,
kysyi: »Mikä arvelu on Aatamilla tästä?»
Vastasi Aadam hänelle: »Se on se pöyhkä riikinkukko,
jota pitää kädessään se pimeän paikan ukko.
Ja nyt kavahda, katsele!» Pois Aadam hältä haipui.
Mutta niinkuin Ukon lyömä Penna maahan vaipui.
Pätsin liekkimerestä tulikukko esiin sousi,
astui kerran keikahutti ja aidan päälle nousi.
Siinä alkoi kiekkumaan. Maa järisi, tähdet putoi,
pilvi synkkä taivaankannen kaiken yöhön kutoi.
Ilman patsaat pamahteli, kukistui koko riikki.--
Samana yönä ryöstettihin Kivesjärven ruukki.

NELJÄSTOISTA LAULU.
Tapa on meidän patruunalla--jota hän yhä jatkaa--
kevättalvella kerran vuodessa tehdä pieni matka.
Karjalan kaiken hän ajelee ja Pietarin kautta palaa,
ostaa metsiä matkoillaan, mut hommansa muut hän salaa.
Karjala näet on kaunis maa: joka kylässä taloa sata,
joka talossa kymmenen tyttöä, kassan ruskean kantajata.
Emännillä on tsaijut hyvät ja isännillä viinat.
Patruunalla on muassaan musliinit ja silkkiliinat.
Lauluja urhot laulelee ja sananlaskuja lausii.
Viinan vierellä vierähtää voi helposti vuorokausii.
Karjalan mies on hyvä mies, ei kieltää voi hän mitään,
tarjoaa, mitä talossa on. »Kuda Ruodshin brihalle pitää?»
Paljon pitää patruunalle: karhuja kaattavia,
hirviä hiihdettäviä ja impiä ihania.
Hei, miten sukset sujuilee, kun Karjalan brihat luistaa!
Aamuhämärässä hongan alla he naukun ottaa muistaa.
Aunuksessa on aavat maat ja kirkas on hangen kanto.
Karjalan tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto.
Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa,
mutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.
Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.
Sillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut.
Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.
Oli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.
Yhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi,
suu oli sula hunaja ja katse kipenöitsi.
Monet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.
Mutta kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.
Kohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta
löytty herraa, mi kehunut ei Anjan suosiosta.
Minkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.
Kautta kaikkien hollitupien oli hän puheenparsi.
Mik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?
Alla tuskan armottoman Anjan sydän halkee.
Kaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.
Ei hän vielä hullu ole, mut hulluksi tulemassa.
Tulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.
Ulkona lumiset koivut yksin katseli valomerta.
Miehet hiljaiset hiihtelevät pitkin metsän rantaa.
Virkahtaapi se pisin mies, joka karhuntaljaa kantaa:
»Kontio korvennettava on pesähänsä omaan.»
Ikenensä irvistyivät nauruun sanattomaan.
Ruukilta soitto, laulu soi, on juhlat juuri heillä.
Miehet hiljaiset hiihtelevät poluilla ja teillä.
Aitan ovi murretaan ja öljytynnyri tuodaan,
kumotaan kuistin rappujen alle ja risurovio luodaan.
Tuluksin tulta isketään. Hyvä Jumala! Liekit jo liehuu.
Kellarin kivilattialla öljy kuuma kiehuu.
Syttyy parrut, siltapuut. Hoi, missä on ruukin väki?
Lumiset koivut yksin yössä tuhotyön sen näki.
Hoi, koko kellari tulessa on! Pian permantopalkit pettää.
Saako näin tulla Tuonen sato ilman hiiskehettä?
Yläkerran salissa soitto soi. Pidot siellä on patrunessan.
Alakerrassa isäntä yksin voihkavi vuotehessaan.
Hänen rintansa on niin kipeä, hänen päätänsä suonet hakkaa.
»Anna anteeksi, Anja kulta, ja tanssimasta lakkaa!
Tanssin tahdit mun pääni päälle kuin rautapiikit putoo.
Kuolema ympäri kulmiani jo suruhuntuja kutoo.
Lakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä,
että mun silmäni sulkeuu elon pettävän harhateistä.»
Kukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.
Anja-rouva, se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.
Vaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?
Kauhun vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.
Hetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.
»Tuless' on ruukki, me palamme. Pois!» Luo ovien kaikki töytää.
Ovet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!
Mieletönnä he telkimiä rynkyttävät turhaan.
Kuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.
Silloin tikapuita myöten miesi ylös kapuu,
ikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi.
Anja-rouvan ange-rinnan sylihinsä saapi,
karhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii.
Ei ole kenkään kertonunna, kuinka muiden kävi.
Mutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla,
katosi metsään huurtehiseen vauhdilla vaahtoisalla.

VIIDESTOISTA LAULU.
Järven jäätä he ajoivat ja aamuruskoa kohti
kaukana vaarojen rintehillä jo kullassa hanget hohti.
Lumihiutehet putoelevat Anjan silmäluomiin.
Hullu-Jaakko hevostansa hoputtaa ja suomii.
Päättänyt on hän ajaa sillä siks kuni päivä koittaa.
Järven jää hevon korskuvan alla soipi sekä soittaa.
Herää Anja tainnoksista karhuntaljallansa.
Tuntee hienot hiutehet ne silmäluomillansa,
kysyy: »Mikä mun silmilleni putoelee kuin lumi?»
»Nuku mun nuppuni kultainen! Se on unhoituksen uni.»
Hepo korskuu, korja kiitää, järven kansi keinuu.
Anja Jaakon povella kuin orvonkukka uinuu.
Kysyy: »Mikä mun allani niin keinuu kumman lailla,
ajammeko me merellä vai autuasten mailla?»
Virkkaa Jaakko: »Ei se ole kuin yksi-öinen kohva,
Kivesjärvellä kiikkuvainen, mut alla jää on vahva.»
Hepo juoksee, tiuvut soipi, kulkuset kilahtelee.
Kaukana rinteillä metsäisillä jo kiteet kimaltelee.
Anja silmänsä aukaisee. »Mikä loistaa mun silmäterään?
Miksi niin minun sielussani kultaiset kuvat herää?»
»Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.
Eihän se ole kuin aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,
orhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan.
Siihen, missä se seisahtuupi, teen minä sinulle majan.»
Silloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen,
tuntui kuin hän ollut ois vaan lapsi yksi-öinen.
Poiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.
Samalla hepo henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.
Päivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.
Alle kuusen kukkalatvan havumaja tehtiin.

KUUDESTOISTA LAULU.
Yhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi,
kolmantena Anjan mieli kävi jo ankeaksi.
Sellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.
Tuli hänelle ikävä taas omia kotimaitaan.
Havuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.
Juoksi, joutui. Oksapuut hänen hapsiansa riipi.
Risut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.
Tähtösiä avuksensa anella hän alkaa.
»Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle,
että ma ehjänä joutuisin kotimaalleni siunatulle.»
Antoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.
Kuolla oli nälkähän. Tuli hyvien ihmisten luoksi.
Koputti tupien oville: »Oi, ihmiset armahtakaa!
Aukaiskaa, hyvät ihmiset, mua kuolema ajaa takaa.»
Aukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.
Kysyivät, ken oli hän. »Oi ihmiset anteeks suokaa!
Ehdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta,
siksi kuin näen ma kohoavan suuren vuoren suosta.»
Kevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,
Vihdoin alle Kivesvaaran Anja raukka ehti.
Nousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.
Siinä vasta hän huomasi, ett' oli hän kotimailla.
Tapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.
Poika häntä katseli kuin unissa kulkijata.
Tuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva:
pari sammalpaatta vain ja nurmi vihannoiva.
Lehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi
silkkikenkä-mamselit ja helmat hienot hipsi.
Miss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato,
missä kukkia kasvoi, siitä nyt perunan saatiin sato.
Haihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.
Kansa kulki körteissä ja maa oli kylmä, karu.
Anjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.
Kaikk' oli outoja hänelle, ei yhtään ystäviä.
Kyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä,
taideniekasta suuresta ja pienestä Lumikista.
Kukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori
virkkoi: »Noista kerrottiin, kun minä olin nuori.»
Katkerasti silloin itki armas Anja rukka.
Yksin jäänyt maailmahan onko orvonkukka?
Itkien hän astui alas virran vieremälle.
Rannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle.
Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.
Hältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn!
Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä
äkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä.
Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät,
raikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.
Tuhat-äänin lauloi luonto Luojan ylistystä,
kesän nuoren kukintaa ja lemmen täyttymystä.

**
SIMO HURTTA
Runosikermä Isonvihan ajoilta
(I 1904, II 1919)


ENSIMMÄINEN SARJA.

HÄÄT HOVILASSA.
Simo Hurtta, hurja miesi,
ajoi orhin pappilahan;
pappilassa lämmin liesi
katsoi kammon kulkijahan;
hilpeästi räiskyi kuusi,
liekkui lämmin ortten alla.
Istunut ei Hurtta, huusi
äänellänsä karhealla:
»Ja jos nyt et tytärtäsi
mulle pappi parka anna,
et sä enää ikänäsi
kirkon kymmenystä kanna!
Kuuluttaako tahdot? Tässä
kaikuu kellot kalvan tiestä,
myös on sotakirves lässä
jos on tarpeen puhemiestä.»
Antoi tyttärensä pappi,
mieheen vihattuhun vihki,
vapis valkoparta appi,
nääntymäss' on nainen nihki;
Simo Hurtta koppoi korjan,
hevon neuvoi helmivyöllä,
toi kuin oisi tuonut orjan
Hoviin vaimon keski-yöllä.
Viikko häitä hankittihin,
pantiin olvet, leivät lestiin,
saatiin salit köynnöksihin,
pirtit sekä portaat pestiin;
maksoi viinat vilja-auman,
tuotiin toista mailta muilta,
ryydit kautta Juutinrauman,
viinit Saksan salmein suilta.
Vieri pitoviestit julki,
häihin rikkaat, köyhät vaati,
vallat kuomureessä kulki,
Kajaanista kaikki raati;
juhlittihin, juotiin kovin,
karkeloitiin vuorokausi,
eellimmäisnä voudit Hovin,
Arnkil, Björn ja Jessenhausi.
Kestit oli pihan puolla
rahvahalle rakennettu,
höyryi lihaliemet tuolla,
murtui vehnä eikä pettu;
vaan ei kaiu kanteloiset,
vait on kansa, synkkä, vakaa;
karkeloita suurten toiset
katsoo ikkunoiden takaa.
»Läkkän, armas, kartanolle
katsomaan, kuin juhlii kansa»,
lausui Hurtta nuorikolle
parhaimmalla tuulellansa.
»Vieraat, Hurtan malja juokaa!
Nähdä ihmeen tuon ma halaan,
talonpoian täynnä ruokaa.
Hetki, pyydän, kohta palaan.»
Poistui. Raikui riemukesti
kurkihirren kuulun alta,
kohta päättyi verisesti:
palas Hurtta ulkoisalta,
hurme ohimosta juoksi;
vieraskansa säikähtäynyt
rientää pyörtyväisen luoksi:
»Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?»
Pimeässä jousen tiehen
oli kirkas puukko pantu,
osotettu otsaan miehen;
siitä Hurtan päässä rantu.
Kuiskutellen vieraat läksi:
»Häät on huonot, Hurtta parka!»
Itse kääntyi kipeäksi,
vaali häntä vaimo arka.

ERKKI PEHRSSON.
Ärjyy Ämmä talvi-yössä,
karkaa varsat vahtopäiset,
välkkyy kuudan virran vyössä,
helkkää hiljaa hileet jäiset;
kuuntelevi korpi sankka,
kaupunki ja linnan muuri,
varus Kainuun uusi, vankka,
valmihiksi saatu juuri.
Kuutamossa kuohut ryntää,
utu täyttää taivahalle,
pauhu paatta jäistä kyntää,
hyytyy jälleen hyhmän alle;
kosken päällä kohvakirkko,
siinä tornit, siinä pylväät,
kimmeltävi jäinen nirkko--
taasen kaatuu kaaret ylväät.
Mutta Pöllyvaaran peikot
lyövät yössä kättä kahta,
vastaa tervehdykseen veikot
tuolta puolen Turjan lahta,
humahtavat kuuset Kuhmon,
Paltatörmän hongat kuiskaa,
mutta Kivesvaaran ruhmon
päällä Hiiden neiet huiskaa.
Kosken rannalla on talo,
tulet tuikkaa virran vyöhön,
vilkkuu kapakasta valo,
kaikuu telme talvi-yöhön.
Siellä Erkki Pehrsson peuhaa,
sihteeri ja tullivouti,
ja hän räyhää ja hän reuhaa;
hyvin juoda Erkki jouti.
Virkana ei hällä muuta,
sulkea vain tulliportit,
kapakassa soittaa suuta,
hoitaa pullot, pelikortit.
»Hei, vai etkö velkaa anna,
siispä päältä housut, paita!
Eukko, tuoppi täysi kanna,
juokaa, veikot, harjakkaita!»
Erkki Pehrsson iloissansa
iskee pöytään tinakannun:
»Kuka myöpi kunniansa,
kuka panttaa maan ja mannun,
kuka lahjat laulun, viisun,
kuka tunnon hyvän tuhlaa;
minä vainen vaatteet riisun--
eikös juoda Erkin juhlaa?»
Täss' on poika, Erkki Pehrsson,
kaupungin ma portit suljen,
täss' on herra, Erkki Pehrsson,
koska tahdon, itse kuljen.
Pukuani moittii moni,
mulla vastaus on ainut:
kunniassaan Salomoni
paremmin ei vaatehtainut.»
Hoilaa Pehrsson pöydän päällä.--
Koputetaan, viesti tuodaan:
»Hoi, on matkustaja täällä!»--
»Veikot, hälle malja juodaan!»--
»Hoi, hän portin eessä pauhaa!»--
»Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa hän rauhaa!»--
»Erkki, jätä pois jo pilkka!
Maaherran on airut tiellä.»--
»Olkoon vaikka itse pirun,
saa hän siksi olla siellä
kuin ma viinan päästä virun.
Hoi, on veikot virka vakaa:
kun on torninkello kuusi,
portti kiini! Miesi makaa,
virka valvoo.--Korjaa luusi!»
Punaisena koitti huomen,
kohta kaikui joka kotaan:
»Rikottu on rauha Suomen,
viedään jälleen miehet sotaan.»
Tullut oli airut, tuoden
sanan synkän, ilottoman.
Mutta ennen päätä vuoden
sai jo Pehrsson virkaloman.

SIPO NEVALAINEN.
Talonpoika kelpo asui
Nurmeksessa, Nevalainen.
Pelto antoi, karja kasui,
hyvin hyötyi mantu mainen;
säästi häntä hallan tuho,
itse karhut kauas suisti,
poika hällä ainut, Juho,
vaimoltansa viime muisti.
Esivallan alammainen
oli Sipo varsin nöyrä,
kuninkaalle kuuliainen,
vaan ei valtain eessä köyrä;
päivällensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Kuuli kansan nurkuvaksi:
»Auta Herra vainon alta!
Käynyt liian raskahaksi
tääll' on Hurtan huono valta.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää,
viepi sotaan viimeisetki,
tiloiltansa toiset syöstää;
eikä koita koston hetki.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
tuumi: »Turhaan nurkuu kansa.
Käypä laatuun elää täällä,
onpa herra herrallaki:
vaikk' on voudit vallan päällä,
luja meill' on Ruotsin laki,»
Katso, kasvaa kansan nurku:
»Emme enää kestä tätä.
Tavarast' ol' ennen surku,
nyt on tullut hengen hätä,
sata saanut Hurtta miestä,
alottanut hurjan huvin,
syödä, juoda, ryöstää, piestä--
kaikki vievät omin luvin.»
Nevalainen tuumi tuota:
»Hädästä ei päästä parku.
Joka Jumalaan ei luota,
häll' on eessä hätä, karku.»
Pennillensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Päättyy kansan pitkämieli:
»Jo nyt Herra heitti maamme.
Kallellaan on vallan pieli,
poissa Kaarle kuninkaamme.
Oikeutta itse teemme,
kirvein Hurtan huovit lyömme,
taasen kuivuu kyyneleemme,
taas on rauhalliset yömme.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
vaan kun vaikene ei kansa,
käypi miesi miettiväksi;
valjahisin varsan suori,
papin pakinoille läksi;
jäi vaan kotiin poika nuori.

PAPIN PAKINOILTA.
Palas pappilasta. Pellot,
niitut, nurmet vihannoivat,
keinui kilpaa kissankellot,
terhen leikki, sirkat soivat,
ajoi tuulen aallot viljaa,
keskikesän sydän sykki;
vitkaan astui varsa, hiljaa
ukko ohjaksista nykki.
Mietti Nevalainen. Kummat
ajatukset mielen täytti.
Alat aavat, oudot, tummat
kirkkoherra hälle näytti;
aukas ajantiedot, joista
näkyi, ettei vaiva lopu,
ellei tule taisteloista
Venään kanssa pitkä sopu.
»Uus on merkki idän alla»--
opettanut oli pappi--
»tunnustähti taivahalla,
säihkyvä kuin päivän sappi;
nyt se viistoon vielä loistaa,
kohta paistaa päämme päältä,
sodan, sorron maasta poistaa,
karkkoo Hurtan kauhut täältä.»
Näinpä suusta sulavasta
oli pappi tarinoinut,
puhunut myös kapinasta:
hyvää tuost' ei tulla voinut,
ellei vaihtuis esivalta
maassa kaikkiansa kerta;
päästäis Hurtan ikeen alta
vuotamasta liioin verta.
»Sunnuntaisin kirkkoon tule,
siellä enemmän ma puhun,
siihen asti suusi sule,
kuulla Hurtta voisi huhun.
Miehet varmat vaan on myötä;
saa ei kotiin jäädä kukaan.
Hiljaa tehdään suurta työtä.
Hyvästi, ja Luoja mukaan.»
Saattoi portahille saakka.--
Ukko ohjaksista nykki;
raskas painoi mieltä taakka,
sydän kuuluvasti sykki.
Vitkallensa varsa astui,
vitkaan miehen aatos vieri;
kasteesta jo niitut kastui,
kun hän kotitielle kieri.
Juoksi Juho vastaan ukon:
»Kävi Hurtan huovit meillä,
rikkoi aitan uuden lukon,
oli pitkät piilut heillä,
veivät lehmän ometasta,
karsinasta hiehon hyvän;
huusin, kielsin ottamasta,
sain ma otsaan naarmun syvän.»
Kieri kärryt kotipihaan.--
Vastauksen ukko säästi;
suuttunut ei ilmi vihaan.
Varsan valjahista päästi,
äänetönnä hakaan johti;
tullessansa aitan sulki,
seisoi, siirtyi tupaa kohti,
niska kumarassa kulki.
Seuras poika myrskymiellä.--
Tuumi ukko, astui tupaan,
liikkui niinkuin outo siellä,
luottamatta omaan lupaan.
Vihdoin vuotehelle vääntyi;
näki tyhjän pyssyvaarnan,
kysyvästi poikaan kääntyi,
toki säästi nuhdesaarnan.
Huomenelta varhain nousi,
poikaa punastuvaa tutki.
»Petoja on varten jousi,
vihollista tuliputki.
Pyssy paikallensa nosta!
Vaikk' on esivalta väärä,
pahalla en pahaa kosta;
Jumalassa juoksun määrä.
Käymme kynnökselle.»--Läksi,
läksi myöskin poika myötä.
Saatiin pelto pehmeäksi,
tehtiin iltaan asti työtä.
Astuu ukko aurallansa,
kyntää vaot suorat, harvat;
muu ei muutos muodossansa,
rypyssä vain kulmakarvat.

HURTTA MATKUSTAA.
Aamu kirkas Karjalassa,
tuores kesäheinän tuoksu,
päivän kehrä nousemassa,
vilisevä virran juoksu;
purret virran vettä viiltää,
hopeaiset hunnut huljuu,
kastehiset lehdot kiiltää,
suvannolla joutsen suljuu.
Palaa Hurtta matkaltansa
Repolasta rikkahasta,
saattajana salon kansa;
palaa rajan katsonnasta.
Seuraa immet Kuudanlahden,
poiat Porajärven takaa
täyteiseltä purren kahden;
kolmannessa Hurtta makaa.
Vaikka valtakunnat taistaa,
Karjalassa, kahden puolen
rajaa, rauhan päivä paistaa;
tuo on heelmä pappein huolen
Käräjill' on kansan nähden
rauhan kirja rakennettu,
luotu alla Luojan tähden,
valamiehin vahvistettu.
Mukavasti Hurtta loikoo,
taskumatistansa maistaa,
jäsenensä jäykät oikoo;
syvyys päilyy, päivä paistaa.
Viime yö, ei lämmin liian,
nukuttihin nuotiolla,
noustiin lauluun sinipiian;
nyt on Hurtan hyvä olla.
Pajariksi parhaimmaksi
häntä rajakansa sanoi,
löysi vallan laatuisaksi,
viipymähän vieraan anoi;
kunne tuli, oli tuttu,
kussa istui, piiraat tuotiin,
kannel kaikui, kiersi juttu,
koashat syötiin, voashat juotiin.
Noita muistelee nyt Hurtta,
hymyyn partahuuli kiertyy.
Hei, jo koski nielee purtta,
mäkiseksi virta viertyy,
vaahto varppehille loiskaa,
pärske yli päänkin hipuu,
lehdot huiskaa, rannat roiskaa--
taasen tyyneen purret lipuu.
Rallatellaan rattoisasti,
kiertää juttu ynnä kasku,
kuuluu kumu kyliin asti,
nähdään Hurtan koskenlasku;
seisoo neiet rantamalla,
poiat hiekkaa pitkin piukoo,
törmälläpä, talon alla,