Kirot: Yhdeksan-katkelmainen unelma - 2

_Yhä lämpimämmin_: Sille maalle, joka tämän veren imee ... suvulle, joka
sille nimen antoi ... kaiken työmme, varamme, voimamme--vannomme!
_Uhrilehdosta: Vannomme, vannomme!_
EILA
Jo loppui hullujen meno.
URDIS
Nyt he kohottavat Urmaan ilmaan!
_Lehdosta kuuluu pitkällistä, riemukasta huutoa._
MERTSI
_Kohottaa innoissaan kätensä ja yhtyy huutoon._
EILA
_Tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa_: Mertsi!
MERTSI
_Kääntyy masentuneena poispäin, painaa päänsä alas._


2. NIMETÖN SUORTUVA.

_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on
katkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen
oksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta,
pirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse
seinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.
Pirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen
edessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla
ulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä
perällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine
askelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä,
jota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana
seluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä
puunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin
muodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla
varustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan.
Pirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m.
Oviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._
_Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta
leveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan
vieressä._
URMAS
_Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä,
iskee kätensä pöytään_: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua
yhteisyyden alle!
ROUKA
Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?
URMAS
_Lujasti_: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä
neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.
ROUKA
Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat
asiansa!
URMAS
_Yhä lujemmin_: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko
Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka
Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi
tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja
toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia
heidän siellä toisiaan veristävän! _Nousee_: Niin, itse tiedätte.
Olkoon matkanne onnekas--minä puolestani lähden huomenna
Viiron-Merviaan.
HORHOJA
Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?
URMAS
En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten
kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven
tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.
ROUKA
Ja me uskomme! Jää hyvästi. _Lähtevät_.
URMAS
_Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy
etualalle päin_: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä
olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.
_Seisoo hetkisen mietteissään_: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä
on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä.
Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet.
Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä.
Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta
kokoo laajoja liepeitään.--_Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja
huudahtaa iloisen hämmästyneenä_: Orpa! Sinä, äiti...? _Rientää nopeasti
vastaan.
Sisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä
katse ja hopeata hiuksissa._
Tule tervennä, äiti!
ORPA
Jumalat taloon, lapseni! _Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä._
URMAS
Hartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina.--Onko enoni
nyt tervehtynyt?
ORPA
Hän on ... vihdoinkin. _Hymyilee lämpimästi_: Ja minä olen taas kotona.
_Käyvät sillannetta kohti._
URMAS
_Osottaa verhottomia seiniä_: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin:
verhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.
ORPA
_Nyökäyttää päätään_: Olen siitä iloinnut, lapseni!
URMAS
_Auttaa hänet askelmista ylös_: Vain yksin karvasteli sydäntäni...
_Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle_... Sinun
heleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.
ORPA
_Nyökäyttää hiljaa_: Olen sinusta ylpeä, poikani!
URMAS
Arvasin mielesi--sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se
alkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt--niin, sinähän et vielä
tiedäkkään!
ORPA
Mitä, hyvä lapsi...?
URMAS
_Kuohuvan riemuisena_: »Mervan karhu», sukumme ensimäinen kauppahaaksi,
lähti eilen etelään ja »Mervan havukka» lepää Uiron rannassa teloillaan,
odottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki
mitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.
ORPA
_Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten_: Suvussamme
siis on vielä voimaa nousta!
URMAS
On, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten
käräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen
miehiä taisteluun.
ORPA
Jumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy.
_Hiljaisen kiinteästi_: Mutta omat asiasi, Urmas...? Sinä niistä ilmotit
lyhyesti orjamme kautta.
URMAS
_Raskaasti_: Niin ... ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen.
Mutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.
ORPA
Monen yön unen...? _Katsoo pitkään_: Oletko nyt varma?
URMAS
Olen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti
heimojemme onneen.
ORPA
_Ihmetellen_: Heimojemme...? Kuuluuko sekin heimoihin?
URMAS
Kuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja
Mertsi--ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.
ORPA
Olisiko sinua sentähden epäilty?
URMAS
Ei, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet
merviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille
sulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien
mahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja
tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä
muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä
merviläisyyden langat yhtyvät.
ORPA
Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu
ainoastaan sinuun! _Katsoo kiinteästi_: Ketä rakastat...?
URMAS
_Tuskaisena_: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen
unelman täytyi särkyä.
ORPA
Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä--myös häneen nähden?
URMAS
_On hetken vaiti_: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta
koskaan sanaa vaihdettu.
ORPA
_Hiljaa_: Puhutaan joskus sanoittakin ... enemmän kuin sanoin.
URMAS
Puhutaan, puhutaan--ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen
ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.
ORPA
_Jännittyneenä_: Onko hän jotain vastannut...?
URMAS
Ei ... ei vielä...
ORPA
_Kuin itsekseen_: Moni ei vastaa koskaan... _Äänettömyys_. Entä Heljä?
Mitä hän on sinulle?
URMAS
_Lämpimästi_: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia
liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.
ORPA
Sukumme asia, taas...? Niin niin... _Hiljaisen värähtävästi_: Ennen
meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin
suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat ... ei koskaan
se yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. _Hiljaa_: Täytyykö minun
nyt jäädä minun uskoineni?
URMAS
_Lyhyen äänettömyyden jälkeen_: Sinun täytynee, äiti--ellet tyydy
siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä
se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja
kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.
ORPA
_Hiljaa_: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne--vaan Mertsi...?
Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen
sydämen polut ... pettyneen sydämen kirot, poikani----_Katkeaa
äänettömäksi._
URMAS _On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan_: Minä
olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen
vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä
joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta
muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne
kohdatkoot--ne ovat kansani onnen kirot!
ORPA
_Syvästi liikutettuna_: Ymmärrän--sinun kohtalosi on ratkaistu.
URMAS
_Käy äkkiä sillanteen reunalle--sisään on astunut muuan orja._
ORJA
Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä
iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.
URMAS
Tulen heti--niin tervehdi isäntääsi! _Orja poistuu_.
Iloisia uutisia, tärkeitä asioita--kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa
kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu,
kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se
kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit.
Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse
kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on
Mervian miehuus ja ponsi!
ORPA
_Hiljaa_: Taivas suokoon, että niin kävisi! _Pyyhkäsee kyyneleen
silmänurkastaan_: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. _Nousee_.
URMAS
Nytkö jo...? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen
ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.
Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata
Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne--pirttini jää sinun vastuullesi.
_Hiljemmin_: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan--sano että
viivyn tuskin hetkeä.
SÄTENE
Sanon. _Poistuu Orvan kera_.
URMAS
_Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.
Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja
aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut
naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten
sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._
MERTSI
_Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen
ympärilleen, hämmästyneenä_: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona...?
Peittämätön olki seinänä...? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja
peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin
puhuttavan? _Äänettömyys.
Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi,
näinkö kaikki...? _Äänettömyys. Liikutettuna_: Mikä ihana voima, mikä
säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin... Sinun seinäsi ovat puhuneet,
Urmas!
_Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri
kuullessaan oven avautuvan_: Ken...? Talon orjatarko?
SÄTENE
Orjatar.--Isäntäni ei ole kotona.
MERTSI
Tiedän. _Pieni äänettömyys_. Minulla on isännällesi viesti--heitän
tänne pöydälle--jätä minut hetkiseksi!
SÄTENE
En voi--niin on isäntäni käsky.
MERTSI
_Neuvottomana_: Et voi...?
SÄTENE
En. _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei
olisi. _Kääntyy kiukaaseen päin_.
MERTSI
_Iloisesti liikutettuna_: Niin ... ole niin!--Mikä onkaan nimesi, tyttö?
SÄTENE
Sätene.
MERTSI
Sätene! Isäntäsi antama?
SÄTENE
_Loistavin silmin_: Isäntäni!
MERTSI
_Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen
hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa
silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena_:
Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee... _Nojaa pöydän päässä olevan
istuimen käsinojaan, hämmästyy_: Tämä on hänen paikkansa...? _Heltyen_:
Niin, tässä hän istuu... Ja tuolla on... _Menee lapsellisen innostuneena
pöydän taa, istuutuu rahille_: Näin...? Ei, lähempänä! _Siirtyy,
hymyilee, nyökäyttää päätään--niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.
Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri... Puut
räiskyvät... Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä ... ehkä aina
täällä saakka?
_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee
kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan
kepeästi.
Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin
tarjoten_: Tässä, Urmas!... Onpa se painava. _Panee pois.
Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot
säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän
kutsuvasti_: Sätene!
SÄTENE
_Nousee nopeasti_: Mitä käsket, valio?
MERTSI
_Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen_: Ah!! Ei mitään, ei mitään,
istu rauhassa. _Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen
itkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä_: Nytkö itkisin?
_Astuu pari askelta eteenpäin.
Samassa ulko-ovi avautuu--sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren
saattamana._
TULIJA
_Huomaa Sätenen_: Onko isäntäsi kotona, orjatar?
SÄTENE
_Kumartaa syvään_: Ei ... mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni--
_Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.
Tulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina
ja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä,
sitten katseitten nopeata puhelua._
MERTSI
_Koettaen tyyntyä_: Olet Heljä... Tunnetko minua?
HELJÄ
Olen nähnyt... Olen kuullut... _Äänettömyys_.
MERTSI
_Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa
kätensä_: Terve!
HELJÄ
Terve itsellesi! _Äänettömyys_.
MERTSI
Orjattaret! Jättäkää meidät. _Toinen orjatar menee_.
SÄTENE
En saata, valiot... En häiritse. _Kääntyy perälle päin._
MERTSI
_Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle_: Heljä! Me voisimme
vihata toisiamme!
HELJÄ
En tiedä...
MERTSI
_Kiihtyen_: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme
murskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa!--Etkö tunne
vihaavasi minua? _Äänettömyys_.
HELJÄ
_Varmasti_: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt...
MERTSI
Tiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian...?
HELJÄ
Tiedän ... kaikki. Ellet olisi veeni-tytär--
MERTSI
_Kuohuen_: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni
etkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi ... niin me emme olisi
koskaan joutuneet toistemme tielle!
HELJÄ
_Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen_: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä
sinä tiedät mitä minä olen ... olenko minä tahtonut, olenko minä
pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun
olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun
kanssasi en ole vihoin.
MERTSI
_Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna
molemmat kätensä_: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole
vihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi
meitä kumpaakaan kysymättä... _Taas hiljaa kiihtyen_: Yhden asian
tahdon sinulle kuitenkin sanoa. _Vetää hänet oviseinän rahille
istumaan_. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! _Hiljaisen
kiinteästi_: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa
ollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! _Äänettömyys_.
HELJÄ
Minäkin tahtoisin sanoa sinulle--se on minua loukannut. Minäkin
rakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun ... ehkä
myöhempi, ehkä hiljaisempi.
MERTSI
_Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen_: Uskon ... emme
pääse niitä koskaan vertailemaan.
_Nousee_: Nyt hyvästi, Heljä--tahdon olla hetken yksin. _Katselee häntä
pitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja
katsoo syvälle silmiin_: Meidän tiemme nyt eroovat ... ole onnellinen!
HELJÄ
_Liikutettuna_: Sinä sanoit sen sydämestäsi?
MERTSI
Sanoin. _Puristaa hänen käsiään_: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti
etualalle päin. Heljä menee.
Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi
sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla...? Lapsena
aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten
tulit sinä ... sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se
on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni,
veenitytön--teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! _Käy mietteissään
eteenpäin_: Tähänkö se nyt päätyikin...? Valui kuin leikatut rihmat
käsistäni...
_Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin_: Kuinka olenkaan
teitä vaalinut... Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran
armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit
ovat! Saattaisin itkeä... _Äänettömyys_.
Hupsu olen--sinähän ne saat! _Tarttuu rintavitjoissa riippuviin
keritsimiin. Syvästi tuskaisena_: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian
äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen--kun
neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä
vain tuonelaiset tietävät. _Työntää suortuvan keritsinten väliin._
SÄTENE
_Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena_: Valio!
Minä rukoilen--
MERTSI
_Hievahtamatta_: Älä häiritse, orja!
SÄTENE
Oi, elämä on suuri, elämä on rakas--
MERTSI
_Kuin ennen_: Onko elämä orjallekin rakas...?
SÄTENE
Jokaiselle... Kun olemme nuoria...
MERTSI
_Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä.
Yhä tuskaisempana_: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon
kovuus, etten voi elää enkä kuolla... Minä--tunsin tehtävän ... minäkin
tahdoin nousta uhrikivelle... Synnyinkö minä liian aikaiseen...? _Kädet
rinnoilla ristissä, rukoillen_: Jumalat, kuinka minä olen avuton!...
Eikö ole ... sitä elämän ja kuoleman välistä saarta ... jossa voisi
piillä elämää ... kun se ei meidän uhristamme huoli...? _Jäykistyy pää
taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi,_ Niin, niin se on
oleva! _Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella
keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»--suoristautuu, hengittää
syvään._
SÄTENE
_Kääntyy selin, itkee._
MERTSI
_Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo
lippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.
Oudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi!
_Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella
ja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa
Sätenelle, menee._
SÄTENE
_Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä_: Kaikki
lienemme orjia--elämän orjia. _Istuutuu. Äänettömyys._
URMAS
_Tulee iloisena_: Onko Heljä-valio käynyt?
SÄTENE
_Levottomasti_: On... Lupasi tulla myöhemmin...
URMAS
_Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä
patsaaseen_: Eikö muita ole käynyt?
SÄTENE
_Neuvottomana_: On... viesti ... pöydällä. _Purskahtaa itkuun, menee
kiireesti ulos._
URMAS
_Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä--rientää pöydän luo--ottaa lippaan
käteensä--irrottaa siteen--_


3. SOIHTUJEN VALOSSA.

_20 vuotta myöhemmin._
_Vanhimpainpirtin edusta. Avoin tanhua--oikealla muutamia mataloita
rakennuksia, vasemmalla harvaltaan puita kasvavan kunnaan reuna.
Taustalla häämöttää vanhimpainpirtti, jonka harjalla pirtinpatsaan
nenässä kohoaa lakeisaukkoa suojaava pikku katoke. Pirtin molemmissa
päissä kasvaa suuret pirttikuuset. Keskellä on leveät portaat ja
suurehko valta-ovi--molemmin puolin ikkunoista tuikottaa tuli.
Edusta on valaistu sinne tänne pistetyin soihduin, taivaalla kiitävät
raskaat pilvet. Tanhualla paljon kansaa vilkkaassa liikkeessä ja
keskustelussa.
Muuan ryhmä on pysähtynyt etualalle._
ENSIM. MERVI
Mitä luulet hetken olevan?
TOINEN MERVI
_Haukottelee_: Puoliyöksi tuon kohta luulisi--hoh hoh!
ENSIM. MERVI
Ja me, lempo soi, tässä yhä tepsutamme! Iltas-eineestä pitäin olemme
samoja jälkiä hioneet.
TOINEN MERVI
_Osottaa pirttiin päin_: Ja ne ovat istuneet puoliltapäiviltä. Kaikki
vanhimmat ovat koolla, aina Vuori-Merviasta saakka.
KOLMAS MERVI
Eikä synny valmista! Mikäs hornan koukku siinä pitelee?
ENSIM. MERVI
Muronni on kavala mies! En ole koskaan uskonut että meidän ikämme menisi
kolinoitta.
NELJÄS MERVI
Olkaas nyt! _Pirtin puolelta kuuluu hälinäisiä ääniä, kaikki kääntyvät
jännittyneinä._ Ei mitään, kiinni pysyy ovi. Kireät on paikat!
KOLMAS MERVI
Hitto kans! Asia on selvä kuin otrainen leipä: tämä on minun, tuo sinun
--istu ja ime omaasi!
ENSIM. MERVI
Oikein! Emme myönnä itikan istuma-alaa.
VIIDES MERVI
Emme, vaikka tulisi tupenrapinat! Rajakorpi on Mervian!
USEAT
_Painokkaasti_: Rajakorpi on Mervian!
NELJÄS MERVI
Onkos se ihka selvä?
KOLMAS MERVI
On. Rajat ovat olleet sillaan hamasta Liittuan suuresta taistelusta.
Muronnien kanssa ryskiessämme emme mitään menettäneet, ainoastaan
verollisiksi häädyimme--niin haastavat vanhat.
NELJÄS MERVI
Mitäs ne sitten kyselevätkään?
KOLMAS MERVI
Muka kalaa, lintua pyytääkseen, niinkuin mekin. Ketunhäntä koipien
välissä, sanon minä! Siin' on metku!
ENSIM. MERVI
Varmasti.
KUUDES MERVI
_Tulee muutamain seuralaisten kanssa_: Mitäs miehet tuumivat?
ENSIM. MERVI
Harmaat ovat tuumat--istuvat siellä liian kauvan.
SEITSEMÄS MERVI
No, pelkoon toki ei ole syytä. Mutta sen sanon minäkin, että jos
keltaiset olisivat yksin valtijaina, niinkuin olivat kaksikymmentä
vuotta takaperin, niin jumal-avita Rajakorpi menisi vielä tänä yönä!
VIIDES MERVI
Älä houni!
SEITSEMÄS MERVI
Rajakorpi menisi! Mitä korvet heitä liikuttaa, ei siellä rikastuta.
KOLMAS MERVI
Juuri niin. Mutta ei hätää.--_Osottaa pirttiin päin_: Meidän miehiä on
nyt tuolla enempi puoli.
KUUDES MERVI
Ja on Urmas! Kyllä Urmas pitää pyörät raitteilla.
MUUT
_Innostuneina_: Kyllä, kyllä! Se on meidän Urmas!
SEITSEMÄS MERVI
Niin, kyllä meidän Urmas tietää mitä tekee! _Hytistelee_: Mennään--vilu
tässä tulee!
TOINEN MERVI
Ja minä arvelen että taitaisi olla kaikkein viisainta, kun menisi tästä
eukon viereen, heh-heh--ei ainakaan kurpposet kuluisi, heh-heh-heh!
_Räjähtävä kaikin hiljalleen nauramaan, menevät. Eräs veeni-ryhmä
kiivaasti keskustellen._
ENSIM. VEENI
En luota, en taar-avita! He vaikka itsensä myyvät, kun vaan kauppa
tehdään mervaksi.
TOINEN VEENI
No no, liika on liikaa!
ENSIM. VEENI
Mikä on liikaa? Eivätkö he valtaan päästäkseen ole ryskänneet ja
rynnänneet kuin metsäläiset.
KOLMAS VEENI
Johtajana mies, joka ei mitään häikäile!
ENSIM. VEENI
Ja tässä sitä ollaan! Kun olivat meidän miehet ohjaksissa, siivolla oli
muronni--nyt likakärpäset loikkivat silmillemme.
TOINEN VEENI
Liika on liikaa! Tosin Urmas on iskenyt ja keskinäiset kiistamme lienevät
muronneja rohkaisseet, mutta olen minä tänä iltana nähnyt muutakin.
USEAT
No...?
TOINEN VEENI
Että olemme tässä asiassa yhtä ja että kansakin ymmärtää mistä on
kysymys. Ilman Urmasta, luulen, se makaisi kiukaillaan, tänä iltana
niinkuin kaksikymmentä vuotta takaperin.
ENSIM. VEENI
Ja jos makaisi, mitähän siitä?
TOINEN VEENI
Jos tästä tulisi jotain enempää, niin onkohan yhdentekevää maataanko
täällä vai valvotaan?
ENSIM. VEENI
Ja minä sanon: Jos tulee, silloin he kyllä makaavat tai pakoilevat
metsissä. _Myrkyllisesti_: Ja mitä Urmaaseen tulee--no, perästä kuuluu
mikä tuolla tänä iltanakin pitelee. Sanon vaan: koira on ketun sukua!
MUUAN MERVI
_Sivukulkevasta mervi-ryhmästä kiivaasti_: Mitä sanot...?
USEAT VEENIT
Hst!--Ei riitaa.--Lähdetään!
ENSIM. VEENI
_Kiivaasti_: Sanon vaan että jos tuolla tänä iltana tehdään joku
tyhmyys, niin se on teidän jumalanne Urmas, joka antaa Rajakorven
muronneille!
USEAT MERVIT
Häpeämätöntä!
ENSIM. MERVI
Sano se vielä kerran, keltainen kukonpoika!
ENSIM. VEENI
Sanon kerran ja kaksi--pois tieltä sininen nauris!
_Käyvät toisiinsa käsiksi, muitakin sekaantuu temmellykseen. Hälinää,
huutoja: hiljaa, hiljaa, erotkaa! Kansaa juoksee joka taholta paikalle:
mitä, mitä täällä? Riitelijät erotetaan._
MUUAN VEENI
Että kehtaattekin tällaisena iltana!
RIITELEVÄ MERVI
Mitäs hän mervejä solvaa!
MUUAN MERVI
Mitä tahansa, hävetkää sanon minäkin! Tänä iltana ei olla veenejä eikä
mervejä, vaan olemme kaikki Mervian miehiä.
KANSA
Hyvä, hyvä! _Kansa hajoaa_.
ERÄS
Tämä pitkä odotus ei ole hyväksi, kansa käy levottomaksi.
TOINEN MERVI
Niin käy, niin käy...
ERÄS MIES
_Kunnaan rinteeltä_: Kuulkaa Mervian miehet, kuulkaa!
KANSA
_Alkaa pysähtyä ja kertyä kunnaan luo_: Kuka se?--Havohan tuo!--Eikä,
Kovas on!--Hiljaa, kuunnellaan!
KOVAS
Asian jokainen tuntee. Eri mieliä ei myöskään ole siitä, mikä vastaus
tässä on annettava--
KANSA
Ei! Yhtä ollaan.
KOVAS
Seikka on selvä kuin päivä. Tämä mekko on minun, tämä vyö ja puukko on
minun. Jos joku teidän joukostanne kuitenkin julkeaisi tulla niitä
minulta vaatimaan, niin tiedättehän mitä hänelle vastaisin?
KANSA
_Riemuisesti_: Tiedämme! Hyvä, hyvä!
KOVAS
Nyt sanovat naapurimme: meillä on kalan ja metsänriistan puute. Saattaa
olla. Niinpä koettakaamme heitä auttaa. Antakaamme osa vuotuisesta
verosta kalana ja metsänviljana, mutta Rajakorvesta emme luovu!--Mitäs
sanotte, Mervian miehet?
KANSA
Oikein! Hyvin harkittu!
KOVAS
Jos heillä on mielessä mitä kielellä, niin tämä kelpaa. Jos ei, minä
sanon: siellä punotaan juonien rihmaa! Mutta meidän vanhimpamme yhä
istuvat ja harkitsevat. Mitä tämä merkitsee? Mitä he epäilevät? Ja niin
on tässä miesten kesken tuumailtu, että lähettäisimme tuonne sisään
muutamia tällä sanomalla: sanokaa suorat sanat suorassa asiassa, koko
kansa on takana!--Kelpaako?
KANSA
Juuri niin!--Kovas menköön!--Ja Havo mukana! Hyvä, hyvä!--Ja veenejä
samoin! Herjöö ja Karkils! Hyvä, hyvä!
KOVAS
Ja niin sanomme kuin puhuttu on--kansa vastaa?
KANSA
_Innostuneesti_: Kansa vastaa!
KOVAS
Että jos siksi kääntyy, tahdomme miekan terällä ja keihään tutkaimella
omaisuuttamme puolustaa?
KANSA
_Myrskyisesti_: Miekan terällä ja keihään tutkaimella! Menkää!
_Kovas kumppaneineen menee valtaovesta sisään. Kansa kokoontuu pirtin
edustalle, jääden hiljaa puhellen odottamaan.
Kaksi muukalaista hiipii varovin askelin erään huoneen nurkkauksen takaa
oikealta. Heillä on päällään pitkät tummat viitat ja päähuput
alaslaskettuina, niin että vain osa kasvoja näkyy._
ENSIM. MUUKAL.
_Kurkistaa_: Siellä ne ovat...
TOINEN MUUKAL.
_Tarttuu äkkiä hänen käsivarteensa_: Soihtu, veli, soihtu!
ENSIM. MUUKAL.
_Peräytyy hiukan_: O' varon, varon!--Hukka matka. Voimme heti kavuta
ratsuille ja lähteä.
TOINEN MUUKAL.
Nolo juttu!
ENSIM. MUUKAL.
_Liikuttelee sormiaan_: Pitäisi kova kovaa vastaan!
TOINEN MUUKAL.
Ei noita pelota.
ENSIM. MUUKAL.
He' noita ... siellä sisällä!
TOINEN MUUKAL.
Ei auta. Kansa päättää.
ENSIM. MUUKAL.
Kiila, hyvä veli, kiila! Astumme esiin: vastaus? Miksi viipyy vastaus?
Onko Muronnian ruhtinas koira? Ratsumme satuloidut--siellä tuhannet
ratsut satuloidut, odottavat... No, itse ymmärrätte jos mitään
ymmärrätte...
TOINEN MUUKAL.
Ah sukkela pää, sukkela! Mutta kustas kulet? Et noista portaista tänä
iltana.
ENSIM. MUUKAL.