Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 1

Total number of words is 3542
Total number of unique words is 2124
20.5 of words are in the 2000 most common words
29.4 of words are in the 5000 most common words
34.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

KIVESJÄRVELÄISET; SIMO HURTTA; BELLEROPHON
Eino Leino

1901, 1904, 1919.

SISÄLLYS:
KIVESJÄRVELÄISET. Kertovainen runoelma
SIMO HURTTA
Ensimmäinen sarja
Häät Hovilassa
Erkki Pehrsson
Sipo Nevalainen
Papin pakinoilta
Hurtta matkustaa
Vornan virsi
Hurtan koskenlasku
Isä ja poika
Irja
Eljas Iochman
Hovilan pirtti
Voudit
Hyökkäys
Sykön virsi
Hurtan kosto
Toinen sarja
Kohtalon kellot
Kuninkaihin
Kotikuria
Pietari Haerkepaeus
Valju vaimo
Pirkko Jumalan myrsky
Malla
Turunkorva
Henkiherra Arnkil
Hurtan läksijäiset
Irjan kuolo
Kainuun hävitys
Rauha
BELLEROPHON
Pegasos
Helikonin immet
Hippokrene
Najaadi
Jumalten kirot
Sophrosyne
Sankarin uni
Neien surma
Khimaira
Kiusaus
Hornan hovi
Polyhymnia
Tähti-yö
Taivasratsastus
Sankarilaulu
Moirat



KIVESJÄRVELÄISET
Kertovainen runoelma
(1901)

ENSIMMÄINEN LAULU.
Suomi, surun, soiton maa ja laulun laaja manner,
juhlakenttä jumalten ja tanhujuoksun tanner!
Kaikui ennen kannel täällä, soip' on sodan torvet,
paloi vainovalkeat ja punoittivat korvet.
Painui myöskin auran kynsi syvään kivimäkeen,
syvemmälle luonnon synnyt Suomen kyntöväkeen.
Juotiin vettä virsun alta, petäjäistä syötiin,
metsän anti ammuttiin ja kauppiloille myötiin.
Tuhat noista tutkelmata kertoella voinen.
Toki nyt on tarinamme aihe aivan toinen.
Kaiu ei nyt kanteleet, ei soita sodan torvet,
kuuluu tiuvut, kulkuset, kun kuurassa on korvet.
Vaan kun vettä soudetaan, niin maalipurret seilaa,
salmet tyynnä soiluvat ja mamselit ne peilaa.
Rahaa on kuin ruumenta ja ruokaa niinkuin puuta,
ruoan väliin kastetahan kaulaa sekä suuta.
Eikä vettä, huitua nyt hulju hyvät maijat,
Ranskan viinit virtoaa ja Saksan sampankaljat.
Hei, ken mielii kestihin, se olkoon tervetullut,
köyhä niinkuin rikaskin, niin viisahat kuin hullut!
Pannaan pöytä koreeksi ja piika uutta tuomaan;
Kivesjärven ruukissa on ruokaa sekä juomaa.
Iloinen on isäntä ja rouva ylen sorja,
ei sen sormet työssä kulu, kaikki tekee orja.
Pytinki on pitempi kuin Ämmäkosken silta.
Aamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.
Toisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa,
toisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.
Ympärillä koivikot ja lehtovieret vilppaat,
kelpaa niillä juoksennella leskistä ja hilppaa!
Kunnahalla männikkö ja männikössä maja,
pakopaikka lempiväin ja pullonpauke-paja.
Hyvä siit' on katsoa myös kuinka aamu koittaa,
kuinka Kivesjärven päällä päivä sumut voittaa,
saaret sadat selviää ja aavat avaroituu,
niemen päihin töllit sekä talot taajat koituu.
Siin' on Kivesjärven kylä. Kylässä on kansa,
korven kylmän kuokkija ja tuttu tervastansa.
Kukin elää omallaan, ei verkaa eikä velkaa.
Toki ruukin tultua jo toinen aika alkaa.

TOINEN LAULU.
Astui ulos aamulla se Anja-rouva nuori,
päivä metsät punasi ja välähteli vuori.
Kuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan,
valella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan.
Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja,
kastehelmet karisi ja notkui varsi norja.
Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan,
näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.
Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi,
nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.
Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.
Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!
Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine,
jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!
Rimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!
Povessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.
Kyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa,
hyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,
hetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti.
Aukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.
Kohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.
Värjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.
Souti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.
Soreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.
Oi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!
Lumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.
Liian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä,
vaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,
tuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti,
vaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.
Siinä astui Anja-rouva rannan hietikolla,
päivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.
Pärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.
Kuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.
Huuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.
Kosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.
Huuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas,
rantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.
Virkkoi viisas mylläri: »Käy poika, katso, kuka
virran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!»
Kävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi,
kiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.
»Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?
Noh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?»
»Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan,
suonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.
Näin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa
päällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!»
»Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka,
silloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!
Käydään tuota katsomahan, mittyinen on herja.»
Käytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.
»Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?
Talon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!»
Juoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti
virran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.
Mutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:
Näin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta
kuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu?
Kului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.

KOLMAS LAULU.
Jaakko kasvoi kuitenkin kuin korpikuusi nuori,
verevä ja varteva ja vankka niinkuin vuori.
Kantoi kylän säkkejä ja käytti myllyn pyörää.
Isä itse enimmäkseen kaupan töissä hyörää.
Myöpi viinaa, tupakkaa ja kaulahuiviloita,
ostaa metsän riistoa ja munia ja voita.
Sulavasti kaupat sujuu Kives-mylläriltä,
silmä toinen lupallaan, mut näkeväinen siltä.
Herrain eessä nokkela ja aina norja-selkä.
Kansa häntä ympärillä kadehtii ja pelkää.
Vaan kun silmä viisahasti hällä vilahtaapi,
silloin pullo pulpahtaa ja raha kilahtaapi.
Meni sinne monen talon pennit sekä pellot,
monen miehen verkatakit, vitjat, ankkurikellot.
Toki toista ruukki tuopi. Ruukissa on rahaa.
Sata miestä päivätyössä veistää sekä sahaa.
Ahot laajat aukeavat, nousee hirsikerrat.
Joka harjan nostajaista juovat ruukin herrat.
Makasiinit mahtavat ja konehuoneet kohoo.
Paljon siitä mahtavuutta ulommakin uhoo.
Viestit ulos vierähtää, käy maine maata pitkin:
Kivesjärven ruukissa saa kultaa kulkuritkin.
Tulee miestä työtä varten, tulee työttömyyttä.
Pehtori on hyvä mies, ei pois hän aja syyttä.
Nukkuu puolipäivähän ja aamunaukun nakkaa,
ikkunasta vilkaisee, kun miehet hirttä hakkaa.
Kaksi miestä vierimästä hirren päätä estää,
kolmas kokoo lastuja ja neljäs vasta vestää.
Nyökkää päätä pehtori: »On hyvä että tarkkaan
tehdään työtä tärkeää.» Ja katsoo taasen sarkkaan.
Toki ain ei kirvestöihin jouda ruukin väki.
Milloin laakso nostetaan tai tasoitetaan mäki.
Metsä maahan kaadetaan ja kukkatarha tehdään.
Siinä monet kummat kasvit ulkomailta nähdään.
Pystytetään pylvähät ja pannaan lasipallot
niiden päihin kiiltämään kuin murjaanien kallot.
Kelpaa niiden keskellä nyt »volangia» heittää,
maata riippumatossa tai kahviakin keittää.
Joka viikko vieraita ja joka päivä joulu!
Onpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu.
Tulee poiat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.
Rouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää.
Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.
Siellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa.
»Venskan» kieli vengertaa ja virtaa viittä »renskaa».
Ruunuvouti rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.
Rouva on ollut Tukholmassa tyttö-aikoinansa,
pansuunissa parhaassa,--sen tuntee tavoistansa.
Käytös siro säilynyt on virkamiehilläki
ajoist' asti Kustavin, min iso-äidit näki.
(Itse he aivan aatelia olivat mielestänsä,
sukukirja Sursillien kullakin pöydällänsä.)
Ympärillä erämaa ja halla viljat tuhoo.
Kivesjärvi keitahana korven yli kohoo.

NELJÄS LAULU.
Kerran kevät-iltamalla vene vettä sousi,
laski Varislahtehen. Mies nuori maihin nousi.
Astui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon,
siinä sijaa yöksi pyysi; sitten aikoi saloon.
Oli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki,
koko viikon vierahana, vielä yli senki.
Kukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.
Monet kyllä miettivät: Mik' on hän miehiänsä?
Maalariksi mainittiin, söi herrasväen kera,
näkyi hälle maittavankin maito ynnä hera.
Rouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi,
teki marjamatkoja ja saaren päihin sousi.
Niku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:
»Hän on suuri mestari ja mainiokin miesi.
Kuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo,
maalaa siihen maisemat ja henkilötkin hipoo.
Niitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.
Nyt hän tullut maalaamaan on Kives-ruukin väkee.»
Huhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki,
kuiskittihin, kuunneltihin, kerrottiin jo julki:
»Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:
Maalattakoon kaikki kasvot Suomen asujilta!
Tytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn,
ettei tunne turkkilainen, koska sota syttyy.»
Mutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:
»Patruuna se rouvastaan nyt muotokuvan tilaa.
Tekaista se veitikka voi elävänkin kuvan.»--
Tuota kuullen nähtiin monen rouvan punastuvan.
Mikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä,
näyttänyt hän nukkuvan ei monenakaan yönä.
Eikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen,
kahden verran kalpeni hän kesän lyhyen mennen.
Sanoi kerran Anja-rouva: »Kivesvaara vielä
käymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä.»
Lausui toinen leikillään: »Ah, rouva, ette varmaan
tunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.
Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.
Vaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori.
Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta
nukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.
Vaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.
Vuoren ukko uinahda ei päivällä, ei yöllä.
Yksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa,
katsoo, kuinka maailmalla ajan myrskyt meuraa.
Hetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko
kumahuttaa nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,
astuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä,
miehet syltä seitsentä ja vaimot vaaksan viittä,
Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa,
kääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika.»
Anja-rouva ailakoi: »Mua säikytätte vainen.
Totta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen.»
Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut
Anja-rouva armas eikä kärttämästä laannut.

VIIDES LAULU.
Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.
Mutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.
Virsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin,
kolmannella kohottiin ja vuoren alla oltiin.
Nousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko,
peninkulman juuret maassa, pilvein päällä nirkko.
Näkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa,
suota, suurta rimpeä ja havumetsää vankkaa.
Kivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.
Päivä laski. Laaksomailla terhen hieno häilyi.
Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.
Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.
Anja-rouva nauraa koki: »Tutkikaamme, tokko
vielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko.»
Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: »Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.
Täytyy heitä herättää.» Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.
Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli,
koko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.
Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski oli valkeampi lunta.
»Menkäämme!» hän virkahti ja vienolla
liikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.
Se ääni pyysi, rukoili: »Vie minut, nosta, kanna
kauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.
Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.»
Taideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.
Seisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.
Taideniekan rinta nous, hän nautti voimastansa.
Sana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota
uskois? Mutta hiidet nuo ei liian kauvan uota.
Hetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.
Äänetönnä kumpainenkin astui alas mennen.

KUUDES LAULU.
Hiiden kansa on sellainen, että ken sen herättääpi,
sille se ikiviholliseksi ja painajaiseksi jääpi.
Sen sydämessä aina aallot syksy-öiset pauhaa.
anna ei hiidet hänelle yön lepoa, päivän rauhaa.
Taideniekan mielehen oli tunkenut tuska kuuma.
Päivät, yöt hänen haaveissansa hautui sama tuuma:
valloittaa tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä.
Vaan mikä kerran ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä.
Anja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä.
Vait'olo vallitsi pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä.
Monet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän,
sentään jääden. Toivoi toki häipyvän tuon häivän.
Saapui syksyn sade-ilmat, vesivirrat loiskui,
huoneissa oli hämärä, tiet likaa täynnä roiskui.
Anja-rouva päivät poltti puita uunissansa.
Ruukin herrat humaltuivat pikku puolellansa.
Siellä asui sihteerit: Karl Johan Argillander,
virkaheitto mittari, ja Nikodeemus Flander,
kamreeriksi kutsuttu ja sivistynyt »civis»,
juridiikan juttuherra, tietoniekka tiivis.
Niku puhui latinaa ja lauloi monet gluntit.
Sillä aikaa mittar' ehti ottaa monet »klunkit».
Passarina Santer' Palo, kauppa-apulainen,
hiukan yksinkertainen, mut tuiki tarkkaavainen,--
katsomahan varsinkin, min verran lasit vetää.
Siin' ei ollut vertaistansa Santerilla ketään.
Sellainen oli seurakunta, jonk' oli rippi-isä
patruuna. Nyt tullut oli taideniekka lisää.
Hyvinpä hän »kansliassa» näytti viihtyvänkin,
naukun otti niinkuin muut ja kortit tunsi hänkin.
Tullut kanssa patruunan myös heist' oli hyvät tutut.
Taisi hän monet tarinat ja monet tyttöjutut,
joille nauroi kuollaksensa patruunamme parhain.
Yhdessä nyt nähtiin heidät myöhään sekä varhain.
Oli kerran istuttu näin jälleen päiväkausi.
Väsähti jo sihteerit ja seura hajottausi.
Patruuna kera mestarin yli pihan pimeän luikki.
Anja-rouvan kamarista yksin tuli tuikki.
Kuiskasi nyt patruuna: »Siell' onko ulkomailla
tapa mennä maata näin, kun viel' on yhtä vailla?»
Vieras katsoi kysyvästi. Nauraa hörähytti
patruuna ja ilkamoiden silmää räpäytti:
»Viinit parhaat tallella on meillä vielä täällä,
jotk' on nuorna juotavat ja juuri tällä päällä.»
Sanoi vielä sanasen ja kuiskaamalla senki.
Syksy-yöhön synkeähän katos kumpainenki.

SEITSEMÄS LAULU.
Virkkoi viisas mylläri: »Tän' yönä maata parhain
taas sun, eukko, saunass' oisi eikä nousta varhain,»
»Missä sinä itse nukut?»--»Nukun vaikka missä,
tytöt nukkuu tuvassa ja Jaakko ylisissä.»
»Vaan jos Jaakko heräjää?»--»Hän nukkuu niinkuin tukki,
jos hän joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki.»
»Etkö sentään usko, että on se synti suuri
nähdä, kuinka omat lapset on kuin portot juuri?»
»Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä.»
Keskustelun mylläri päätti pikku hymyilyllä.
Tuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.
Tehtiin tuli tuvassa ja raoitettiin usta.
Pantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.
Sillä välin monet suukot otettiin ja suotiin.
Juuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään,
janohonsa Jaakko-poika heräsi ylisillään.
Kompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.
Lensi silmät selälleen ja jano haihtui heti.
Siinä istui ruukin herra Riika polvellansa.
Toinen julki juovuksissa makasi Mantan kanssa.
Hämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.
Hölmistyipä hetkeksi myös itse ruukin herra.
Toki kohta tointui, vieri sanat sorjat suusta:
»Jaakko, kah, sa putositko pilvistä vai puusta?
Kauan oon jo tuuminut sun ottaa ruukin pestiin.
Kaksisataa saat jo heti. Käytkö kera kestiin?»
Lausui, otti lompakosta punalaitaa kaksi.
Mutta Jaakon poski lens kuin lumi valkeaksi.
Kuului kumea karjahdus ja puukko kirkas kiilsi,
syvälle se ruukin herran rintaluihin viilsi.
Huuto, melske, meteli! Yön halki huudot raikaa,
tulet, lyhdyt tuikkivat ja hätäkello kaikaa.
Makasi maassa patruuna. Jo ruukin väki herää.
Jaakko katsoo äänetönnä puukon punaterää.
Seisoo vieras mestari kuin patsas paikallansa.
Syöksee sisään Anja-rouva pitsivaipassansa.
Jaakko ympäri käännähtää. Mit' on tää? Mistä verta?
Haa, mi haamu ovella? Sen on hän nähnyt kerta.
Impi virran vierellinen, kuohupaita kulta!
Jaakon silmät iskevät nyt verta sekä tulta.
Sylihinsä Anja-rouvan tempaa, ulos kantaa,
juoksee yöhön synkeähän, syöksee metsän rantaan.
Kauhu yössä kasvavi, käy huuto taloloissa:
»Patruuna on murhattu ja ruukin rouva poissa.»
Vesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.
Mutta Anjan valkovaippa likaveessä kastuu.
Tulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.
Anja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa.
»Mun on vilu», virkahtaa nyt Anja vienoin äänin,
katsoin ylös kantajaan, »ja pahoin riippuu pääni».
Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa
Jaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: »Anteeks suokaa!»
Huudot yössä kaikuvat: »Halloo! Täss' ovat jäljet.
Tännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!»
Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,
Jaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä:
»Eikö rouva peljännyt?» hän vastasi näin ikään:
»Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään.»
Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan
Eikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan.

KAHDEKSAS LAULU.
Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!
Kylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!
Soios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa,
kertoa kun immen tarun lyhyen, vienon voit sa.
Lumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.
Taivaan lapsi oli hän, ei tästä maailmasta.
Silmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka,
iho ilmi kuultava ja kultainen oli tukka.
Niin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku,
niin sen kasvu kaunis oli kuin ryytimaassa riuku.
Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.
Kuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa!
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä,
näin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.
Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.
Ah, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!
Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.
Toki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.
Tytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin,
siksi jäi hän kotihin, kun kouluun toiset suori.
Isä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi,
vihdoin kutsui kumpainenkin häntä Lumikiksi.
Taaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.
Emon ammoin kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.
Ollut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla:
yksi oli maailman kululla ja kaksi tuomarilla,
juopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään
hän kaikki maailman karkeudet ja turmelukset estää.
Siksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.
Mitä on liika tietäminen kuin tomua ja roskaa?
Vähän luvunlaskua ja historiaa hiukka,
kristin-uskon kappaleet,--siin' oli kurssi niukka.
Vaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti,
silloin ukko tyttärensä usein ulos johti,
näytti monet tähtisarjat, valosumut summat,
kertoi Luojan luomistöistä monet kaskut kummat.
Tyttö hänen puhettansa kuuli silmin suurin.
Kului vuodet. Täyttänyt hän viisitoist' oli juuri.
Juhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.
Kuinka kaunis olikaan hän armopöydässä Herran!
Yllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.
Päivän kaiken itki hän ja yhä itki yöllä.
Kuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.
Ah, ken oisi totehen niin pian sen käyvän luullut?
Tuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.
Virkkoi ukko-rovasti: »Nyt kiini kirjan niteet!
Käyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.
Ei meit' auta estelyt, ei anteekspyynnöt mitkään.
Tänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.
Opettajan otamme me mukaan kirkon luota.»
Sanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.
Reessä ukko-rovastin sai opettaja sijan.
Jää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin,
kaviot ne kapsahteli, pian perillä oltiin.

YHDEKSÄS LAULU.
Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.
Ruukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.
Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä,
suru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,
nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo,
joka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.
Niku Flander lausui usein: »Piru tässä piinaa!
Rouva laskee leikkiä ja mestari juo viinaa.
Ruukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat,
vaikenivat välistä ja taasen tarinoivat.
Hyvä loppu täst' ei tule. Timeo ridentes.
Siihen asti kuitenkin: Beati possidentes.»
Taideniekka väitti: »Teill' on silmät oravaisen.»
Anja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen.
»Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?»
Anja-rouva nauroi sekä vastas: »Herra tiennee!
Vaarallista varmahan ei oravan lie puru.»
Taideniekka huokas: »Ah, se on kuin sydänsuru!
Oravainen hampahansa yhteen aina puree.»
Anja nauroi: »Houkka on, ken oravan tähden suree.»
»Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden
surrut olen kuut ja viikot enkä ennen lähde
kuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta,
puulta purevaisen sen ja suudellut sen huulta.»
»Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti.»
Anja nauraa hekotteli aivan herttaisesti.
»Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.
Mun sydämeni sairas on. Vain teeskelyä on ääni.
Päälläni taivas pimeä ja allani musta multa.
Ma menen hukkaan ilman sua. Auta, Anja kulta!»
Taideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.
Anja rukka nauraa hyrski aivan silmät veessä.
»En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.
Paljon voittaa vielä voin, jos voimani oikein käytän.
On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.
Joulun' tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti.
Joulun. Suomalaisen joulun. Kera kulkusien,
kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.
Kankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä
kasvot kauniit Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.
Kuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.
Siitä piti tulla minun suuri elintyöni.
Jää hyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:
En ma löydä Marjattaani koskaan maailmasta.»
Taideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.
Anja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä.
Silloin,--ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes,
kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes,
näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo.
Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.
Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä,--
Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä
(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta).
Toki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:
Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka,
posket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.
Ken ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.
Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.
Hymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.
Hymyellen istui hän koko illan, säesteli
gluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.
Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi
Lumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:
»Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin
parahimman, neitiseni, jos kirkkomaalari oisin.»
Siihen heti vastaus oli valmis patruunalla:
»Taulun teiltä tilaan ma ja hinnalla korkealla.»
Asia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.
Vieraiden kera taideniekka jo tänään matkustaisi.
Hymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.
Eikö liene ymmärtänyt vai leikiksi vaan sen luuli.
Hymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.
Mutta heti sen jälkehen hän kääntyi kipeäksi.
Kauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.
Parani vitkaan. Siit' on aika sitten kertoella.

KYMMENES LAULU.
Sakastista laitettu oli atelieeri aivan,
siinä se näki taideniekka monen viikon vaivan.
Onnelliset kuitenkin oli hälle nämä päivät,
kirkkaus täytti rintansa, oli haihtunehet häivät.
Hiidet tulla tohdi näet ei pyhän paikan piiriin,
nekin kuin ohi lentelevät, tarttuvat tuuliviiriin.
Alla kaarten korkeoiden aatos kohoaapi.
Hiljaisessa hämärässä muistot muodon saapi.
Astuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.
Silloin usein taideniekka itkee niinkuin lapsi.
Enkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.
On kuin valkosiivet sen nyt vielä leyhyis täällä.
Välistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.
Silloin usein taideniekka työssään hätkähtääpi,
näkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään.
Mutta neiti Lumikilla kieli käypi myötään.
Hänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa,
iloistaan ja suruistaan ja rakkaasta taatostansa.
Sitten vielä taitelee hän paljon tarinoita
tyttäristä kuninkaan ja peikkosatuja noita,
joista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä.
Piennä hänen mummonsa oli paljon puhunut niitä.
Koskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää,
joka sanoo aina »jaa» ja katselee niin syvään,
syvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee
rinnan ukset arimmat ja neitilinnat raukee.
Huomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi
nähdessään, miten taideniekka hiljaa hymyileepi.
»Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa
vaikk' olen täysikasvanut ja käynyt kosimassa
on jo minua opettaja kylän kiertokoulun.»
Silloin herää aatteistansa taideniekka joulun.
»En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,
Luojan taivaalle, tähdille ja päivälle ja kuulle.
Kaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää,
rintani riemu, hartaus sekä rukoukset täyttää.»
Mutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.
»Tekö rukoilette, te, joka kiellätte Jumalanki?»
»Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?»--. »Ei, vaan
tytöt kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan.»
»Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki
kuulen sydämessäni ja kuulen kuiskehetki.
Ja ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi,
että mun silmäni kauneuden kaiken nähdä saisi,
maassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä,
saisin kaiken kuvaella väreissä välkkyvissä.»
Taideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli,
monta sanaa ymmärsi, mut monta myös vei tuuli,
tuuli, joka kirkon nurkissa tuprutteli lunta.
Mutta templin sisäpuolla luotiin suurta unta.

YHDESTOISTA LAULU.
Tuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin,
kukkuvin kulkusin kyläteillä ajaa huristettiin.
Käytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla:
omenoita orehkoita iloksi lasten illan.
Pappilassa parhaillansa puuropata kiehui,
Lumikki esiliinoinensa emäntänä liehui.
Kattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin.
Hymy kiersi silmihin ja nauru poskikuoppiin.
Tapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla
äsken ihan ihmeellistä ja outoa hälle vallan.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 2
  • Parts
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 1
    Total number of words is 3542
    Total number of unique words is 2124
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 2
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 2183
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 3
    Total number of words is 3496
    Total number of unique words is 2145
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.5 of words are in the 5000 most common words
    33.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 4
    Total number of words is 3441
    Total number of unique words is 2012
    19.3 of words are in the 2000 most common words
    28.5 of words are in the 5000 most common words
    33.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 5
    Total number of words is 3481
    Total number of unique words is 2051
    19.1 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 6
    Total number of words is 3689
    Total number of unique words is 2059
    17.7 of words are in the 2000 most common words
    25.7 of words are in the 5000 most common words
    31.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 7
    Total number of words is 1406
    Total number of unique words is 892
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.