Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon - 5

Alla syvyys synkkä aivan,
ympärillä yö ja kauhu,
virkkaa vanki suuren vaivan:
»Sini älköön kasken sauhu
nousko näiltä rintehiltä,
kuni katoo Hurtan muisto,
kauna Kainuun ihmisiltä--
Pisan seiskoon pitkä puisto!»
Kannustaa jo orhiansa,
aikoo syvyyteen jo syöstä,
kuulee, haastaa Jumalansa
niinkuin korven kolkon yöstä:
»Ootko varma, ett' on mailla
Manan unho mennehien,
ettei ihmislasten lailla
vihaa varjot vainajien?»
Hurtta säpsähtää ja säikkyy.--
Tauonnut on myrskytuuli.
Taivaan tähtitarhat väikkyy;
hyinen hymyy Hurtan huuli:
»Liian liekin jyrkkä rinne,
ranta raisu Tuonen tiehen.
Tiedän paikan toisen, minne
viallisen mennä miehen.»
Ja hän orhin kääntää, suistaa,
palaa alas aatteissansa.
Vanhan velhovaimon muistaa,
jota pelkää korven kansa,
joka tuntee Tuonen pulmat,
ehdot elon, kuolon vallan;
hymyy Hurtan huulet julmat,
ja hän kuiskaa: »Luokse Mallan!»--

MALLA.
Elää erämaassa yksin
piilopirtissänsä Malla
kanssa karhuin ystävyksin;
harvoin nähtiin maailmalla.
Työläs tulla, mennä tuonne,
huppuroida yltäpäältä,
täytyi olla Hurtan luonne,
joka velhon etsi täältä.
Kaaloo hepo kaulaan asti
aukaisevi viime ummen;
eipä pienin pilkka rasti
talvitietä Mallan nummen.
Haukahda ei koira eikä
uksi ulvo, liiku havu,
ihmisistä kertoo reikä
hangen vaan ja sinisavu.
Hurtta orhin puuhun köyttää,
kiertää majaa matalata,
seinää sieltä täältä täyttää,
etsii oven kamanata.
Hämärtää jo talvipäivä,
vielä viime ruskon heittää;
kohta kaikki kattaa häivä,
kohta korpi kaikki peittää.
Karmii Hurtan selkäpiitä:
Heittäisikö herjan pelin?--
Vihdoin oven löytää, siitä
sisään työntyy köyryselin,
toivottaa jo hyvän illan;
kaikki yhtä hiljaa pysyy,
narahda ei palkki sillan;
vihdoin viekas ääni kysyy:
»Onko Tauti hiihtämässä,
Surma itse talvitiellä,
vai on Simo Hurtta lässä,
aikoo velhon vanhan niellä?
Tervetullut Mallan majaan!
Kohta joutuu iltainenki:
saat vain kuolleen sormen vajaan,
kanssa Kalman mullan senki.»
Huomaa Hurtta luona takan
kuurullansa kumman jonkin,
äkkää silmäpuolen akan:
siinä etsimänsä onkin!
Roikkuu päällä paidan risa,
riippuu rinnat häijyt hällä,
konkelona koivun visa
niinkuin lentoon lähtijällä.
Kiroo Hurtta kolminkerroin:
»Tuoss' on laukku, siinä naukku!
Ensin syödään, juodaan herroin,
sitten vielä viime paukku.
Mutta sitten virkat, milloin
levon löytää matkamiesi,
pimentynyt synkin pilloin,
miss' on koidon kotiliesi.»
Tempaa pullon ahnahasti
velho suuhun hampaattomaan,
tyhjentää sen pohjaan asti,
irvistäen lausuu lomaan:
»Hyvä juoma Hurtan juoma,
käheä kuin käärmeen viha,
heleä kuin Herran tuoma,
syntinen kuin nuori liha!»
Lieteen risukimpun heittää,
liekit räiskähtää ja palaa;
sitten oman liemen keittää,
Simo Hurtta katsoo salaa,
eukko hämmentää ja häärii,
tekee työtä tärkeätä,
maustehiaan mittaa, määrii,
tilkan tuota, toisen tätä.
Jop' on valmis velhon juoma,
velli outo sulhon suuhun:
»Saa'os tästä, Luojan luoma,
tuntuu ytimeen ja luuhun!
Tuijottelet tulta sitten,
kerrot, mitä näät sa sieltä,
päästän pulmat ihmehitten,
miellyttelen Hurtan mieltä.»
Hurtta maljan kumman kumoo;
velloo verta keitto kuuma,
aivot loihtii, aistit lumoo,
täyttää Hurtan outo huuma;
kirjavissa kiehkuroissa
savun päällä kulkee kuvat
sielun taikapeilin, joissa
sydänsynnyt kangastuvat
--»Näen ensin niinkuin käärmeen--»
»Se on nainen lempimäsi.»
»Sitten niinkuin näädän päärmeen--»
»Hän on ylin ystäväni.»
»Hälle käärme hiipii hihaan--»
»Syttyy nainen toiseen teistä.»
»Nää en, lempeen vaiko vihaan--»
»Katso kaunon kyyneleistä!»
--»Nyt ma nään kuin punapirran
pilvilöissä puikovaksi,
sitten niinkuin sinivirran
louhten lomi siukovaksi--»
»Punapirta tietää verta,
kadotusta, kuolon työtä,
mutta sinivirta merta
kyyneleiden, kansan yötä...»
--»Näen nyt kuin töllin pienen,
missä nainen nuori makaa,
itse lautsan luona lienen,
kourassani kalpa vakaa ...
ah, nyt pistän puhki poven
nuoren, vielä nukkuvaisen!
Katsoo kuuhut kautta oven
kuolemata kaunokaisen.»
Kilkattavi velhon kieli:
»Jo nyt tiedän, tunnen, milloin
levon löytää Hurtan mieli,
pienentynyt synkin pilloin:
eipä ennen, konsa surmaa
Hurtan naisen Hurtan rauta,
konsa kesken koston hurmaa
hälle mieluisin on hauta.»
Parahtaapi urho aimo,
putoo permantoon kuin kivi;
kun hän herää, velhovaimo
häntä vielä lääkehtivi.
Viskaa lääkkehistä rahan,
hoippuu Hurtta yöhön mustaan;
tuntee painavaksi pahan,
turhaan anoo armahdustaan.

TURUNKORVA.
Kaksi pitkää vuotta vierii.
Simo Hurtta harmentuvi.
Vitkaan kuut ja viikot kierii,
haihtuu talvi, vaihtuu suvi.
Vaan ei vaihdu aika vainon,
kuulu kuningas on poissa,
alla sodan, sorron painon
huokaa korven kansa koissa.
Yhä kestää Irjan lempi,
mutta Simo Hurtta muuttuu,
entistään on hiljaisempi,
harvoin enää ärjyy, suuttuu,
sotii kanssa Jumalansa;
hymyn joskus kumman hymyy,
arvaa Irja ei, ei kansa,
mitä mieless' urhon lymyy.
Hiljenee myös suojat Hovin;
Arnkil varpaisilla astuu,
vait on, tekee työtä kovin;
usein Pirkon silmä kastuu.
Hiljaa piiat, rengit kulkee,
supattelee karsinassa,
kylä kertoa jo julkee:
»On kuin ruumis Hovilassa.»
Mutta Irja iloitsevi:
Hyväksi on Hurtta tullut!
Vaikka vielä vaikenevi,
haihtuu haavehensa hullut;
koittaa aamut armahammat,
laupiaammat päivänlaskut,
illat vieläi ihanammat,
juttu juoksee, kaikuu kaskut.
Lausuu leikillänsä: »Vietkö
joskus Tukholmaan sa minut?»
Hymyy Hurtta: »Kiltti lietkö?
Vien ma Turunkorvaan sinut,
siell' on sadun, rauhan maasi.»
Virkkaa Irja: »Vieös, kunne
tahdot, omaan onnelaasi;
vaan en Turunkorvaa tunne.»
Sanoo silmät terhenessä
Simo Hurtta: »Tunnet hyvin!
Kullakin on sydämessä
aina Turunkorva syvin:
joku paikka, jonne eivät
elon myrskytuulet kanna,
vaikka kaiken, kalliin veivät,
jot' ei kukaan ilmi anna...
Joku muisto, armas, hyvä,
joku lehti lemmen kirjan,
joku katse kyyneltyvä,
niinkuin nään nyt silmät Irjan;
joku ilme, sointu, sana,
joka vuotten takaa sulle
suurtuu, kahta kauniimpana--
tuot' on Turunkorva mulle.
Se on Sotkamossa talo,
missä lapsuuspäivät vietin,
jota saartaa sinisalo;
siellä leikin, lemmin, mietin.
Sinne kuulun, sinne halaan
kuuraisien kuusten alle,
sinne takaisin ma palaan
taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan,
siell' on onni oksapuilla,
tulee kuuhut akkunahan
niinkuin päivä mailla muilla,
kimmeltävät jäiset kukat;
siellä sirkan laulu soipi,
elon elpyy ruusurukat,
rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla
syttyy revontulten soihtu,
silloin siellä sotii Halla,
Lapin taika, Turjan loihtu,
silloin koko korpi pelkää;
putoo pikkulinnut puista,
yksin jäistä järvenselkää
kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku,
suuri luonnon kaikkivalta,
laaja kuin sen lasten luku,
yhtä kaunis kaikkialta;
hyv' on pillojansa piillä
silloin yksin yössä Turjan,
miss' ei tuska, vaiva viillä,
himot hiiltä mielen hurjan.»
Kaulaa käsin kaksin, vienoin
häntä Irja hämärtyvä,
virkkaa: »Täällä haihtuu hienoin,
siell' on lämmin, siell' on hyvä!
Sinne tahdon kylätieltä,
luota kyläkansan pahan,
miettimähän Hurtan mieltä,
Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä
mua katsoo karsahasti,
juoksee juorut Pielisjäällä,
kiitää kirkkohonkin asti,
kaikki soimaa Sormun lasta,
jok' ei muista huollut, huoli
taaton, sulhon surmaajasta,
jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä
sininen ois mulle salo,
laulaa voisin lapsenmiellä,
leimuaisi pohjanpalo.
Turunkorvaan vieös minut!
Sinne mennään sydämitse;
siellä vasta saisin sinut
omaksein, kuin oot sa itse.»
Noin he unelmoivat illat
ikuisesta onnelasta,
miss' ois puhtaat lautsat, sillat,
kuuset katsois akkunasta;
jättää päättävät he Hovin,
pitää pienet läksijäiset,
ettei muistot jäisi kovin
tänne heistä kolkot, jäiset.

HENKIHERRA ARNKIL.
Hyvän Hurtta lähdön laittaa:
lieventää hän veronkannon,
ruokkii, kelle rokka maittaa,
myöntää muille anteeks-annon;
hoivatahan Hovilassa
mieron miestä, naista, lasta,
Irja itse hoitamassa:
tuop' on hälle riemu vasta!
Ei nyt enää Arnkil tuota
kestä, etsii Hurtan kerran,
lähtee tilikirjain luota;
synkk' on hahmo henkiherran:
Hurtta hempukkansa tautta
armahtaa jo vaikka pirun,
uhraa kansan köyhän tautta
esivallan viime sirun!
Hurtan eteen Arnkil astuu
kumarruksin siroin, sievin:
»Vaikk'ei mulla edesvastuu,
ero lie sen palkka lievin,
joka näkee isäntänsä
syöksyväksi surman suuhun
eikä estä itseänsä
joutumasta hirsipuuhun.»
Virkkaa Hurtta hämmästyvä:
»Jutun onpa outo juoksu,
vaan lie siinä mieli syvä,
on sen tuttu mulle tuoksu;
mikäli sain siitä selon,
menemäss' oon surmaan sulaan,
sun' on henkiherran pelon
syy--hän minut heittää pulaan?»
Lausuu Arnkil: »Pois ma lähden!
En ma enää kestä täällä.»
Kysyy Affleck: »Minkätähden?»
Vastaa Arnkil: »Vallanpäällä
tääll' on rammat, tääll' on ruhat,
missä ennen miekankärki;
käskijätä tääll' on tuhat,
vaan ei enää miehen järki».
Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu
kulmat kolkot: »_Minä_ käsken!»
Arnkil kumaraksi kuurtuu,
sanan sinkoo: »Vielä äsken.»
Katsoo Hurtta häneen kauan,
vihdoin kimmahtaa jo kieli:
»Kautta kylmän kylkirauan,
mik' on puheen moisen mieli?»
Lausuu Arnkil laatuisasti:
»Toden täyden saatte tietää.
Tääll' en viihdy siitä asti,
siit' en Hovilaa voi sietää,
kuin tuo nainen tänne tuli,
anoi, sai sen lemmen, armon,
jonka ahjoon teiltä suli
kaikki rauta tahdon, tarmon.»
Ylös karkaa Affleck: »Mitä!
Parahintain parjataanko?
Täytyykö mun kuulla sitä?
Heleintäin herjataanko?
Mitä oisin häntä vailla?
Metsä vailla lauleloa,
mykkä meren kalain lailla,
taivas ilman aurinkoa!
Hän on luonut mulle lemmen
pyhän niinkuin päiväntähti,
suonut nuoruutensa hemmen,
kun mun nuoruutein jo lähti!
Hänen kauttaan elän, olen;
kaitselmust' en muuta keksi,
hänen tauttaan tietä polen,
mun mi tekee ihmiseksi.
Hänestä en koskaan luovu,
ennen kuin tää rinta raukee!
Enää julmuudest' en juovu,
mulle aika toinen aukee:
muita huonomp' ollut lienen,
tahdon paremp' olla muita,
vaikka hautaan myötä vienen
vain ma kasan Hurtan luita.
En ma usko taivaan Luojaan
enkä isään perkeleesen,
uskon yhteen auvon tuojaan,
yhteen iki-ihanteesen,
lempeen naisen nuoren, joka
antaa rinnan rauhan mulle,
kun on pesty saasta, loka,
tullut ilta tuiretulle!»
Vastaa ääni henkiherran
niinkuin pohja jäinen tuulee:
»Tuomiolle tullaan kerran;
kukin siihen kutsun kuulee.
Vaan on yksi elonsääntö:
ken on paha ollut alun,
käy ei hälle kättenvääntö
eikä itku hyveen halun.
Kuka tahtoo maailmassa
seista, muita murtakohon!
Kuka olla onnelassa,
tuntehensa turtakohon.
Vaan jos Hurtan harmaahapsen
Hurtan töist' on sielunhätä,
on hän itse lainen lapsen,
ei hän kestä elämätä.
Siksi poistun. Sulle surman
tahtoneet on Taivaan vallat,
tuoda lemmen, lämmön turman,
kun ei voineet hyyt ja hallat.
Hyvyyteesi sorrut, sokko!
Kaikki tuhlaat kansan tähden
etkä ees sa tutki, tokko
kukaan siitä kiittää. Lähden.»--
Menee paras palvelija;
haaveihinsa Hurtta haipuu,
näkee unta uneksija,
kuinka kaikki katoo, vaipuu,
yksinäistyy ympärillä;
ymmärrä ei häntä kansa,
huolt' on monta ihmisillä,
Hurtall' yksin sielustansa.

HURTAN LÄKSIJÄISET.
Tulet tuikkaa Hovilasta,
palaa kruunut kynttiläiset,
siell' on kiire, touhu vasta:
onhan Hurtan läksijäiset.
Puikkaa ees ja taaksi piiat,
kovin pieksää Pirkko kieltä,
uksest' ulos ohjaa liiat,
toiset työlle, toiset tieltä.
Hurtta suuriss' suojissansa
astuu virkatakki yllä,
tuumii: hiukan viipyy kansa,
kohta kaikki saapuu kyllä.
Kutsutut on Hurtan kestiin
herrat ynnä talonpojat,
siksi sillat, lautsat pestiin
sekä tuolit, selkänojat.
Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy
silloin muudan seinäverho,
siihen Irjan hahmo piirtyy
kaunis niinkuin kultaperho,
jok' ei kehrää, tee ei työtä;--
kysyy: »Oonko kyllin soma?
Jos en, sanon hyvää yötä!»--
Hymyy Hurtta: »Oothan oma.»
Vaan ei ketään kuulu.--Soivat
silloin tiuvut heljät tieltä,
on kuin korskuis orhit oivat:
varmaan saapuu vallat sieltä!
Rientää Hurtta porstuahan;
työntyy sieltä sisään pappi,
ilkilintu ilman pahan,
Haerkepaeus, Hurtan appi.
Mutta vieraan vilkkahasti
Hurtta, vaipumatta huoliin,
saattaa salin perään asti,
istuttavi keinutuoliin.
Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu,
katsoo upeutta Hovin;
mitä mielessänsä liikkuu,
vasta virkkaa päästä tovin:
»Kuullut kummat Hovilasta
olen äsken kansan suusta,
sairahien hoidannasta
ynnä lempeydestä muusta;
vaikk' en todeks uskois tuota,
toki kaaloin katsomahan,
kuinka, ken ei Luojaan luota,
parhaaksi voi kääntää pahan.»
Hymyy Hurtta: »Uskon seikat
heittäkäämme, appikulta!
Monet tehdään kuperkeikat
taivastieltä tarvotulta.
Yksi vaan on varma: hyvää
kylvän, minne ennen pahaa,
siroita en sielun jyvää,
hiukan ruokaa vain ja rahaa.»
Haastaa Haerkepaeus: »Totta
siispä mulle kertoi kansa.
Hyvä jää ei palkinnotta
eikä paha aikanansa.
Saat sa vapaan pääsyn siksi
Hovilasta yönä tänä,
jos sa mennet myötyriksi,
elät kansan ystävänä.»
Hurtta silmiänsä hieroo,
korviaan ei enää usko:
»Tiedän, mua kansa vieroo;
mutta vienyt Sallimusko
noin on järjenjuoksun hältä,
joka kotonain mua uhkaa;
lien jo kuollut elämältä--
tulta oon, en vielä tuhkaa!»
Vieraalleen hän oven näyttää.
Mutta nousee Herran miesi,
ääntä korkeampaa käyttää:
»Sinun siell' on kotiliesi
tähti-yössä, mieron tiellä!
Mutta kaihda korvenrantaa:
välkkää miestä, peistä siellä,
sulle surman ryssät antaa.»
Jop' on paisuu Hurtan sappi:
»Tänne ootko ryssät tuonut?»
Vastaa hälle armas appi:
»Lienen liekin uuden luonut,
joka Ruotsin maasta ajaa,
Ruotsin herrain armottuuden,
kansan kahtapuolta rajaa
liittää uskoon rauhan uuden.
Niin! Ma olen kaksi vuotta
valmistanut yötä tätä,
kaikunut ei mulle suotta
ole kansan kaiken hätä.
Turusta ma juuri tulin
luota Ryssän ruhtinoiden,
kautta kaiken maan ma kulin,
kyläin kylmäin, autioiden.
Mitä näin ma matkallani,
tuskin uskoo ihmismieli,
mitä tunsin rinnassani,
kertoa ei saata kieli:
hävitetty kaikk' on Häme,
Turunmaa ja Pohjanpuoli,
kolkko uhkaa korpi, räme,
viljelys jo kaikki kuoli.
Lienet haastanut sa mulle
joskus metsän huminasta,
jot' et siedä, jok' on sulle
niinkuin tuntu Tuonelasta;
myös on metsä ollut aina
kuin tään heimon vainolainen,
leipä vain kuin Luojan laina
taikka korko kotimainen.
Tiedä: täällä väistyi vitkaan
ihmistieltä korven kolot,
suli suo-maan rimmet sitkaan,
saatiin tänne ihmis-olot;
vaan nyt voittaa jälleen pedot,
koht' on valta kontioilla,
viita peittää pellot, kedot,
hukat huutaa kartanoilla.
Siell' on kauhun päälle kauhu!
Matkasin kuin tietä Manan,
siell' ei nouse saunan sauhu,
soi ei kello Herran sanan,
siell' ei kukko kieku, hauku
peninkuulumill' ei peni,
kirves parsikossa pauku:
Suomi erämaaksi meni.
Kansa kaikk' on viety sotaan,
jätettiin vain harmaahapset,
miehet sortuu miekan otaan,
tappaa tauti vaimot, lapset,
koht' on Suomen heimo kuollut;
kohta kurki yksin suolla
kertoo, miss' on surrut, huollut
suku outo pohjanpuolla.»
Rientää Hurtta ikkunahan:
koko taivaanranta palaa!
Vastaa papin pakinahan:
»Enempää en kuulla halaa.
Tuli paistaa pappilasta,
tulikukko kirkon päältä!
Luulen, sinne joutumasta
mikään teit' ei estä täältä.»
Maahan polvillensa painuu
Haerkepaeus, Herran miesi:
»Sitten palaa kaikki Kainuu,
sammuu Suomen viime liesi!
Pettäneet mun ryssät ovat,
ethän, Luoja suuri Sinä?
Nyt on eessä päivät kovat,
niihin syypää yksin minä.»
Huutaa Hurtta: »Satuloikaa
kaikki orhit! Kaikki pakoon!
Armas appi, hyvin voikaa,
jäädä saatte saaliinjakoon.»
Koht' on talo kaikki työssä,
kohta alkaa tuima ajo,
syöksyy orhit talvi-yössä,
tietä näyttää liekinkajo.

IRJAN KUOLO.
Ryösti, poltti ryssät Hovin,
myöskään säästäneet ei muita,
murhas miestä, naista kovin,
pisti piikein piimäsuita;
toiset kohti Kajaania
kaikoo, toiset Hurttaa ajaa,
kaikki kokoo saalihia,
raivoo, riistää pitkin rajaa.
Mutta Hurtan ratsu rientää
niinkuin erämaassa myrsky,
vauhti miehen mieltä lientää,
vaan on vaivan, tuskan tyrsky:
lepää urhon rintaa vasten,
luo ei auki silmäterää
Irja, lailla autuasten,
taikka niiden, jotk' ei herää.
Tarttunut lie ruttotauti,
häneen Hovin sairahista,
ei hän ruokaa, juomaa nauti,
puhuu rinnan pistoksista,
hiljakseen vain vaikeroipi;
hulluksi on Hurtta tulla,
hälle Tuonen kellot soipi,
miss' on tupa tuiretulla.
Takanansa ryssät ryskää,
eessään erämaan on mahti,
ympärillä jylhä jyskää
pakkas-yö kuin kuolon vahti.
Hymyänsä Hurtta hyistä
hymyy: »On tää outo karku!
Vaan ei auta sydänsyistä
miestä itku eikä parku.»
Miettii, muistaa pirtin pienen
erämaassa yksin aivan,
tuumii: »Sinne sairaan vienen,
sinne hankihaudan kaivan
alle hongan pilvipäisen,
alle kuusen kuurakaton,
panen päälle ristin jäisen,
ristit kahden henkipaton.»
Löytää töllin tyhjän. Raivaa
tiensä halki hankivuoren,
uksenkin jo ilmi kaivaa,
kantaa sisään naisen nuoren,
laskee perälautsan päähän;
ikkuna on iljankona,
lies on kylmä käynyt jäähän,
lumipeite permantona.
Etsii tulta, tuluksia;
silloin Irja sairas herää,
kuulee armaan askelia,
raottaa jo silmäterää,
haastaa hiljaa: »Missä liemme?
Liekö Turunkorva tämä?»
Vastaa Hurtta: »Sinne tiemme
johti, sen on seinät nämä.»
Hymyy Irja itseksensä:
»Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!»
Kuivaa Hurtta kyynelensä,
puhkee huokaus vain syvä.
Silloin kuuluu kopse tieltä,
hoippuu sisään Hovin renki,
huutaa: »Ryssät ryntää sieltä,
vaarassa on Hurtan henki!»
Miettii Hurtta hetken, mitä
tehdä tilanteessa tässä.
Taistellako? Voishan sitä,
ellei oisi sairas lässä,
lautsall' lepäis nainen norja,
joka voittajille jäisi,
oisi vainolaisen orja,
ryssän miestä miellyttäisi.
Hurtan hurjat silmät suurtuu,
mutta sydän itkee, suree,
urat poskipäihin uurtuu,
kun hän hammastansa puree:
kiljahti hän kerran, sitten
kylkirauan kylmän pisti
puhki rintain ripeitten;
siihen jäi se niinkuin risti.
Tappoi Hurtta kalleimpansa,
karjuin talvi-yöhön karkas;
mutta kauan kertoi kansa,
kuinka korpi kaikki parkas
tuota surmaa naisen nuoren
erämaassa autiossa,
alla kolkon Kotavuoren,
kuolon valjun kuutamossa.

KAINUUN HÄVITYS.
Punaisessa pakkasessa,
jota uhmaa Ämmän pauhut,
kohoo aamun auteressa
pystysuorat pyhäinsauhut,
kertoo elost' ihmisien,
jotka tuntee tuskan, hallan,
illan itkut, päivän hien,
enin kuolon kaikkivallan.
Lämpiävät liedet, talot;
Kajaanissa noustaan varhain,
sytytetään pärevalot,
yksin porvaristo parhain
vielä vetää siki-unta;
toiset porttejaan jo aukoo,
tarinoidaan, luodaan lunta--
silloin uni, toimi taukoo.
Herää toiset vuoteissansa:
»Miksi hätäkello kaikuu?»--
Toiset rientää huoneistansa:
»Mistä melske, huudot raikuu?»--
Kohta kertoo liekinhulmat
idän, lännen taivahalta:
»Kaupungiss' on ryssät julmat,
raivoo raakalaisten valta!»
Koht' on kaikki liekkimerta;
kuka ehtii, pyrkii linnaan,
kalvat kalskaa, vuotaa verta;
päivä koittaa kirkkahinnaan.
Mutta hätäkello kaikaa!
Kovin ryssät kummeksuvat:
»Kellä tääll' on siihen aikaa,
vaikka palaa aitat, tuvat?»
Kenpä muistaa Erkki-herran,
virkaheiton, viinanjuojan?
Sulki tulliportin kerran
eestä kruunun sanantuojan,
meni virka, arvo hältä;
sai hän linnan kellarissa
opin oivan elämältä,
oivemman kuin juovuksissa.
Päivänvaloon sieltä pääsi,
oli Erkki Luojan vanki,
sentään porvaristo sääsi:
»Itse työllä leipäs hanki!»
Tutkittihin, huomattihin
hulluks aivan rauhaisaksi,
niinpä kirkon tapulihin
pantiin kellonsoittajaksi.
Hoiti tointaan vuotta monta
Erkki-herra hartahasti,
virkavuotta moitteetonta,
aina tähän päivään asti;
kuuli kumun, huomas humun,
tulenlieskat taivahilla,
kaikki niinkuin halki sumun,
jok' ol' Erkin aatoksilla.
»Maailman on tullut loppu!»
tuumi Erkki hätään tähän,
»siispä myöskin mull' on hoppu
viranhoitoon vireähän.
Saattais arkkienkel-kansa
itse kirkkotielle tulla,
eik' ois ketään vastassansa--
oisi eropassit mulla»
Kiipeää hän tapulihin,
kohta vankuu kirkon vaski
heräävähän kaupunkihin,
missä roihuu ryssän kaski;
moni erämiesi salon
kuulee kummat äänet, älyy,
mist' on suitsu suuren palon;
kotiin hiihtää, taakseen pälyy.
Saapuu sana Paltamohon,
alkaa kiire, touhu tuolla:
»Miss' ois paras paikka, johon
mennä, piillä taikka kuolla?»
Kautta Kainuun korpimaita
vierii viesti kirkonkellon:
»Salasaunaan itses laita,
rahapennit päähän pellon!»
Mutta Erkki Pehrsson soittaa
keskell' liekin, kauhun merta,
parastansa panna koittaa
virass' ylhäisessä kerta;
soittaa Herran tuomiota
tälle maalle, maailmalle,
jost' ei ennen pääty sota
kuin on menty mullan alle.
Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu
tuli kaikkeen Kajaanihin,
tulikielet kasvaa, karttuu,
kiipee kirkkoon, tapulihin,
viriää kuin veisuu virren;
kuuluu sitten kumma jyske,
parsku parren, hilske hirren,
palavien puiden ryske.
Putoo kello kumein äänin,
mykistyy sen myrskysoitto;
mutta autioitun läänin
näkee toisen aamun koitto.
Kaikkialle kauhun kantaa,
palaa pappilat ja talot,
puuntaa pitkin taivaanrantaa
suuret, synkät tulipalot.

RAUHA.
Sanotaan jo, ett' on rauha;
tuot' ei kukaan todeks usko.
Kuinka alkais aika lauha,
koittais uuden aamun rusko?
Sotaa kestänyt on kauan,
sukupolven suuren ajan
raikunut vain valta rauan.
Ken ois sille pannut rajan?
Niinkuin kysyi ennen lapset
vanhemmilta: »Mik' on sota?»--
haastelee nyt liinahapset:
»Mik' on rauha? Jotain, jota
syödä voiko taikka juoda?»
Vastaa vaimot kyyneltyvät:
»Saattaa rauha senkin tuoda,
jos te ootte oikein hyvät.»
Mutta rauha saapuu. Vitkaan
niitut, nurmet vihannoivat,
aatrat painuu ahoon sitkaan,
jälleen karjankellot soivat;
vilja nousee, tekee terää,
helpehissä heinä kastuu,
koko korven kansa herää,
rauhan askareille astuu.
Monelta on maammo kuollut,
veli viety, sisko poissa,
monen taatto nurmen nuollut
tasapäiss' on taisteloissa,
vaan on joku jäänyt aina
tekemähän ensi tulta,
liekki naapurilta laina,
peninkulmin pengotulta.
Jäip' on vielä viime siemen
siittämähän köyhän lasta,
eip' on suku Suomenniemen
vielä kuollut maailmasta;
kohoo kirkot, koulut, palaa
Turun teinit, professorit.
Kotimaahan tulla halaa
korkeat myös konsistorit.
Seisoo ruskoss' uuden aamun
Hurtta niinkuin suolla honka,
niinkuin varjo haudanhaamun
taikka pitkä pilvenlonka;
ymmärrä ei elämätä
enää uutta, alkavaista,
häipynyt on sielunhätä,
sure ei hän nuorta naista.
On jo niinkuin nöyräpäinen;
ryösti ryssät kaiken hältä,
hymy hyytyi hältä jäinen,
murtui mieli miettijältä.
Jäi vaan Turunkorva. Siellä
kaksin kanssa Pirkon asuu,
kuulee tiuvut talvitiellä;
tukka kasvaa, parta kasuu.
Kovan myös on saanut koston
Haerkepaeus, Hurtan appi,
syypää koko kansan-noston:
saip' on silmin nähdä pappi,
kuinka vietiin Venäjälle
Hovin valju vaimorukka
kanssa lasten pienten; hälle
jäi vaan musta muiston kukka.
Niinp' on jälleen kerran kevät,
ruoho puussa, rauha maassa,
linnunlaulut helisevät,
kilkkaa karjankellot haassa.
Pajassansa Hurtta takoo
niinkuin itse Ilmarinen,
säen säihkyy, sauhu sakoo,
kauas kuuluu kalkkaminen.
Tuo on Hurtan työ nyt ainoo;
on hän oiva pyssyseppä,
vaan kun maa ei toista vainoo,
virtaa enää miesten leppä,
turhaan raukka seppo raataa:
pohjan poika keihäskoura
hirven hiihtää, karhun kaataa;
siks on sota Hurtan houra.
Painuu silloin ukko pajaan,
outo ei, vaan vanha tuttu,
urho univormun vajaan,
yllään repaleinen nuttu,
kasvot harmaat niinkuin savi,
silmät, joist' ei päivä paista;
ja hän vitkaan virkahtavi:
»Terveisiä kuninkaista.»
Nousee rautiolle rauan
kaukomuisto Nevalaisen,
miehen, muuall' olleen kauan,
kuninkaalle kuuliaisen;
katsoo häneen, kättä hälle
tarjoo, lausuu laatuisasti:
»Terve tervehyttäjälle!
Minne matka? Mistä asti?»
Virkkaa Nevalainen: »Tulen
Norjan tuntureilta noilta,
ympär' Pohjanlahden kulen
kuninkaani pakinoilta.»
Suurtuu silmät kysyjältä:
»Kohtasit siis valtiaamme?
Sanan minkä saatat hältä,
sodanko vai rauhan saamme?»
Nevalainen päänsä nostaa:
»Kohtasin ma korkeuden,
joka voudit väärät kostaa,
tuntee Suomen surkeuden.
Täss' on suojakirja sula
hältä Suomen rahvahalle,
josta päättyy kansan pula;
puumerkkinsä piirsi alle.»
Ja hän nutun riekaleista
suojakirjan kalliin kaivaa,
jonka vuoks on saanut seista,
juosta, nähdä nälkää, vaivaa.
Tuskin tuohon katsoo toinen:
_Rex Carolus_ seisoo alla.
Aatos uusi, aurinkoinen
paistaa Hurtan taivahalla.
»Siispä sodan saamme!» sanoo,
»taasen virtaa miesten lepät;
talonpoika rauhaa anoo,
toista pyytää pyssysepät.
Taistoon kuninkaamme tautta!
Eespäin eestä Ruotsin rauan!
Jälleen maan ja kansan kautta
soi: _Vivat Carolus_ kauan!»
Mutta virkkaa vanhus vakaa:
»On nyt kuollut kuninkaamme,
sentään sanallaan hän takaa
talonpoiat meidän maamme.»
Painuu Hurtan pää: »Jos kuoli
Kaarle kuulu, kaikki kaatui,
vallitsee vain leipähuoli,
voitto, maine maaksi maatui.»
Nostaa Sipo hattuansa,
kuninkaalle kuuliainen.
Mutta virkoo uudestansa
Hurtan usko uupuvainen:
»Kuningas jos kuoli; voipi
hyvin Armfelt, armeijamme,
vielä sotalaulut soipi,
liput voiton liehutamme!»
Virkkaa vanhus kuolon-vakaa:
»Saavun armeijasta juuri,
joka hangen alla makaa;
sortui sotajoukko suuri
myrskyyn joulu-yönä kerran,
tuiski tuntur-tuuli lunta;
sikskuin kuuluu kutsu Herran,
siellä nukkuu siki-unta.»
Vait on Hurtta. Hartiansa
vain kuin alas jumahtavat,
veret kaikoo kasvoiltansa,
partahuulet humahtavat:
»Vai jo nukkuu sankar-suku!»
Kiertyi kylmään hymyyn suunsa,
päättyi Hurtan päiväin luku,
ampui puhki kulmaluunsa.



**
BELLEROPHON
Runotarina
(1919.)

PEGASOS.
Uron uljahan nimi oli Bellerophon.
Hän mies oli muuten moitteheton,
mut joutunut vihoihin jumalien
jo aikoina armahan lapsuuden:
näki aina hän eessänsä tuulentuvat,
vain kuolematonten ihannekuvat,
hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan,
ei sopinut siksi hän muiden mukaan,
oli kuin jokin aina ois ollut poissa;
ei viihtynyt siks isän, äidin koissa,
ei tyytynyt maan hän tyttäriin,
hänen tahtonsa paloi taivaisiin,
näin harhaili yössä ja päivässä yksin
hän vain kera orhinsa ystävyksin.
Pegasos oli orhinsa oivallinen:
hepo siivekäs, saalas Medusan sen,
min kaamein joukossa Kauhutarten
oli katse ihmisen vaivaa varten;
kun Perseus hakkasi häneltä pään,
Pegasos sai syntynsä verestä tään,
oli varsa vauhko se pelon ja kauhun,
oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun,
kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens,
yli kuoleman kuin elon kuilujen ens,
oli ratsuna rajaton, riihaton--