Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 7

Miten keskelle Hornan hovia on
tuo joutunut joutsen kuolematon?
Hän untako näkee
nyt valveillaan?
Kuink' astunut taivas
on alle maan?
Hän muistavi, kuinka
jo vanhastaan
oli kiintynyt hän
Polyhymniaan,
miten rakkain neidoista
runouden
tuo' hälle ol' immyt ijäinen.
Siks, kuin meren saartavi
myrsky-yö,
nyt häntä tuska
ja häpeä lyö,
ja kuin yölongat
ukkosen,
urat kaartuvat urhon
kulmien.
Ja salama pilvestä singahtaa:
»Ken arvokas on,
hän seppelen saa!
Mut miksi et tullut
sa ennemmin,
kun taistelin, eksyin
ja epäilin?
Nyt vain olen uupunut,
vanha mies,
jota paatinen painaa
jumalten ies,
jo jäähtynyt henkeni
hehku on,
lien outo jo uhmaan
ja taistelohon.
Mut kun sinut näen
taas silmissäin,
kun soi sun äänesi
helkähtäin,
ma nousen taas,
sun tahtos teen,
tuon sulle taistoni
seppeleen.»
Ja niinkuin vuori,
kuin harmaa paas,
hän kasvoi mittaansa
täyteen taas
kuin lukinlangat
haurahat
Khimairan kahlehet
kirpoavat.
Hovi Hornan huutaa:
»Hän hullu on!»
Päälakensa koskee
jo laipiohon.
Polyhymnian käteen
hän hiljaa käy,
salin poikki samoo,
hänt' enää ei näy.
Kohos korkeuteen
Polyhymnia,
ei viipynyt sankari
Hornassa,
hän orhinsa oivan
viheltää,
pois rientää kuin tuli,
kuin tuulispää.

TAHTI-YÖ.
Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.
He siinä vaieten seisovat
kuin vainajat,
kuin patsahat,
monet muistaen muistot suloisat,
monet toivot, noussehet taivoon.
Ja sankarin tippuu kyyneleet:
»On vaienneet
kesän kaikki veet,
myös Lähtehettäret mykistyneet
ja karkelot kauneustaikain.
Vain tahto tieni nyt ohjatkoon!
Ma valmis oon
käyn taisteloon,
en enää kuin voittoon vaan tappioon
vuoks armasten nuoruus-aikain.»
Mut kylmyys kyynelet jäätävi,
surut häätävi,
hänet säätävi
vain haaveensa hyisimmän urhoksi,
jolle outo on onni ja kaipuu.
Hän vaipuvi vaivaansa miettimään,
hepo vierellään
luo tunkee pään,
kuin hyytäis hänenkin elämätään,
joka hyödyttä tyhjiin haipuu,
Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon:
»Miten laita on
runon Pegason?
Hänet kerran tunsin, hän pelvoton
oli kumppani vaaran tiellä.
Mut lie jo rampa ja raihnas hän;
hän hämärtyvän
näki elämän,
veti kuormia Hornan hirveän,
lie voimansa voipunut siellä.»
Hepo hiljaisesti hirnahtaa:
»En ratsastajaa
ma toista saa,
en rohkeampaa, en raisumpaa,
kuin Bellerophon oli ennen.
Mut häntä painoi jumalten ies,
hän paljon sies,
lie mennyt mies,
lie kuollutkin jo kukaties
hän vuosien pitkien mennen.»
Tult' iskevi silmä sankarin:
»Liet sinäkin
kuin minäkin,
mut kerran sun tavata tahtoisin
taas taivaalla, auringon alla.
Ne, luulevat, ett' emme jaksane,
pilapuhett' on se:
me jaksamme!
me pilkalla pilkan maksamme
tai kuolemme kunnialla.»
Hepo hirnahtaa: »Uros uhmaava!
Mitä käsket sa,
sen täytän ma,
jos tunnenkin, ett' on se kuolema--
toki tautihin ei, ei vaivaan.
Se olkohon kuolema vaivaisien!
Sun päähän vien
ma taivas-tien,
niin totta kuin untesi orhi lien
ja tahdot sa nähdä taivaan!»
Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen.
Käy viiltäen
läpi jäsenien
kuin jäinen henkäys ijäisen,
kuin halla, mi surmaa haaveet.
He kumpikin lähtehen veestä juo;
on kylmä vuo,
värisyttää tuo,
he virralle viimeisen katseen luo--
ja lähtevät niinkuin aaveet.

TAIVASRATSASTUS.
Mik' on ilmassa jyske?
Mi pilvissä ryske?
Mi taivaankannella kauhu?
Mies orhilla kiitää,
kuin lintu hän liitää,
ylt'ympäri liekki ja sauhu.
Hän Kuusta jo jatkaa,
Mars-tähtehen matkaa,
hän tähdestä tähtehen karkaa,
on kuin valovyössä
hän vyöryisi yössä,
ei muistaisi Maaemo-parkaa.
Hän rientää, hän ryntää,
kuin aura hän kyntää,
kuin Kointähti itse hän koittaa,
hepo henkivi tulta,
uros kiiltää kuin kulta--
ah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa!
Hän laulaa: »En onnen
mies ollut, vaan ponnen,
en voiton, vaan taiston ja tarmon,
jumal-liekkien hulmat
myös tunsin ma julmat,
en valtoja säälin, en armon!»
Soi taivaalla kumu,
käy huiske ja humu,
valot suuret ja pienet jo suuttuu:
»Ken on hepomiesi?
Lie hullu kentiesi?»
He itsekin hulluiksi muuttuu.
He hyörii, he pyörii,
he jäljestä vyörii,
hevon harjasta kiinni he rippuu;
hepo korskuen karkaa
kuin kuoleman sarkaa,
taas vainoojat tielle jo tippuu.
Ja sankarin soitto
soi lieto ja loitto:
»Pian, Juppiter, valtasi vaipuu!
Olet ihmisten turma,
titaanien surma
pian taivahat tahtooni taipuu.
Ma heimon nostan,
Prometheun kostan,
ja valtasi vaipuvan tuhkaan
ma pystytän toisen,
mun mieleni moisen--
sua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!
Minä Hornasta tulen,
kuin tuomio kulen,
kuin rankaisuraippa ma laulan!
Minut hellänä näki
vain hellyyden väki,
mut muilta ma katkaisen kaulan.
Väkivaltaiset murskaan,
mut säästän vanhurskaan,
teen kullekin oikeuden mukaan:
olen sellainen, miksi
kukin uskoo mun, siksi
mun voimaani vältä ei kukaan.»
Hän laulaa, hän soittaa,
hän syöksee, hän voittaa,
jo Helikon hempeä säikkyy;
Runotarten jo rukkain
väri poskien kukkain
kuin kalma jo kalpeena väikkyy;
kuin kuolon on kuilun
ään' Euterpen huilun:
»Menet meistä jo loitolle liian!»
Eraton sydän sykkää
vain murhetta mykkää,
kädet tuskasta vääntyy Thalian.
Mut kuin elon pirtain,
kuin kultaisten virtain,
Polyhymnian soi sävelhyrsky
yli yön valosaarten,
ali taivahan kaarten,
ei kuin kivun, kyynelten tyrsky,
vaan kuin elon vaikeus,
kuin haaveiden haikeus,
kuin kauneus sankarin murheen,
tai kuin suru neion,
mi sulhon ja veion
isänmaalle on uhrannut urheen.

SANKARILAULU.
Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa:
»Ei maan päällä kahletta,
pilvissä paulaa,
mitä katkoa voisi
ei kauneuden kaipuu,
kuin Okeanos, joka
nousee ja vaipuu;
kuin ylpeä, purppura-
purjeinen laiva,
niin aaltoja kyntävi
sankarin vaiva,
veet valtavat, lyijyiset
lyö emäpuuta,
karit karttaa hän, seuraten
päivää ja kuuta,
ja vaikk' yli kannenkin
karkaa jo vahto,
on valkama varma
kuin ruorissa tahto.
Ja kuin vähä tähti,
mi välkkyvi yössä,
on yksilö maailman
tuskassa, työssä,
hän rientää, hän ryntää,
hän sammuu, hän haihtuu,
ei Henki, mi maailman
mahdiksi vaihtuu,
ei parhain, mi etsijän
askelet johti,
pyhin ei, jota astui
ja pyrki hän kohti,
vaan kuin valojuova
käy kannella taivaan,
niin jälkensä jää iki
ihmisten vaivaan,
jumaloit' yhä juhlien,
suuruutta siittäin,
viel' uhmassa taivahan
valtoja kiittäin.
Näin urhon, mi miekkaa
ja kannelta kantain
kuin aurinko nous yli
maailmanrantain,
mi lens yli paikan
ja piirin ja rajan,
kuin lempi, kuin leimaus,
ahtahan ajan,
hän, ääretön, rientäjä
riemua vailla,
hän, määrätön, uhmaaja
ukkosen lailla,
joka näytti, min ihminen
maan päällä mahtoi,
maan alla ja taivaalla,
koska hän tahtoi:
hän suur' oli erheissä,
sankari töissä,
nyt tähtenä kiitää
hän kaikkeuden öissä.
Ma seppeltä hältä,
maan lapselta, anoin--
Se tähtien tarhoista
poimi! ma sanoin;
hänet nähdä mä tahdoin
taivaalla kerta,
niin totta kuin hän oli
sankarin verta,
niin totta kuin häntä
ma rakastin, raukka;
minut säikytti äsken
jo orhinsa laukka,
ei enää, hän vaikk' ijät
kiitäisi tälleen,
ei konsana koituisi
maan päälle jälleen,
hän on mun, hän on mun,
minun lempeni vuoksi
hän läksi, hän poistui,
ei palaa mun luoksi!»
Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa;
hänt' itkien, säälien
siskonsa kaulaa,
sanan lohtua montai
on Melpomenella,
vain tanhunsa tenho
on Terpsikhorella,
sen hurmalla siskon
hän huolta nyt lientää;
mut laulu, mi taivahan
rantoja rientää,
vie tähtihin outoihin
viestiä uutta,
miten kaipasi kuoleva
kuolottomuutta,
kuink' kuolottomalle
hän lempensä antoi
ja kuink' iki-immyt
kaihonsa kantoi.

MOIRAT.
Mut päältä pilvein
Olympon vallat jo katsoo miestä,
mi uhmin, ilvein
näin välttää tahtovi taivaan iestä;
Zeus kulmakarvoin
jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,
ja turhaa harvoin
Apollon jousi jo joikuu surmaa.
Hän katsoo, kysyy:
»Tuon maahan ammunko uskalikon?»
Zeus vaiti pysyy.
Hän nähnyt on monen haaksirikon.
Mut tää on uutta:
ei koskaan etsinyt lapsi ajan
noin ikuisuutta.
Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?
Mut korvissansa
nyt Moirain synkkien laulun kuulee
Olympon kansa;
sen ensin kuoroksi kuolon luulee.
Se on niin loitto,
niin himmee kuin Manan manner ankee,
miss' aamunkoitto
ei koskaan nouse, ei ilta lankee.
Vaan virsi varttuu,
se soi kuin värttinä suuri vääntyis,
se kasvaa, karttuu,
kuin langat harmajat laulain ääntyis;
jo hyytää harmaus
Olympon kukkivan onnen kummut,
maan tummuu armaus,
inehmoin kuolevat unten ummut.
Näin Moirat: »Meidän
on valta, voima ja voitto täällä
yli kaikkein teidän
maailman lasten, maan alla, päällä,
niin ihmisien,
vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,
kuin jumalien:
Olympon kerran myös kaatuu pylväät.
Ei kestä mikään.
On loppu sillä, mill' alkuhetki;
käy ijäst' ikään
maailmain kiitävä kiertoretki.
Sukukunnat kulkee,
taivaiset seuraavat Sallimustaan,
kunis kaikki sulkee
yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.
Mut mahti meill' on
tuo kautta kuolonkin kuiluin iki:
ken elonteill' on
ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,
hän saa, mit' tahtoi,
saa ijäisyyksien ihanuutta,
mink' ottaa mahtoi
hän hetkein kullasta kuolottuutta.
Me sääli emme:
tuon urhon, ken ikitähtiin lähti,
me tuomitsemme
ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,
ei enää vaivaan,
vaan tunteen järjenkin tuollepuolen,
valomerkiks taivaan,
yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.
Sinis orhiansa
siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää
Olympon kansa
ja ihmisheimojen harput helää;
sinis nähkööt sieltä
hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,
kunis ihmismieltä
tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.
Hän kiitäköhön
kuin kylmyys siellä, kuin talven taika:
hän liitäköhön
ain eemmäs, että ei paikka, aika
hänt' enää estä
tajusta viisauden taivahaisen:
ei kukaan kestä
ken hylkää Maan-elon kukkivaisen.»
Soi laulu Moirain,
kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,
kuin Hadeen koirain
sois haukku, saalista vartoin varmaa;
sen kautta saavat
salat julmat julki, sen kauhuin kuulee
avaruudet aavat;
vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.