Kirot: Yhdeksan-katkelmainen unelma - 5

_Kentältä kuuluu meluista puhelua ja hihkuvia huutoja, jotka yltyvät
hurjaksi lauluksi ja tanssin töminäksi_:
Hah hah hah, hih hih hih,
hauskoja poikia ollaan!
Heh heh heh, hih hih hih,
Mervian poikia ollaan--hih!
URMAS
_Ryntää ovelle ja huutaa Sätenen_: Ketä ne? Mikä elämä siellä?
SÄTENE
En tunne, näyttävät nuorilta miehiltä.
URMAS
Kuinka ne uskaltavat!? Käske paikalla tiehensä!
HELJÄ
_Tulee suojansa ovelle, hätäisenä_: Mitä ääniä ne? Ketä siellä, Urmas?
URMAS
En tiedä. Lähetin juuri Sätenen poiskäskemään. _Ulkoa kuuluu hälinää,
puheen sorinaa._
SÄTENE
_Palaa_: Eivät lähde. Ne ovat miekanviejiä, ovat kauhean päihdyksissä.
ULKOA
_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,
Mervian poikia ollaan!
Heh heh heh, hih hih hih,
Mervian puolesta ollaan--hih!
URMAS
_Tuskaisena_: Mene, Heljä, omaan suojaasi! _Sulkee ikkunan juoksulaudan
--huone käy hämäräksi. Käy korokesillalle ja laskee lakeisaukon
sulkulaudan--huone käy miltei pimeäksi, vain lakeisaukon ja ikkunan
seuduilla kumottaa heikot valovirrat. Ulkoiset äänet himmenevät,
sorinan keskeltä kuuluu kuitenkin:_
MIEHEN ÄÄNI
Hei, tulkaas tytöt karkeloimaan!
NAISEN ÄÄNI
Teidän kanssanne!? Hävetkää--kuohilaat, miekkanne myyjät!
MIESTEN ÄÄNIÄ
Mitä se sanoi...?--Jumal-avita!
NAISEN ÄÄNI
Kuohilaita, kuohilaita! Miehuutenne myyneitä raukkoja!
MIEHEN ÄÄNI
Tuosta saat, hornan kämäleuka! _Kuuluu kimeä naisen kirkasu._
MIESTEN ÄÄNIÄ!
Se oli oikein!--Veenien koina!--Me ollaan Mervian miehiä, me ollaan
Urmaan poikia--hih!
NAISTEN ÄÄNIÄ
Kuohilaita, kuohilaita, kuohilaita!--Hyppikää, hullut!
MIEHEN ÄÄNIÄ
Mitäs me tuommoisista!
TOINEN
Niin, iloitaan pojat! Hauskempi onkin näin--hah hah hah...
_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,
urheita poikia ollaan!
heh heh heh, hih hih hih,
miekkojen viennistä tullaan--hih!
HELJÄ
_Joka on hämyssä katsellut kuinka Urmas kävelee etualalla ja
väänteleksen tuskissaan, menee kiireisesti ulos. Laulu ja tanssi taukoo.
Kuuluu hetkisen puheen sorinaa, sitten kaikki vaimenee hiljaiseksi.
Heljä palaa ja työntää ikkunan juoksulaudan syrjään: heikko valo virtaa
huoneeseen. Astuu sitten Urmasta kohti, joka istuu pää käsien varassa
sillanteen reunalla:_
Älä ole enää murheellinen, Urmas! He jo menivät...
URMAS
_Kuin itsekseen:_ Ja sittenkin on parempi että he hyppivät, kuin että
täällä hyppisivät muronnien asestetut pedot.
HELJÄ
_Läheten:_ Epäilemättä.. He sitäpaitsi olivat päihdyksissä..
URMAS
Me olemme kaikki päihdyksissä! Tämän kansan sisus on sairas.
HELJÄ
_Liikutettuna:_ Niin, sairaita me olemme. Ystävämme
Lyylykin----_Keskeyttää pelästyneenä._
URMAS
_Kavahtaen:_ Mitä Lyylystä...?
HELJÄ
_Välttäen:_ On .. sairastunut... Luultavasti sentään paranee.--Minun
täytyy nyt lähteä, Urmas...
URMAS
_Lujasti:_ Miksi salaat minulta jotakin? Tahdon kuulla--tule, Heljä!
HELJÄ
_Tulee vitkaan ja istuutuu hänen luokseen alimmalle korokeaskelmalle.
Hiljaa:_ Ystävämme Lyyly on ... surmannut itsensä mielenhäiriössä...
URMAS
Lyyly...? Manalla? Omin käsin?--Jumalat, millaisia uhreja tämä aika
vaatii!
HELJÄ
_Silittää hiljaa hänen kättään, katselee pitkään:_ Me olemme kaikki ajan
uhreja. Kuinka sinä olet vanhettunut, Urmas! Kuinka kansasi kohtalo on
sinut harmaaksi purrut.
URMAS
_Kuin havahtuen_: Olenko minä jo niin vanha...?
HELJÄ
_Silittää hänen kättään_: Me olemme jo vanhoja.
URMAS
Mutta mihinkä meidän nuoruutemme on mennyt? Milloinka me olemme
itsellemme eläneet?
HELJÄ
_Silittää hiljaa_: Silloin kun olemme eläneet muille...
SÄTENE
_Tulee_: Rouka-vanhin!
URMAS
Saata sisään! _Nousevat_.
ROUKA
_Katselee oudostellen ympärilleen_: Onpa täällä hämärä...?
URMAS
Hämärä, ystävä, ympäröi meitä joka taholla!
ROUKA
Totta puhut--Muronniasta on taas saapunut sanantuojia!
URMAS ja HELJÄ
Taas...? _Jäävät kuin kivettyneinä paikoilleen._
ROUKA
_Hiljaisen kiivastuneesti:_ Taas! Tahtovat lähettää eri veronhaltijan,
joka kerää verot. Nahat ja taljat muka alamittoja. Mutta se on ilmetty
vale! Tarkastin jok'ainoan omin käsin, ennenkun ne laitettiin. Kavaluus,
kavaluus takana! Tästä täytyy tulla loppu!
URMAS
_Vääntelee neuvottomana käsiään:_ Ja kuitenkin..


7. ALASTOMAT VETÄJÄT.

_Ilmoka-järven ranta--sillä kohti missä Namangan kannas erottaa sen
Lautu-järvestä. Paikka on aukea, molemmin puolin harvahkoa metsää.
Oikealla metsän laidassa järveen juokseva kuivunut puron-uoma, jonka
aukeanpuoleisella reunalla etualalla kasvaa muutamia puita ja pensaita.
Itse lahdelma aukeaa takana tyynenä ja rauhallisena, oikea ranta
loivasti yleten, vasemmalla kuusikkoa kasvavan vaaran korkea rinne.
Jonkun matkaa selälle päin keskellä lahdelmaa on pieni saari, jonka
oikeanpuoleista kuvetta kulkee kiireisesti kaksi soutuvenettä,
eellimäisessä paitsi soutajia myös pieni keulapurje.
Aurinko juuri laskee, palaen keltaisena vaaran puitten takana ja valaen
niiden lomitse kultavirtaansa maiseman hiljaiseen tyveneen._
VIESTINVIEJÄ
_Juoksee järven rannalta, niemekkeen takaa vasemmalta vinosti aukean
poikki etualaa kohti oikealle_: Voi turman päivää!
_Vastakkaiselta puolelta metsästä kuuluu risahduksia ja kiireistä
juoksua._
ÄÄNI
_Metsässä_: Hei hei, tännepäin!
TOINEN ÄÄNI
_Taempana:_ Onko järvi siellä?
ENSIM. ÄÄNI
Uoma näkyy--joutukaa! _Puiden välissä vilahtaa juoksevia asestettuja
miehiä._
VIESTINVIEJÄ
_Juoksee aukeanpuolelta uomaan:_ Hei! Sieltähän jo tullaan..
ENSIM. TULIJA
_Syöksyy metsästä uomaan:_ Hei! Mitä on tapahtunut?
TOINEN TULIJA
Tytöt tajuttomina kylään juoksivat..
KOLMAS
Onko se totta...?
VIESTINTUOJA
_Epätoivoisesti käsiään heilutellen:_ On. Tuho on tullut!
ÄÄNIÄ METSÄSTÄ
Tänne, tänne! _Yhä useampia juoksee paikalle._
VIESTINTUOJA
Teidän metsällä ollessanne tulivat, vaativat tytöt veroriistoja
kannaksen poikki kantamaan. Sitten--
UUSI TULIJA
Mitä on, kuinka on?
ENSIM. TULIJA
_Malttamattomana:_ Mitä sitten?
VIESTINTUOJA
Sitten veronhaltijan venettä vetämään kannaksen yli Laudusta Ilmokaan--
JOKU
Häpeämätöntä!
VIESTINTUOJA
Alasti pakottivat, sotamiehet riisuivat--
JOUKKO
_Raivostuneena:_ Alasti...? Hirtehinen! Julkikonna!
VIESTINTUOJA
Vetohihnoista vetivät--konna itse taljoilla veneessä--pitkä vaateruoska
kädessä. Sillä viskoi alastomia--nyki--nauroi--
JOUKKO
_Hurjana:_ Rietta! Hirtehinen! Surma!
JOKU
_Uoman pohjaa tarkastellen:_ Tästä ovat kulkeneet, anturan jälki näkyy!
VIESTINTUOJA
Tuolla rannassa muut pääsivät--Ilvin raastoivat taljoille--
JOUKKO
_Yhtaikaa:_ Hornansusi! Maksa maalle! Vielä näkyy veneet! Jousenne,
jousenne, joutukaa! _Lähtevät juoksemaan järvelle päin._
JOKU
_Huutaen:_ Hei, tuolla on jotain! _Osottaa aukealle._
USEAT
Mitä!? _Kääntyvät._
VIESTINTUOJA
Tuhojen tuho! _Juoksevat kaikin aukealle._
_Siellä kolme miestä, joiden vaatteet valuvat vettä, kantaa järveltäpäin
kuollutta tyttöä. Tytön alastoman ruumiin yli on levitetty pieni
vaate--märät hiukset lepäävät epäjärjestyksessä rinnoilla. Kantajain
jälessä kulkee toinen tyttö, ainoastaan hame ja paita verhona. Hän
peittää käsillään kasvojaan ja itkeä tyrskyttää hiljalleen._
USEAT
_Kauhistuneina:_ Ilvi!?
TOISET
Kuollut...?--Mitä tämä!?
ENSIM. KANTAJA
Hukuttautui, tyttörukka. _Laskevat ruumiin maahan vasemmalle._
TOINEN KANTAJA
Järveen syöksyi. Juuri saavuimme paikalle, kun tämä toinen juoksi
hulluna rannalla. Ei ollut venettä--kahlaamalla etsimme--henki poissa.
PUISMA
_Juoksee erään seuralaisen kera oikealta, huutaa kaukaa:_ Missä on Ilvi?
Onko kukaan Ilviä nähnyt?
JOKU
Jumalat poika-parkaa armahtakoot!
PUISMA
_Saapuu luo, naulautuu kauhistuneena paikkaansa:_ Siis totta!? _Heittää
jousensa maahan, syöksyy ruumiin ääreen:_ Ilvi, Ilvi! _Parkasee:_ Kylmä!
Minä tulen hulluksi! Ilvi, Ilvi! _Hypähtää ylös:_ Missä konna? Läpi
maksan ammun, miekkaan seivästän! _Tempaa jousensa:_ Ääh--siellä vielä
näkyvät! Kosto! _Lähtee juoksemaan rantaan päin._
USEAT
Kosto, kosto! _Juoksevat mukana._
PUISMA
_Työntää nuolen valmiiksi viritettyyn jouseensa, tähtää._
JOKU
Hullu! Ei yllä puoliväliinkään.
PUISMA
_Laskee jousensa, hurjana:_ Niin, hullu, hullu, ja hulluksi minä tulen!
Vene vesille! _Lähtee juoksemaan rantaan._
TOINEN
Ei ole venettä rannassa!
KOLMAS
Vene Laudusta!
JOUKKO
_Kiihkeästi:_ Vene Laudusta!
PUISMA
_Juoksee takaisin, heittää jousensa:_ Aseet pois! Joutuun!
JOUKKO
Joutuun, joutuun! _Heittävät aseensa sikin sokin kentälle, juoksevat
uoman vartta oikealle. Kantajat ja eräitä vanhempia miehiä jääpi._
MUUAN JÄÄNYT
_Huutaa:_ Ottakaa Jousseron seitsenhankainen! _Toisille:_ Jo tuli
elämästä loppu!
ENSIM. KANTAJA
Loppu. _Toisille kantajille:_ Lähtään, ilta joutuu! Nostavat Ilvin,
lähtevät oikealle.
RIPSÄ
_Käy jälessä, itkee ääneen._
TOINEN JÄÄNYT
Tyynny, Ripsä--ei se itkusta parane, tyttöparka! _Jälelle jääneille
raivostuneena:_ Nyt hornan verisusi temmeltää keskellämme! Veroja
riistää kaksin verroin, uusilla uhkaa, tyttäremme raiskaa..
ENSIMÄINEN JÄÄNYT
Entäs Imari, uljas poika? Niin telotti kuin koiran. Entä Kovas, Kurkia
ja Herjöö? Siellä viruvat Muronnian tyrmissä parhaat miehet!
MUUAN VANHUS
_On istahtanut kivelle, syvän värähtävästi:_ Kyllä olemme nyt alasti
riisuttuja joka mies. _Osottaa kädellään:_ Katsokaa noita vesiä ja
vaaroja!.. Mikäs olisi eläessä täällä.. Mutta kuinka elämme?.. Niinkuin
hornan tulisen lammen partaalla!
ENSIMÄINEN
_Kiivaasti:_ Ainakaan tuo konnien konna ei enää puolen hetken päästä ole
elävien ilmoilla!
KOLMAS
Mutta aatellaanpas, miehet, onko se sentään harkittu teko?
NELJÄS
_Tuimasti:_ Mitä tarkotat!?
KOLMAS
Tarkotan että hirmu on muronnien päämiehiä ja ruhtinaan lähettämä--että
voimmeko me Laudun miehet noin vaan käydä kaulukseen?
USEAT
_Korvallistaan raapien:_ Jaa .. jaa .. Asialla on monta puolta..
TOINEN
Horna teidän puolianne! Henki hengestä!
ENSIMÄINEN
Jospa sentään olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille?
KOLMAS
Niin on tehtävä--pojille on puhuttava järkeä.--Kas, taitavat jo tulla!
_Nuoret miehet tulevat rajusti uomaa pitkin, vetäen miltei juoksujalassa
suurta venettä molemmin puolin hangoista._
ENSIMÄINEN MIES
_Viipottaa kättään:_ Hei, pojat!
MUUAN VETÄJISTÄ
Ei nyt ole aikaa! _Kiidättävät veneen vinhasti rantaan. Vanhemmat
miehet rientävät jälessä._
ENSIM. VETÄJÄ
Neljätoista ja melamies!
TOINEN VETÄJÄ
Kaikki jouset veneeseen! _Jotkut juoksevat aseita hakemaan._
ENSIM. MIES
On harkittu niin, että tämä tuuma onkin jätettävä toiseen kertaan.
Olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille.
VETÄJÄT
Mitä...?--Urmaanko pakeille, Jumal-avita!--Ei, me isketään!
TOISET
Ei ei!
TOISET
Vene vesille! _Työntävät._
TOISET
Ei! _Pitävät vastaan._
TOISET
Vene vesille, taikka tässä tulee--
TOISET
Ei! _Syöksähtävät uhaten vastakkain._
MUUAN VETÄJÄ
Malttakaa, malttakaa! Aatelkaas sentään, pojat, tämä on arka paikka.
_Kiistelijät asettuvat._
MUUAN VANHA MIES
Eikä äkkipikaista tekoa saa takaisin. Käydään ensin vanhimpain puheilla;
ellei sieltä apua, sitten nytistetään.
USEAT
Olkoon niin.
JOKU
Hornaan vanhimmat!
PUISMA
_Joka on tällä välin hakenut jousensa, tulee juosten ja tarttuu
rajusti veneeseen._
JOTKUT
_Pidättävät._
PUISMA
_Julmistuneena:_ Kynnet irti!
PIDÄTTÄJÄT
Ei, maltu hurja!
PUISMA
Kynnet irti, taikka tulee lihaa!
PIDÄTTÄJÄT
Ei!
PUISMA
_Tempaa miekan huotrastaan:_ Niin tulkoon lihaa! _Huitoo
miekallaan hurjana. Jotkut tarttuvat häneen takaapäin ja vääntävät
miekan pois._
PUISMA
_Reutoo raivona toisten pidellessä:_ Kurjat, raukat, petturit!
VANHA MIES
Poika on vietävä kotiin rauhottumaan. _Kiertävät tuppivyön Puisman
käsien ympäri. Kaksi miestä lähtee viemään. Osa jääneitä seisoo
alakuloisena, toiset synkkinä, kolmannet ovat kääntyneet voimattoman
harmistuneina selin._
PUISMA
_Raivona metsänlaidassa:_ Jumalat kirotkoot, Tuonen mustat
kaarneet nokkikoot!
ÄLYTIKKA
_Joka on sillaikaa saapunut veneellä niemen taitse vasemmalta rantaan,
hilpeästi:_ Hei pojat, hei! Mikäs nyt on hätänä? _Hypähtää ketterästi
rannalle._
VANHA MIES
Kirous ja hulluus on hätänä! Verohurtta miesten poissaollessa tuli
kylään, tyttäremme valjasti alasti venettään vetämään, yhden tärväsi,
että raukka järveen juoksi--pojat tahtoivat kostaa.
ÄLYTIKKA
Ei tuhmuuksia pojat, ei tuhmuuksia!--Hm, tytöt, hm... Katsokaas, se oli
omaa tyhmyyttänne kaikki tyyni. Annas lähettää nuoria hempukoita
ihraista roikaletta vetämään--katsokaas, äly, äly joka asiassa! _Huomaa
miesten vyöllä miekkoja_: Aah, noin paljon miekkoja! Tästähän tulee
oikein sievä saalis..
MUUAN KESKI-IKÄINEN MIES
Taitaa tulla! _Tarttuu häntä kaulukseen rajusti:_ Mikä olet miehiäsi?
ÄLYTIKKA
Noh noh, ystävä!--Ettekös te Veitaasta ole kuulleet? Tosisininen
isänmaan mies, neuvoo tyhmälle kansalle älyä, kerää miekkoja enemmän
kuin kukaan koko Merviassa--
KESKI-IKÄINEN
_Tarttuu molemmin käsin_: Hyvä on, jo riittää keruusi! _Toisille_: Tämä
»Älytikka» on yksi niitä hirtehisiä, jotka tämän hornan ovat meille
valmistaneet. Minun sanani on: hirteen!
JOUKKO
_Vapautuneen hurjana_: Hirteen! _Joku_: Veroista ja miekoista!
_Toinen_: Imarista ja Ilvistä! _Kolmas_: Kaikesta kurjuudesta! _Neljäs_:
Puunkylkeen kaikki lemmon tikat! _Käyvät raivostuneina käsiksi._
ÄLYTIKKA
No no, ei sentään leikkiä lasketa!
ERÄS
Ei--ala astua!
TOINEN
_Tuo rannalta pitkän hihnan:_ Tässä on naru, veronhaltijan vetohihnoja!
JOUKKO
_Hurjan riemuisena:_ Hyvä, hyvä, hyvä!
ÄLYTIKKA
_Silmät pyöreinä, rukoilee hätääntyneenä_: Oikeinko te tosissanne?
Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Mervian hyväksi olen kaikki tehnyt, yöt päivät
kulkenut! Jos toisinpäin on älykkäämpää, tehdään toisin--
KESKI-IKÄINEN
_Karjasee kauheasti_: Ei mitään porutikkaa! _Vievät kiireisesti metsään
vasemmalle._
ÄLYTIKKA
_Itkien ja hätäisesti rukoillen_: Väärin, väärin... Viaton olen... En
kellekkään pahaa tehnyt... Puhutaan vielä--_huutaa_: niistä isommista
ja viisaammista! _Äänettömyys._
VANHA MIES
Nyt Urmaan puheille! Kutka tulevat mukaan? _Työntävät veneen vesille,
useita miehiä hyppää veneeseen._


8. KANSAN SINETTI

_Urmaan pirtti._
URMAS
_Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona:_ Kun pääsisi taas
tämänkin päivän! _Käy mietteissään eteenpäin:_ Jos ne, jotka tämän
meille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he
kokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen
maille!
_Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä._
HELJÄ
_Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa:_ Sinulla on
taas vaikea päivä, Urmas.
URMAS
Vaikein kaikista--sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin
melkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä
kurjuudesta pelastaisi.
HELJÄ
_Elävästi:_ Sinäkin...? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena.
Joku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!
URMAS
_Keventyvästi:_ Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi
sairastua... Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky
järvellä--nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä...
HELJÄ
_Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti:_ Niin ... niin...
_Lämpimämmin:_ Niin, voisihan niinkin sattua.
URMAS
Tai ruhtinas äkkiä kuolla... Uusi ruhtinas, uudet toivot...
_Tuskaisena:_ Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! _Miltei
rukoilevasti:_ Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään...?
HELJÄ
_Hiljaa, mutta päättävästi:_ En saata, Urmas!
URMAS
Mutta ajattele: veronhaltija--ruhtinaan edusmies--maan tapa--
HELJÄ
_Värähtävin äänin:_ En voi--kansani häpäisijää--kodissamme--en!
_Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään
tunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää._
URMAS
Mitä tämä? Kuka se?
SÄTENE
Taakankantaja ... en voinut mitään...
HELJÄ
Anna onnettoman tulla.--Minä olen kuullut hänestä, Urmas. _Sätene
poistuu. Urmas käy korokesillalta alas._
TAAKANKANTAJA
_Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa
päissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla
varustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti
ympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:_
Siis tämä se on se paikka... Kas äänet, äänet!... _Kääntyy Urmaaseen:_
Ja sinä olet Urmas?
URMAS
Minä... Onko asiata?
TAAKANKANTAJA
_Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen:_
Ja tuo tuolla on Mertsi!
URMAS
_Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa:_ Ei--Mertsi on kuollut.
TAAKANKANTAJA
_Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen:_ Kuinkas minä väärin näin...?
Vai on Mertsi kuollut ... _nauraa outoa naurua.--Astuu sitten Urmaan
luo, kiivaan läähättävästi:_ Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan
olevan niin paljon ... en ole ennen ennättänyt. _Osottaa taakkaansa:_
Katsos: _tunnethan sinä nämät_...? Ah, painaa, painaa...
URMAS
_Omituisesti liikutettuna:_ Niin ... taakkaa meillä on, mies-rukka...
TAAKANKANTAJA
_Kiivaasti, outo palo silmissä:_ Urmas! _Tarttuu hänen mekkonsa hihaan
ja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi
silmiin tuijottaen:_ Urmas! Kissat syövät ruohoa!
URMAS
_Vähän levottomasti:_ Niin niin.
TAAKANKANTAJA
_Yhä kiinteämmin:_ Kissat syövät ruohoa!
URMAS
Niin niin ... kyllä olen huomannut.
TAAKANKANTAJA
Kissat syövät ruohoa--_sähähtäen:_ tulee sade! _Jää takanojoon
vetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin.--Hätkähtää
äkkiä, kuuntelee:_ Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire...
_Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat._
HELJÄ
_Kalpeana:_ Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä
itkin.
URMAS
_Raskaasti:_ Ja kuitenkin--kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä
onnellisin ihminen koko Merviassa!
SÄTENE
Muuan vanha vaimo pyrkii puheille!
URMAS
Odottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti.--Puhumme siitä sitten, Heljä.
_Heljä menee._
VAIMO
_Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä
täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan
luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:_
Olen Laudusta--sen tytön äiti, joka--
URMAS
Sinä...? _Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa
suuresti hämillään:_ Se tapaus on minuun koskenut.--Istu, äiti parka!
VAIMO
_Hievahtamatta_: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä
luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja
vieraan--
URMAS
Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin--enhän voi
sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.
VAIMO
_Värähtäen_: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.--Kuulin muidenkin käyneen
siitä puhumassa.--Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään
vastaan otettavaa.
URMAS
Ymmärrän--koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että
sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä,
saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän
on ilmottanut tänne tulevansa.
VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.
URMAS
Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan _minun_ kotini, eihän kellään
pitäisi olla valittamista.
VAIMO
_Hiljaa kuohahtaen_: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen!
--_Miltei tukahtuneesti_: Sinä siis et tahdo...?
URMAS
_Tuskastuneena_: Tahdo...? Minä en voi!
VAIMO
_Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin,
astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä_:
Urmas!
URMAS
_Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä_: Mitä...?
Nousevatko kuolleet haudoistaan...?
MERTSI
_Hiljaisen läpitunkevasti_: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä
odottaneet hetkeänsä.
URMAS
_Yhä kauhuissaan_: Mitä tahdot minusta, Mertsi...?
MERTSI
Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä
irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian
rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran
lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt
seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin
edessä.
URMAS
_Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna_: Silloin myöskin tiedät
miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.
MERTSI
Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien
poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta
kaivattu.
URMAS
_Sisäisestä kuohunnasta vavisten_: Mertsi! Jos tämä oli minun
hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?
MERTSI
Minun heimoni...? _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Olin jo unohtanut
kuuluneeni johonkin heimoon... Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet
ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren
ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus?
Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä,
kompastua ... matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja
poistamaan, koskaan ymmärtänyt _minun_ heimoni kiroja?
URMAS
_Hämmästyneenä_: Sinun heimosi kiroja...?
MERTSI
Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!
URMAS
_Kuin itsekseen_: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut
ajatelleeksi... _Äänettömyys_.
MERTSI
Menneet menneinä. _Astuu askeleen lähemmäksi_: Urmas! Sirpaleet
huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on
sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit
ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa
takaisin, anna sille merkki!
URMAS
Merkki...? Ja se olisi...?
MERTSI
_Kuohahtaen_: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä
annoit merkin?
URMAS
_Liikutuksesta vavisten_: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.
MERTSI
Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko
sielussani!
URMAS
_Katsoo häneen hämmästyneenä_: _Sinä_...? Uhrikiveltä...?
MERTSI
_Nyökäyttää hiljaa_.
URMAS
_Tuskaisena_: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?
MERTSI
Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, _sinun_
kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä
oleman jalan sijaa!
URMAS
_Levottomasti_: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.
MERTSI
Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!
URMAS
_Käy käsiään väännellen edestakaisin_: Miksi kiusaatte minua? Miksi
vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti
turmiota?
MERTSI
_Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa_: Minä tulen uhrikiveltä ... minäkin
kohotin silloin käteni. _Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja,
josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta_. Se raja on nyt
meillä. Anna merkki!
URMAS
_Sitä_ merkkiä minä en voi antaa.
MERTSI
_Mitään muuta ei ole_. _Äänettömyys.--Rukoillen_: Urmas! Sinä tiedät
mitä Laudussa oli vähällä tapahtua... Tämä on viimeinen säije, josta
pidämme yhteisesti kiinni--älä anna sen katketa! _Jää eteenpäin
kurottuneena, jännittyneenä odottamaan_.
URMAS
_Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen_: Minä rukoilen jumalilta sitä
armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee--
minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.
MERTSI
_Lyyhistyy takaperin, kalpeana_: Onko se sinun viimeinen sanasi,
Urmas...?
URMAS
Sen _täytyy_ olla--ymmärrä minua.
MERTSI
_Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten
kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat._
URMAS
_Hätääntyneenä_: Mitä...? Mikä sinun tuli, Mertsi?
MERTSI
_Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti_: Ei .,. mikään. _Kohottaa
hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan--poistuu sanaa sanomatta._
URMAS
_Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia
askeleita hänen jälkeensä_: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit...?
_Pysähtyy, kääntyy takaisin_: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua
ymmärrä... Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!
_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa.
Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on
siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!
HELJÄ
_Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti_: Niinkö...?
Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?
URMAS
Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!
HELJÄ
_Yhä riemuisemmin_: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta
pakoon!
SÄTENE
_Tulee_: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!
URMAS
Joko? Pyydä sisään!--Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy
olla hänen kanssaan samojen ortten alla.
_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin,
menee.
Rouka ja Hallo tulevat_.
ROUKA
Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.
URMAS
Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! _Nousevat sillanteelle._
Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran
tehtävä loppu!
ROUKA
Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!
HALLO
Tuosta naisjutustakin...?
URMAS
_Lujasti_: Niin.
HALLO
_Olkapäätään kohauttaen_: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti
tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua
alttiiksi--ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien
miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu ... yksityisluontoinen asia--
URMAS
_Kiivaasti riehahtaen_: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!
HALLO
_Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin_: Neuvon sinua joka
tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.
_Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus._
URMAS
Nytkö jo...? _Rientää seuralaisineen ovelle_.
VERONHALTIJA
_Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa
viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla_:
Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu,
vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa--hyvä muisto!
_Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten
Roukaa ja Halloa._
URMAS
_Väkinäisen kohteliaasti_: Pyydän istumaan. _Nousevat sillanteelle_.
VERONHALTIJA
_Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen_: Istukaa,
ystävät, myös! _Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen
jännittyneenä lähelle seisomaan_.
Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan.
Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein
hyvä maa--ihana matka!
URMAS
Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy
koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne
tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin--
VERONHALTIJA
Ah se--ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! _Huomaa
Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen_: Eikö ymmärrä