Kertomuksia Suomen historiasta 1 - 3

Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna
selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis
jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä
myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta
ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.
Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa
kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen
maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin
useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä
sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana
muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei
sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin,
toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen
helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.

5. Huvitukset.
Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät
nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut.
Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä _arvoituksilla
olo_. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta
istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään
tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä
ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää,
se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä
runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.
Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto.
Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin
toinen, _säestäjä_, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin
tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin
laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta
polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset.
Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset
laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset
laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat,
varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin
eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä
saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan.
Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien
apua anottiin.
Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain
urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna
nimeltä _Kalevala_. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka
maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten
se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten
asukasten, Lappalaisten kanssa. _Joukahainen_, laiha Lapin poika,
joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan _Wäinämöisen_ taidosta,
tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa
laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä
lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon,
upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen
sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta _Ainikki_, lupauksesta
kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta
pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun
kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan.
Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio
kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen,
takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja.
Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja
lähetti sieltä _Ilmarisen_, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä
tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon
semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa
suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa
saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.
Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto
_Lemminkäinen_ (myös _Kaukomieleksi ja Ahdiksi_ sanottu) Pohjolaan
kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin
tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän
Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun
tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin
pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen,
paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta.
Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä
kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli
terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan
kosimistaan jatkamaan.
Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan.
laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan
Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen
purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa
myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat
asiansa. Pohjolan emäntä, _Louhi_, olis tahtonut vävykseen mahtavaa
Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan,
Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon
takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille.
Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden
että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli
Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän
kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden
Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä
että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän
viimein sieltä hengissä kotiin.
Ilmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa.
Mutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa.
Hänellä oli orja, nimeltä _Kullervo_, ostettu _Untamolta_, joka
taas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä _Kalervon_
talon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat,
oli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä
oli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan,
kun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi,
ainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät
suohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän
repivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka
kuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka
häntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että
hän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle
sisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta
tapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan
koki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan,
jonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä
haihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan,
missä sisarensa oli kohdannut.
Ilmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan.
Waan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen
vaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen.
Waan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei
auttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan
ja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset
rupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa,
onnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme
läksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella
kanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan
otettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt
lähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää
aikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa.
Tappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot
ajoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi
puolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan
kannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni,
vaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin
tavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun
heitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein
ryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta
Kalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa
taudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin
että päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen
lauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset
ynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat
kuultelemaan.
Ijäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi
poika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon
hukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi.
Äissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen
Suomen kansan iloksi.
Näin laulavat vanhat runomme.


V. Muinais-Suomalaisten uskonto.

[_Muistutus_: Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja
virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille mitä alkuansa oli
Suomalaisten jumaluus-oppi. Muutamain suhtein on siis täytynyt erota
Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Wirosta
tarjona. Syyt, miksi kussakin paikassa niin on tehty, jääkööt
tieteellisessä kirjoituksessa selitettäviksi. Tässä ei niille olisi
sopiva sija; Muutamat pykälät, esim. kuolleitten palveluksesta ja
juhlista, olen laittanut miten paraiten taisin panna kokoon tarjona
olevista ristinriitaisista ja vaillinaisista aineista. Waan luultavaa
kyllä on että niissä on paljokin väärin kerrottu. Eihän yrittänyttä
laiteta. _Toimittaja_.]

1. Uskonnon yleinen luonne.
Meidän esivanhempamme käsityksen mukaan ei ollut luonnossa
mitään aivan hengetöntä. He eivät puhutelleet ainoasti karhua
niinkuin järjellä varustettua personaa, vaan myös semmoisissakin
luontokappaleissa kuin esim. rauta olivat huomaavinansa inhimillisiä
tunteita ja ajatuksia. Rauta oli synnytettäessä saanut sekaansa
käärmeen myrkkyä; siitä oli muka koko sen luonne pahaksi turmeltunut.
Se nyt piti vihaa ja äkää sydämessään ja tahtoi purra kaikkea, jota
pääsi likelle. Mutta paitsi sitä että kaikki luodut näin olivat
personoittuna, löytyi vielä luonnossa ääretön joukko olentoja,
jotka _haltijoina_ pitävät huolta luontokappaleista. Jokaisella
kiven, puun ja elämän lajilla, niin myös joka eri paikalla, jopa
joka ihmiselläkin oli tämmöinen haltija, joka siitä piti huolta,
ja auttoi, varjeli sitä. Jos ihminen tarpeikseen tahtoi käyttää
jotakuta luotua kappaletta tai varjella itseänsä siitä, piti hänen
kääntyä rukouksilla ja uhreilla näiden haltijain puoleen. Kaikki
haltijat muuten ei olleet yhtä voimalliset. Nuot yllämainitut yhteen
lajiin tai erityiseen paikkaan sidotut olivat mahtavampain haltijain
palvelijoita, joilla kullakin oli suuret alueet, koko elementit
hallittavana. Näitä olenneita sopisi siis eroitukseksi edellisistä
nimittää _jumaliksi_. Mahtavin ja ylin kaikista jumalista oli taas
ilman jumala, _Ukko_. Hän oli ikäänkuin heidän vanhimpansa. Mutta
jumaluus-tarussakin osoittaikse taas sama yksinvallan pelko kuin
valtiollisissa oloissa. Yli-jumalalla ei ole mitään valtaa pakoittaa
muita jumalia tahtonsa mukaan. Nekin ovat kukin piirissänsä aivan
itsenäiset, niinkuin suomalainen isäntä oli talossaan. Ainoa eroitus
jumalilla on, että Ukon vaikutus on avarampi, voimallisempi.
Sentähden häntä ylinnä rukoeltiin ja palveltiin.

2. Ukko, ilman jumala.
Ilman hallitsija näkyy olleen ensimäinen ja aikanansa ainoa,
Suomalaisten palvelema jumala. Jumala olikin silloin hänen omituisena
nimenään. Sen alkuperäinen merkitys, näet, tarkoittaa jumun eli
jyrinän kotoa s.o. taivasta. Sillä nimellä oli vielä Bjarmein
palvelema olento mainittu. Koska sitten myöhempinä aikoina ruvettiin
ajattelemaan eri hallitsijoita olevan muillakin elementeillä, tuli
myös heille jumala nimeksi, joten se sana sai yleisemmän merkityksen.
Nyt pantiin ilman jumalalle nimi _Ukko_. Se oli kunnianimi, joka
osoitti että häntä pidettiin _Yli-jumalana_, kaikista jumalista
vanhimpana, etevimpänä. Samaa tarkoittivat myös "_Taatto_ taivahinen"
ja "ilman _Isä_," jolla tavoin häntä toisinaan mainittiin. Wielä
kuului hänestä joskus nimet _Pitkänen_, koska pitkänen eli salama oli
hänen aseenansa, ja _Pananne_, koska jyrinä eli paukkuminen oli hänen
äänenään. Wirolaisilla nimitettiin häntä useimmiten _Wanhaksi Isäksi
tai Taaraksi_.
Itse nimestä Ukko jo näkyy että ilman jumalaa arveltiin vanhaksi
mieheksi; muuta hänen ulkomuodostaan ei ole runoissa mainittu.
Pukunapa oli hänellä sinertävät sukat, kirjavat kengät sekä tulinen
paita. Wesikaarta eli ukonkaarta hän käytti joutsena, jolla
ampui vaskiset vasamat, teräsnenäiset nuolet, rautaiset rakehet.
Miekkansa, salama, oli tuliteräinen, säkeneväinen ja pidettiin
tulisessa tupessa. Jolloinkulloin Ukko kultaista kurikkaakin käytti.
Kauhistuttava oli hänen äänensä, koska hän jyrinässä puheli pilvien
läpi. Niin suuresti pelkäsivät sitä ihmiset, etteivät tohtineet
vihollistensa hirvitykseksikään pyytää Ukkoa jyrisemään.
Asuntonsa oli Ukolla yhdeksännen taivaan päällä, pilvien keskellä,
itse taivaan navan kohdalla. Tie sinne kävi tähtien välitse.
Mehiläinen, kerran sinne mennessään, lensi ensipäivän kuun kulmille,
toisena otavan olkapäille, kolmantena seitsentähtisen selille.
Sieltä sitten oli vaan palanen matkaa pyhän Jumalan perille. Siinä
seisoi Ukko, vahvoilla hartiollaan kannattaen ilman kantta. Ei hän
kuitenkaan siinä toimessa ollut yhä kiini; sillä taivaalle oli
muutenkin pantu lujat pielet tueksi. Nähtiin siis hänen toisinaan
käyskelevän pilven äärtä myöten, taivaan rajaa pitkin. Toisin kerroin
hän taas ajoi toimituksilleen kirjavassa korjassa (reessä).
Ilman jumalana Ukko hoiti ja hallitsi kaikkia ilmassa olevia
ilmiöitä. Hän synnytti voimallansa pilvet taivaalle ja johti niiden
kulkua. Niitä yhteen sysäämällä, lomituksin louksahuttamalla piroitti
hän niistä milloin sadetta, milloin lunta, milloin rakeitakin. Tällä
lailla hän voimallisesti vaikutti kaikkiin ihmisten ulkotöihin,
varsinkin maanviljelykseen, jonka menestyminen kokonaan on säiden
soveljaisuuden nojassa. Ukkoa rukoeltiin että antaisi oraille
nouseville, touvoille tohiseville menestykseksi vuotaa taivaasta
simaista eli metistä sadetta. Toisin kerroin taas pyydettiin häneltä
poutaa ja kuivattavaa tuulta, koska heinät oli niitettävät tai elo
leikattava. Niin-ikään oli metsämiehelle Ukon apu välttämätön, vaikka
kyllä löytyi erinäiset metsän haltijat. Ukkohan yksin voi antaa uutta
lunta, hienoista vitiä, jotta pyytäjän sukset pääsivät liukkaasti
kulkemaan maita ja soita myöten. Toisinaan myös pyydettiin häneltä
utua, ettei metsän elävät huomaisi lähelle hiipivää metsämiestä.
Kalastajakin, vesille lähtiessään, anoi Ukolta tuulta. Samoin myös
kaikki matkustajat rukoilivat häntä; sillä maata myöten kulkija
tarvitsi lunta ja aaltojen kyntäjä myötäistä tuulta. Wiimein oli Ukko
karjanhoidossakin tärkeänä auttajana. Talven yli, niinkauvan kun
karja navetoissa pidettiin, se oli yksistään Ukon suojan alla. Ja
myös kesällä, vaikka silloin metsän jumalat sillä olivat varsinaisina
hoitajina, otti Ukko siitä toimesta paljo osaa.
Wielä suojeli Ukko ihmisten sekä karjan terveyttä ja paranteli
kaikkinaisia tauteja. Erittäinkin oli hän lapsensynnyttäjäin apuna.
Yläällä Ukon luona seisoi amme täynnä tenhollisimpia lääkkeitä
ja voiteita. Niitä rukoeltiin häntä piroittamaan maahan metisenä
sateena. Taikka pyydettiin että hän muuttaisi medeksi löylyn
saunassa, johon aina vietiin sairaat parannettaviksi; sillä hänen
piti sammuttaa kivun polttava tuska. Haavat paranteli Ukko sillä
keinoin että painoi paksun peukalonsa reijän eteen ja esti veren
juoksun.
Tautien luultiin olevan pahoja olentoja, joita pahansuovat ihmiset
noitien avulla noitivat toisten ihmisten kiusaksi. Sentähden
anottiin myös, tauteja parannettaessa, että Ukko miekallaan ja
nuolillaan kurittaisi, rankaisisi näitä pahoja olentoja ynnä heidän
nostajiaan. "Tuo mulle tulinen miekka, säkeneväinen säilä, jolla
kaataisin maalliset kateet ja voittaisin vedelliset velhot!" näin
rukoili ahdistuksessa oleva. Samaten Ukko, kun häntä rukoeltiin,
ampui kuolijaksi muitakin pahantekijöitä, varkaita ja murhamiehiä,
taikka esti heidän pakoansa rajuilmoilla, vastaan tulevilla kovilla
myrskyillä. Joskus myös sadatettiin Ukon nimen kautta tauteja
vihollisen päälle.
Aivan luonnollista oli myös että sota-jumalana palveltiin tätä
samaa väkevää, tulilajeilla varustettua Ukkoa. Tappeluun lähtijä
anoi itselleen hänen säkenöivää miekkaansa, joka joukolle piti,
satalukujakin vastaan kesti. Niinikään hän myös pyysi turvakseen
Ukon tulista turkkia, ettei pää pahoin menisi raudan kirkkahan
kijassa. Sotajumalana oli Ukolla erinäinen nimi, _Turisas_, jota
ei Suomalaiset muissa tiloissa näy käyttäneen hänestä. Wirolaisilla
oli sotajumala myös nimeltä _Turis_ tuttu, mutta tavallisesti
käytettiinkin hänestä kuitenkin Ukko-jumalan yleinen nimi
_Taara_. Wiipurin seudulla, Äyräpään kihlakunnassa, kuuluu olevan
_Tyrjän-vuori_, joka oli Ukolle sotajumalana pyhitetty. Siellä
kuultiin hänen aina, kun sota läheni maata, lyövän päristelevän
suurta rumpuaan ja niin muodoin ennustelevan mitä tulossa oli.
Moninaiset olivat, niinkuin tästä näkyy, Ukon varsinaiset toimet;
mutta eipä hänen vaikutuksensa niissäkään rajoissa pysynyt.
Tottumus siihen että hän niin monessa tilassa auttoi, ja luottamus
Ylijumalan suurempaan voimaan tekivät että ihmiset usein kutsuivat
häntä avukseen semmoisiinkin töihin, jotka oikeastaan olivat hänen
toimi-alastansa ulkona. Hänen puoleensa käännyttiin missä tuskassa
hyvänsä, koska muiden jumalien apu oli riittämättömäksi nähty.
"Kuu ei tuosta kyllin liene," rukoeli hädän alainen, "niin huokaan
ylemmäksi itse taivahan Ukolle!"

3. Maailman luominen.
Waikka Ukko näin voimallinen ja monitoimellinen oli, eipä kuitenkaan
arveltu maailman luomista yksistään hänen työksensä. Meidän vanhat
runomme ovat tämän asian suhteen sekavat ja ristinriitaiset; mutta
Wiron luomistarut verrattavaksi otettua, voimme kuitenkin päästä
hyvin todenmukaiseen käsitykseen siitä mitä esivanhempamme maailman
synnystä arvelivat.
Itse kädellään näkyy Ukko luoneen ainoasti elementit; hän oli
eroittanut veden ilmasta, vedestä maatanut manteren. Mutta kaikki
oli häneltä vielä jäänyt muodottomaksi, järjestymättömäksi. Nykyisen
maailman muodon rakentamisen alku aineista antoi Ukko _Ilman impien
ja Kalevan poikien_ toimeksi, jotka hän oli ennen kaikkea luonut.
Ilmasta, missä elämä tuntui kovin yksinäiselle, laskeusi vanhin
Ilman immistä alas meren lainehille, muuttuen sillä tavoin _Weden
emoksi. Sotka_, suora lintu, tai Wiron tarujen mukaan _päivän
pääsky_, joka myös kuului Ukon luomien Ilman impien joukkoon, muni
veden emon polvelle munan. Tämä muna vierähti meren pohjaan ja
särkyi sipaleiksi. Mutta olipa ihmettä! näistä kappaleista syntyi
kaikellaista mitä maailman rakennukseen tarvittiin. Munasen alainen
puoli asettui alaiseksi maa-emäksi, meren ja maan yhteiseksi
perusteeksi. Munasen ylinen puoli kaariutui taivaan kanneksi, sulkien
maailman päältäkinpäin määrättyihin rajoihin, yläpuoli ruskeaista
tuli auringoksi paistavaksi, yläpuoli valkeaista kumoittavaksi
kuuksi; mitä munassa oli kirjavaa, siitä tähtöset syntyi, mitä
mustaa, se oli pilvien alku. Wirolaisen tarun mukaan Ilman immet
vielä kutoivat kaikellaiset kauniit kankaat, punaiset aamuin ja
illoin ripustettavaksi päivän veräjille, kirjavat vesikaaren vyöksi,
kuulle kultaiset vaatteet, päivälle paistavan puvun.
Nytpä taas tuli Kalevanpoikien vuoro aloitettua työtä jatkamaan.
Ilmarinen, sepistä suurin, jolla jo syntyissänsä oli vasara kädessä,
pihdit pivossa, nousi ylös ilmojen päälle. Siinä hän kalkutteli,
takoen ylen taitavasti. Hän teki taivaan kannen kaikin puolin niin
sileäksi ja tasaiseksi, ettei tunnukaan vasaran jälki eikä näy missä
paikoin pihdit ovat kiini pitäneet. Wirolaisten taruissa hän se
myös on, joka pistää ilman pielet maa-emähän, kuljettaa kuun kodan
paikalleen, panee tähdet kiinni taivaan kanteen, auttaa auringon
ylös sille tehtyyn pesään. Wäinämöinen, vanhin ja viisain Kalevan
pojista, näkyy saaneen veden ja manteren tarkemmin järjestääksensä.
Uidessaan molempien vielä määräämättömällä rajalla käänsi hän välistä
käden maata kohden, siihenpä kohta niemi sikesi. Missä hän kyljin
maahan kääntyi, siihen tuli sileät rannat; missä pään toukkasi
rantaan, siihen laittoi lahdelmat. Jalalla kun potkaisi pohjaan,
siihen synnytti kalahaudat; syvimmät paikat saatiin kyntämällä ja
kuokkimalla semmoisiksi. Keskiseljille hän kasvatti salakarit, loi
luotoset. Samoin myös se epäilemättä on hän, vaikkei runo sitä
nimenomaan virka, joka järvet ja lammitkin laski paikoilleen, oli
mylleröittänyt mäet ja luonut kokoon louhikot.
Wieläpä oli manner kolkkona, autiona. Ei heilunut sen päällä heinän
kortta eikä kuulunut puun latvan puhinaa. Senkin maan koristamisen
kaikellaisilla kasveilla toimitti Wäinämöinen apulaisensa
_Pellervoisen_ kanssa. Maat kylvettiin, suot kylvettiin, auhdot ahot
kylvettiin, paasikotkin panetettiin. Mäjille kylvettiin männiköt,
kummuille ihanat kuusikot, kanervat kankaille, nuoret vesat noroille.
Nousi näin jokainen puun laji sille soveliaimmalle paikalle, nousi
viimein myös tammi, jumalan pyhä puu. Kukatkin kasvoi nurmille,
marjanvarret maille, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset
sikisi. Kaatoipa nyt Wäinämöinen kaikkein viimeiseksi kasken ja kylvi
siihen ensimmäiset ohran siemenet.
Elävät eivät saaneet alkuansa yhdessä muun luomisen kanssa, eikä
kaikki yht'aikaa. Heidän syntynsä oli hyvin erilainen, sen verta kuin
runot siitä kertoilevat. Karhu esim. sikisi sillä tavoin, että Ilman
impi, pilven äärtä myöten astuessansa, pudotti kuontalostansa pienen
villatupsun mereen; siitä sen metsän emäntä korjasi ja tuuditti
kultalatvaisen kuusen oksassa, kunne mesikämmen valmiiksi joutui.
Pahat elävät, esim. käärme, sitä vastaan olivat Hiiden luomia.
Syöjätär oli vesille sylkenyt; sen syljen korjasi Hiisi ja muodosti
käärmeeksi, pistäen sille silmät, hampaat, y.m. kaikellaisista
pahoista aineista. -- Elottomista luontokappaleista oli taas rauta
taivaallista sukuperää. Kolme luonnotarta eli Ilman impeä oli suohon
lypsäneet maitoansa. Siitä tuli ruoste, raudan alku, ja sentähden on
rautaa kolme eri lajia, koska se kolmen neidon rinnoista on valunut.

4. Taivaan haltijat.
Nuot kolme Ilman impeä, jotka raudan ruosteen synnyttivät, oli
Ukko luonut käsiänsä yhteen hieromalla. Mikä lie muiden heidän
sisarustensa synty ollut, siitä ei runot mitään virka, mutta
luultavasti olivat hekin saaneet Ukon käden voimalla olennon
sekä hengen. Aina edelleenkin, kun luomistyö jo oli valmistettu,
pysyivät nämät immet taivahisen taaton palvelijoina toimitellen
hänen käskyjänsä. Yksi heistä, eroitukseksi muista, kunnioitettiin
nimellä _kave_ s.o. eukko. Niin-ikään mainittiin häntä usein vanhin
vaimoista, ensi-emä itselöistä. Tämä oli varsinkin avullinen tauteja
parantaessa. Ylä-ilmoista, missä hän soitteli vaskisella veneellä,
pyydettiin häntä alas haavoja lääkitsemään. Utuneulalla ompeli hän
rikkouneet suonet kokoon, sitoi vammat silkkinauhoilla ja melaeli
suonia myöten saattaakseen veren jälleen tavalliseen juoksuunsa.
Samaten tuli hän kutsuttaessa purkamaan kaikenlaiset muut ihmisiin
puuttuneet kivut, ja toi helpoittavaa voidetta lapsen tuskassa
oleville naisille.
Kaikilla muillakin _Ilman immillä eli Luonnon tytöillä,
Luonnottarilla_, oli asuntonsa ylä-ilmoissa. Mitkä istuivat
ruskoreunaisten pilvein päällä tai kiikkuivat vesikaaren notkelmalla.
Tavallinen toimensa oli kehrääminen ja kutominen. Wiron tarujen
mukaan he, niinkuin jo luomishistoriassa näimme, kutoivat päivän
paisteen kultaista, kuutamon hopeista kangasta, vesikaaren kirjavaa
vyötä, aamu- ja iltaruskon punaisia uutimia ynnä veden pitsi peittoa.
Suomen runo myös kertoelee _Utu-tytöstä eli Terhenettärestä_, joka
taivaasta seuloi hienoa sumua maahan, sillä estäen tai auttaen
ihmisten toimia. Likeistä sukua hänen kanssaan oli _Auteretar_
(toisinaan myös mieheksi arveltu _Auterisen_ nimellä), joka laittoi
löylyn saunoissa terveelliseksi, niin että paransi kaikkinaiset
taudit. Paljo on runoissa myös puhetta _Päivättärestä, Kuuttaresta,
Otavattaresta sekä Tähdettärestä_, jotka kaikki, varsinkin edelliset
kaksi, olivat taitavat kulta- ja hopeakankaita kutomaan. He istuivat
työtä tehdessään sinisen salon sivulla, lemmen lehden liepehellä
tai myös punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla. Heidän
kirjakyntiset hyppysensä helskyttivät kangaspuita levähtämättä
ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. Näin syntyivät ihmeen
ihanat vaatteet, joiden vertaisia ei maalliset kutojat voikaan saada
toimeen. Kummako siis jos nuoret neidot halulla katselivat niitä ja
jolloinkulloin rohkenivat pyytää niitä itselleen. Eikä olleetkaan
taivaan kutojat yhtään itarat; anteliaasti jakelivat he anelijoille
lahjaksi kultiaan, hopeitaan.
Asuipa taivaskappaleissa miehisetkin haltijat. _Päivä-poika ja
Kuu-poika_ olivat komeita miehiä, kulkivat kullassa kuhisten,
hopeassa helkkäellen. Poika _Pohjantähti_ oli heitä nöyrempi, mutta
sitä armahampi ihmisille lempeän luonteensa tähden. Kaikkein kolmen
asunnot, _Päivälä, Kuutola sekä Tähtelä_, olivat erin-omaisen
koreita, täynnä hopeisia tupia, kultaisia kammioita. Terävillä
silmillään he näkivät kaikki mitä maan päällä tapahtui; he tiesivät
salaisimmatkin asiat, jotka ihmisiltä olivat peitossa. Siitä
syystä rukoeltiin heitä, samoin kuin myös yllämainittuja neitosia,
ilmoittamaan mistä kadonneet tavarat olisivat löydettävät, mistä
eksyneet ihmiset olisi tavattavat ja varkaat keksittävät. Myös
näyttivät he tietä oudoille matkustajille. --
Päivä-pojalla paitsi sitä oli suuri valta vuodentuloon; jos hän
suuttui, taisi hän heleällä heinä-ajalla antaa lakkaamattomat
satehet, kalliilla kaurankylvö-ajalla sitä vastaan ponnetonta poutaa.
Samoin oli ihmisten sekä karjain terveys ja menestys suuresti hänen
armonsa nojassa. Siksi pitikin häntä hartaasti rukoella, lauhkeasti
puhutella: "nouse aina aamusilla, tämänkin päivän perästä, tee
meille terveyttä, siirrä saalis saataviin, pyytö peukaloimme päähän,
onni onkemme nenähän!" Toisinaan myös pyydettiin häntä nukuttamaan
vihollista, että hänen tietämättänsä päästäisi täysin turvin saalista
ryöstämään.
Kuukin voimallisesti vaikutti ihmisten toimiin. Kaikki tärkeät
työt, erittäinkin kutominen, verkkojen laittaminen, lampaitten
keritseminen, olivat alulle pantavat enenevällä kuulla; sitten
menestyivät hyvin. Wirolaisillakin oli sama ajatus. Heidän runonsa ja
tarunsa mainitsevat kuun vaikutuksen tärkeäksi kaikissa yrityksissä.
Mutta varsinkin riippui terveys ynnä lempi- ja naima-onni kuusta.
Enenevällä kuulla kastelivat neitoset kasvojaan pyhissä lähteissä,
tervehtien kuuta loihtusanoilla. Tällä lailla pysyivät kauan aikaa
nuorina, ihanoina. Enenevällä myös piti kosia ja häät viettää; sitten
tuli kaikkinainen menestys taloon.
Sattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin
ihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat,
taivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten
henkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai
toisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt
päivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä
mainitsee _Louhen_, Pohjolan pahan emännän, mikä _Kuumeet_, mitkä
_Rahkon_.
Ilmassa _Tuulenkin_ haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi
vesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen
ajaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia
soutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille
avullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin
vaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein
myös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan
ponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin
riehuessa istui tyttärensä _Tuuletar_ aaltojen harjalla, kutoa