Kirot: Yhdeksan-katkelmainen unelma - 6

Mervian mies vaimon, raton päälle...? Luulin minä. Tyttö-ihminen
ovenvartijana--hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei
ymmärrä. Liian vakava, liian vakava--elämä ikävä. No, me jätetään se
asia.
URMAS
_Painokkaasti_: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa--
VERONHALTIJA
_Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti_: Me jätetään
se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.
URMAS
_Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti_: Meillä on itse veronkannonkin
suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin
määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät
liikoja, niinkuin ei--
VERONHALTIJA
_Naurahtaen_: Eikö ymmärrä sitäkään...? Määrävero ruhtinaalle, oma
vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! _Nauraen_:
Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi--rikas kansa. Ei kelpaa tämä!
Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä
ruoka, vähä työ, vähä vero--ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa
kantaa, ei maata puolustaa--tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun
ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota--olis somempi
itsellenne--
SÄTENE
_Tulee_: Kirjeentuoja--arvoisalle veron haltijalle!
URMAS
_Katsoo kysyvästi veronhaltijaan._
VERONHALTIJA
Saapi tulla. Jatkamme sitten.
KIRJEENTUOJA
_Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään
oven luona._
VERONHALTIJA
_Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä_: Uljaat
nuorukaiset teillä--minä kaikesta kauniista pidän!
NUORUKAINEN
_Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan_.
VERONHALTIJA
_Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan_:
Mitä...? Mitä tämä...?
NUORUKAINEN
_Kohottaa oikean kätensä ylös_:
Jumalain tuomio, jonka alle kansa ... painaa sinettinsä!
_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan
rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä
taapäin.
Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän
värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! _Urmas, joka tuntee
nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä
ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle_: Säästä vaivasi, kurja! _Osottaa
tikarin kärellä rintaansa_: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon
toisenkin. _Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti_:
Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat... _Kuuristautuu hämmästyneenä ja
katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu_: Mitä...?
Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? _Kohoutuu vitkalleen
suoraksi_: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa... _Työntää tikarin
poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti._
HALLO
_On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa_: Apua!
Apua! Murha!
_Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle.
Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen
katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa_: Murhaaja
kiinni! _Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun
rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti,
survasee kätensä rakkoruutujen läpi--sotamiehet tointuvat, syöksähtävät
päin--nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne
lattialle--hyppää ikkunasta ulos._


9. KIROJEN KUMPU.

_Urmaan pirtti.--Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta
Urmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä
pari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas,
nojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat
pienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä,
valkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin
vanhettunut ja riutunut--tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä,
pöydänedusrahilla, istuu Rouka.
On varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi
soihtua._
URMAS
_Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti_: Tämä matka meidän olisi pitänyt
jo aikoja sitten tehdä!
ROUKA
Niin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.
URMAS
_Kiihtyen_: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! _Raivona_: Miksi? Miksi minua
estitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!
ROUKA
_Rauhottaen_: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee
vielä hyväksi ... mehän juuri valmistaudum--
URMAS
_Keskeyttää kiivaasti_: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on
niitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun
satulassa yhtä hyvin kuin kukaan. _Nostaa molemmat kätensä, huutaa_:
Miksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! _On tempaavinaan suitsista_:
Hei, Purmo, täyttä neliä! _Ratsastaa, jännitettyjä käsiään
nelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää,
kiivaasti läähättäen_: Hih-hih-hih-hih-hih ... kovemmin! ...
hih-hih-hih-hih-hih-hiiii. _Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut
häntä rauhottaakseen, istuutuu._
_Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu
miehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä_: Niin, Merviasta olemme,
ruhtinas--siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt
suoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää ... _kauppareitit ovat
Mervian viimeinen valtasuoni_!
_Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä_.
Me olemme sen arvanneet... Aivan niin... Jos olisit tämän kaiken
tietänyt, et olisi koskaan voinut sallia ... sellaisen kurjuuden
kirouksen ... et koskaan! _Äänettömyys_. Kiitämme! _Kumartaa, vaipuu
lepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan,
tukehtuneesti_: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä
palkintoa määrännyt! _Huutaa_: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se
oli!... Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne
tarttuvat ... auttakaa! _Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti_:
Puristaa, puristaa ... irrottakaa pää ... minä tukehdun... _Räytyy
hiljaiseksi_.
_Ponnahtaa äkkiä istualleen_: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi
vuotta...? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? _Pui nyrkkiä_:
Veenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta _tänään_ se on tapahtuva...
Mervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! _Vaipuu taaksepäin, kuin
haaveillen_: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana
Rajakorven väkevästä mullasta... _Äänettömyys. Rouka, joka on ollut
hänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen._
_Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee
pontevasti seisoalleen_: Joko hevoset ovat satuloidut?
ROUKA
_Painaa hänet hiljaa takaisin_: Orjat juuri sukivat--kyllä pian
joutuu. _Huokaa raskaasti_.
URMAS
_Raukeasti_: Levähdämme vielä sillaikaa... Pitkä on meillä matka...
_Vaipuu horros-uneen_.
HELJÄ
_Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa_:
Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?
ROUKA
Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken,
juuri rauhottui.
HELJÄ
_Tulee Urmaan luo, katselee häntä_: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä
koettelette!
ROUKA
Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on
ohimenevää.
HELJÄ
Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.
ROUKA
Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.
Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.
HELJÄ
Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa
mursi. _Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen_.
ROUKA
Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon
katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi--
HELJÄ
_Jännittyneenä_: Mutta häntä ei ole saavutettu...?
ROUKA
Ei, eikä saavutettanekkaan... _Alennetulla äänellä_: Kansalla on siitä
asiasta oma uskonsa...
HELJÄ
_Tulee luo_: Mitä...?
ROUKA
_Hiljaa_: Ettei se ollut ihminen--niin uskovat. Katsos, kukaan ei
nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä
seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.
HELJÄ
Niinkö...? _Katsoo ylös, nyökäyttää päätään_: Niin ... ihme, ilmestys!
--Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta,
pitkän yön valvottuasi! _Lähtee, kääntyy_: Ulkona jo sarastaa, täällä
vielä soihdut palaa. _Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut.
Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.--Ovella_: Jätämme raolleen, niin
kuulemme milloin herää. _Menevät. Lyhyt äänettömyys._
URMAS
_Unissaan_: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi...? _Äänettömyys_.
_Tuskissaan_: Joka nuoruutensa uskon hylkää ... joka itsensä pettää ...
ah painaa, painaa! _Vääntelehtii_: Mervian soitten sumut ... tukehtaa,
tukehtaa, tukehtaaa...
_Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt
Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää
ystävällisesti ja hymyilee_.
TAAKANKANTAJA
_Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat_: Urmas!
URMAS
_Kohottaa päätään, kuuntelee--raukeaa takaisin_: Väsyttää ... painaa...
TAAKANKANTAJA
Urmas!
URMAS
_Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa.
Kauhistuneena, käsillään torjuen_: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? _On
paremmin tuntevinaan_: Sinäkö se oletkin...? _Hivelee otsaansa_:
Olenhan minä sinut jossain nähnyt?
TAAKANKANTAJA
Nyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.
URMAS
_Lämpimästi muistellen_: Sinä kävit meillä ... ja äiti antoi
sinulle ruokaa... Sinä istuit pankolla ... ja kerroit Mervan suvun
muinaisista... _Hivelee taas otsaansa_: Olenko minä sinut joskus
muulloinkin nähnyt?
TAAKANKANTAJA
_Nyökäyttää_: Eh-kä.
URMAS
_Kuin haaveillen_: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin
minä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta
valasta...
TAAKANKANTAJA
_Nyökäyttää hiljaa_: Aivan niin.
URMAS
Mutta siitä on jo pitkä aika! _Tuskaisena_: Nyt on toiset ajat, taatto!
Kirot, kirot! _Torjuu molemmin käsin ylöspäin_: Etkö näe tuota kirojen
kalliota? Nyt se putoo ... ah, ah, aah... _Lyyhistyy istuimeen_.
TAAKANKANTAJA
_Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen
tuskan-helmeilevää otsaansa_.
URMAS
_Hengittää syvään, hymyilee_: Nyt on niin hyvä ... niin hyvä...
TAAKANKANTAJA
_Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat_:
Olet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! _Viittaa kädellään_: Rauha! _Katoo_.
URMAS
_Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys_: Katsokaa, katsokaa! Noin
mervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu
sortajain rivit! _Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa
kovasti_: Voitto--voitto--Mervian päivä on noussut!
HELJÄ ja ROUKA
_Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon_.
URMAS
_Innostuneesti_: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei
horjunut, joka mies oli sankari!
ROUKA ja HELJÄ
_Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa
liinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri_.
URMAS _Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee
onnellisena_: Se oli liikaa, aivan liikaa! _Nyökäyttää Heljälle_: Mutta
kiitos, kiitos--te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel
päässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!
_Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa
riemuisesti_: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet
täynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas ... yhä
uusia joukkoja...
_Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus._
HELJÄ
_Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan._
ROUKA
En ymmärrä... Mitä ihmettä tämä tiennee...?
URMAS
_Nousee seisoalleen_: Nyt minun täytyy--kuulittehan, torvi jo kutsuu
puhujakivelle. _Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti_: Minun täytyy,
ystävät--kansa odottaa----_Lähtee perällepäin_.
_Pysähtyy, silmissä outo loiste_: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn
veräjällä!--Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä
hetkenä tuntevat. _Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee
puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät
lähelle_.
Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen
ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän
aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!
_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan
voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia,
Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla.
Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn
jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti.
Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea
nuorukainen astuu Urmasta kohti.
Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä
tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! _Vaalea
nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan._
Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys?
Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: _siitä että kansan
täytyy olla uskollinen itselleen_! Emmekö sitä ennen tietäneet?
Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole,
sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme--myöstimme tämän, tuon
säilyttääksemme--myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten
tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan
elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.
_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat
merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.
Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! _Varjostaa
kädellä silmiään_: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme
uskollisimmat!
_Hivelee miettien otsaansa_: Mutta miksi olemme olleet niinkuin
mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin
nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet
keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me,
jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme
ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta
katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös _sisäänpäin_
eikä ainoastaan _ulospäin_. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen
tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei
toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat
he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. _Vaalea nuorukainen
kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan._
Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä
ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen.
Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! _On silmänräpäyksen
liikutuksesta vaiti._
Olemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet,
että ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran
sulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat
toista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte
leikata heidät kansakunnan ruumiista irti--ja katso, he tekevät
heikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja
heidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa
ja sakka--kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he
mitään häpeä! _Äänettömyys_.
_Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät_: Kuinka
ihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren
tutkaimille ja näemme sumujen läpi. _Kuuluu taas voimakas
torventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen_: Ah orjat, terve työn
raatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä
vuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat
meitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he
yhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää.
Kuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään
hävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan
uusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan
on poltettu _kansakunnan kokonaisuuden_ elämänmerkki. _Äänettömyys_.
Kansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen
vuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu.--Me
vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko
tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä!
Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia
kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain
kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt
ja luontomme syvät perintökirot paljastanut?...
Tämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi
jauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden
kirovuosien hiljaiseen hautakumpuun. Siellä me lepäämme: veenit ja
mervit, orjat ja vapaat, vihamme ja rakkautemme, harhamme ja kirkkaat
tekomme. Mutta sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen
vainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki.
_Osottaa, silmät intomielisesti säteillen, kauvas etäisyyteen_: Katsokaa
kuinka kirkkaana taivaanranta aukeaa! Sen huikaisevassa valossa viha
sammuu, taistelu raukee, kaikki kehno karisee--kansa elää!
_Kaukaa kuuluu voimakkaita riemuhuutoja._
Kuuletteko, kuuletteko Mervian tulevaisuuden ääniä! Niinpä huutakaa, en
tahdo kauemmin pidättää. Eläköön Mervia, uutena, lujana,
kirkkaana--eläköön!
_Kohottaa kätensä ja huutaa, mutta kaatuu äkkiä suulleen, kirkas
verisuihku ruiskahtaa suusta lattialle.--Toiset seisovat silmänräpäyksen
kivettyneinä, rientävät sitten luo._
HELJÄ
Ah, Urmas!
HORHOJA
Tuonen tummilla vesillä!
KOVAS
_Kyynelettä murtaen_: Missä viha sammuu, taistelu taukoo!
_Nostavat kuolleen vuoteelle. Heljä viereen polvistuneena pyyhkii veren
hänen suunsa ympäriltä._
VAALEA NUORUKAINEN
_On siirtynyt pöydän luo ja purskahtanut hiljaiseen nyyhkytykseen.
Kääntyy kasvoiltaan lumivalkoisena vainajaan päin_: Tulimme sinua
vangitsemaan--sinut vangitsi toinen voima. Kiitän teitä siitä,
jumalat--kiitän teitä siitä armon langasta, jonka minulle itselleni
soitte...
_Läheltä kuuluu torventoitotus._
Mervian päivä nousee!... Minun tehtäväni on loppuun suoritettu... Kaikki
painuu kumpuun--kansa elää! _Huudahtaa äkkiä hiljaisen »ah» ja painaa
kädellä rintaansa, tarttuu toisella istuimen nojaan, vaipuu hervotonna
istuimeen. Raukeana, vienosti hymyillen_: Ja ihminen itse oli ... vain
nimetön suortuva! _Painuu hengetönnä taapäin_.
_Toiset rientävät hämmästyneinä luo. Nuorukaisen pään vaipuessa alas
putoaa hänen vaalea peitetukkansa lattiaan ja mustat suortuvat
valahtavat esiin._
HELJÄ
_Lyyhistyy, kuin aaveen näkisi_: Mertsi...?
TOISET
_Hämmästyksen valtaamina_: Mertsi!?
ROUKA
_Liikutuksesta vavisten_: Tikari-nuorukainen!--Tunsin hänet heti kun
ovesta sisään astui.
TOINEN
_Yhä enemmän hämmästyneinä_: Tikari-nuorukainen...? _Äänettömyys.
Katselevat toistensa silmiin._
HORHOJA
Niin kaihtelematta keskellämme liikkui, ettei kukaan mitään aavistanut!
TOINEN
Leimuavin innoin nuo äänet nosti, jotka nyt lähenevät!
KOVAS
Sanansaattajan kautta meidät Muronnian tyrmästä kutsui.
HELJÄ
Me näemme unta!
Ulkoa pirtin takaa kuuluu häliseviä ääniä, puheensorinaa ja
jalankapsetta. Sisällä olevat nostavat Heljän viittauksesta
pöydänedus-rahin Urmaan vuoteen viereen ja kantavat Mertsin sille.
HORHOJA
_Syvästi liikutettuna_: Kansa elää... Rauha heille!
TOISET
Rauha!
ULKOA
_Raivoisia huutoja_: Petturi! Konna! Vielä on Merviassa miekkoja!
Repikää! Tilinteon päivä on tullut!
_Samassa kuuluu valtava räsähdys: koko pirtin takaseinä reväistään
maahan, niin että jälelle jää vain kehys- ja kiinnikepuut. Aamuauringon
häikäisevässä valossa näkyy ääretön asestettu kansanpaljous, joka huitoo
käsiään ja huutaa vimmatusti_: Noin petturin käy! Surma armonpyytäjille!
KOVAS
_Rientää peräsillanteelle_: Mitä tämä, te hullut? Käräjämäelle
teidän piti!
VEENI-RUNONIEKKA FLÖJDE
Sinne menemmekin, mutta tilinteon päivä on tullut!
KOVAS
_Osottaa Urmaan ruumista_: Kuolleet eivät tee eläville tiliä!
_Paljastaa päänsä_: Kunniata kuolemalle!
JOUKKO
Kuollut...? Hän kuollut...? _Paljastavat päänsä, paitsi Flöide ja
eräät muut_.
FLÖIDE
Konnan edessä ei pääni paljastu, ei elävänä eikä kuolleena!
KOVAS
_Kiivaasti_: Vaikene!--_Kansalle_: Meillä on hänen tervehdyksensä.
Ja erään toisenkin. Käräjämäelle!
_Käy joukon etunenään. Toiset huoneessa olevat, paitsi Heljä ja Rouka,
seuraavat. Kansanjoukko kulkee paljastetuin päin ohitse, oikeaan
kaartuvalle rinnetielle. Käräjämäeltä kuuluu pitkällistä
torventoitotustä.
Heljä ja Rouka vaihtavat muutamia sanoja, jonka jälkeen Rouka menee
ulos. Sisään tulee Sätene, jonka Heljä viittaa luokseen._
SÄTENE
_Pysähtyy Mertsin ruumiin nähdessään hämmästyneenä ja kauhistuneena,
katsoo epätietoisena Heljään_.
HELJÄ
_Nyökäyttää hiljaa_: Mertsi-valio!
SÄTENE
_Huudahtaa tukehtuneen »Mertsi-valio!» ja vaipuu kuolleen viereen
hyväillen liikutettuna hänen suortuviaan._
TIEN KÄÄNTEESTÄ
_Vasemmalta kuuluu raskasta askeleitten töminää ja häliseviä ääniä,
joiden joukosta erottaa selvästi_: Pois sortajat! Pois tietäjät!
Pois jumalat! Rautainen nyrkki lakaisee kuin myrsky!
_Tiellä näkyy orjain joukko. He ovat asestetut: millä miekat, millä
keihäät tai nuijat, useilla ainoastaan kanget olalla. He tulevat vinhaa
vauhtia rinnettä alas, laulaen uhmaavaa, kiihdyttävää laulua, jonka
loppupoljennot jymähtävät kuin nuijan iskut._
Orjain laulu:
Ei-ei, ei!
Ei-ei, ei!
Ei-ei auta
ei jumalaiset,
ei manalaiset!
Ei-ei auta
ei jumal-auta
muu kuin rauta,
orjan nyrkin,
orjan nyrkin
raudanraskas paino!
JOUKOSTA
_Huutoja_: Hei, Urmas! Kakskymmentäviis vuotta, Urmas! _Pysähtyvät ja
jäävät hälisten ällistyneinä katsomaan._
JOKU
_Hiukan päihtyneesti_: Se oli oikein pojat! Pois seinät, pois katot,
nyt on vapaus--helee!
JOUKKO
Helee, helee!
HELJÄ
_Kuohuvan värähtävästi_: Kuolemalle kunniata! Eikä hän ollut teidän
vastustajanne.
JOUKOSTA
_Huutoja_: Entäs kakskymmentviis vuotta!--Mitäs se ämmä nääköttää?--Kun
ottais ja panis pakaroille että paukkuis!
JOLMA
_Rajusti_: Huutia, pojat! _Astuu esiin_: Älä pane pahaksi, valtijatar!
He ovat nyt vähän hurjalla päällä--tänään, ja ehkä vielä huomennakin.
_Osottaa orjien otsia_: Katsos, nuo arvet kutkuavat yhden ihmisijän.--
Mutta nyt on vapaus Merviassa!
JOUKKO
Nyt on vapaus--helee!
JOLMA
Nyt mennään käräjämäelle, nyt ajetaan sortaja maasta. Hei, pojat,
eteenpäin! Maahan sortajat!
JOUKKO
Maahan sortajat! Helee! _Kiertävät oikeaan menevälle tielle_:
Ei-ei, ei!
Ei-ei, ei!
Ei nyt estä
sorron pahlat,
Hornan hahlat!
Ei-ei estä,
ei hiis kestä,
kun nyt vestää
orjan nyrkin,
orjan nyrkin
raudanraskas paino!
HELJÄ
_Seisoo Urmaan ja Mertsin ruumiitten ääressä katsellen orjain jälkeen,
jotka katoavat näkyvistä.
Käräjämäeltä kuuluu valtava torvien pauhu ja sen lomitse orjien
uhmalaulun jymähtelevät poljennot._