Kertomuksia Suomen historiasta 1 - 5

Taikka uhattiin lainata Hiiden pata ja siinä keittää verta, jos ei se
lakkaisi haavasta vuotamasta.
Koko Hiisi muuten ei ollutkaan alkuperäisesti suomalainen haltija.
Sen nimi on väännetty lappalaisesta sanasta _Seida_, joka tarkoitti
tämän kansan kodinhaltijoita. Nämät olivat oikeastaan samat kuin
_Saivot_ eli vainajien henget, jotka myös Suomalaisten taruin
mukaan olivat sangen voimalliset pahaa sekä hyvää tekemään.
Toisen pahain hengen nimityksen esivanhempamme taas lainasivat
slavilais-litvalaisilta kansoilta. _Piru eli Perkele_ oli näiden
ukkos-jumala _Perttu eli Perkunas_.

10. Sukkamieli.
Muinais-Suomalaisilla oli myös rakkauden haltija, nimeltä _Sukkamieli
eli Lempi_. Hänestä ei ole kuitenkaan paljo tietoja. Se oli "mielten
kääntäjä", joka osasi taivuttaa vastahakoiset sydämet rakkauteen.
Toiselta puolen se myös oli sama haltija, joka nosti epäluuloa ja
eripuraisuutta aviopuolisoin välillä, niin että toinen tai toinen
heistä alkoi mustin sukin käydä.
Neitoset varsinkin rukoilivat Sukkamielen apua. Jos ei nuoret
miehet heidän mielestään olleet kyllin nopsaat kosimaan, he ottivat
taikakeinot turvaksensa. He menivät salaa yöllä pyhälle lähteelle
ja pesivät siinä kasvonsa; siitä tulivat silmät sirkeiksi, posket
punaisiksi. Wielä parempi oli koko ruumis pyhällä vedellä kylvettää.
Sitä varten ammennettiin vesi lähteestä kullatulla vaskikauhalla,
ja kaadettiin kuumennetuille kiville. Tästä syntyi "lemmen löyly";
vasta piti olla korkean koivun lehdistä tehty. Näin tehtäessä
luettiin _Lemmen nosto-sanat_. Yhdessä tämmöisessä luvussa rukoillaan
Sukkamieltä näillä sanoilla: "mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli
mielettömän, armahani armottoman!" Ja Sukkamieli, jos luvut ja uhrit
(lähteesen vuollut hopeasipareet) olivat hänelle mieleen, teki neidon
muodon ja varren viehättävän näköiseksi. Kaikkein nuorten miesten
sydämet, taikka jos tyttö yhteen tyytyi, mielitetyn sydän syttyi
kohta ilmileimuhun palamaan, eikä kihlat enää viipyneet kauan.

11. Juhlat.
Wuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me
tätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu
ja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut,
toinen alkamassa. Silloin vietettiin _Wuoden-alkajaiset_, luultavasti
Marraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös
vainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla
kodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös _Henkien
päiviksi_. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan
päältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää
heitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui
tulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja
löyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan
lattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun
ruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita
vastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden
kuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos,
kulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta
jäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän
mielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista
lähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat
muka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi
soisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen
palasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.
Kuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden
heidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä.
Aatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen
kopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut
oviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta
kolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko
seuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät
tätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten
juhlasta _Marraskuu_ (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla
_Koolja-kuu_ saanut nimensä.
Wiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput
vielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään
vielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat
säilyneet, vaarin-otetaan _Pyhäin-miesten päivänä_. Tätä nimitetään
myös tavallisesti _Kekriksi eli Köyriksi_, joka, niinkuin ennen
mainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan
hoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia
edelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa.
Kekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä
ei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa
rikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki
naapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli
toimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei
mitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin,
eikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt
talon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin
tähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin
siipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit
pystyisi heihin.
Toinen pää-juhla esivanhemmillamme oli _Wakkue eli Ukon vakat_
touvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla
sopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin
uhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin
talon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten
kannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at
ynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli
uhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin,
kaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja
sateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat
juopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana
juoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta
punastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.
Luultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli
_Helaajuhlat_, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun
seuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on
säilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin
_Helkajuhlaksi_. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla.
Illalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää,
asettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen
astumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet
suuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin.
Myös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla
kisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin
sunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin
juhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja,
järjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan.
Kokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi
kuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen _Kitkavalkea_ pidettiin
näet pyhänä -- Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät
samoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi
kuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten
tanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen
edelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.
Kolmas suuri pyhä, jos nimittäin _Helaa_ oli yhtä Waskueen kanssa,
vietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen
nimi oli _Saukiäiset eli Willavuonan juhla_. Wiettoaika ei ollut
yksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin
ei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät
karjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli
koko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi
_Willavuona_. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä
se tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi.
Niitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä
kynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi
emäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä
siihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut.
Sen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.
Meidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain
säilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja
tehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille
omistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet.
Epäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli _Tuorstai-illan_
pyhittäminen "kalliina iltana". Se tehtiin Taaran eli Thärin
kunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin
oli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä
vastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan.
Tämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä
maasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan
parannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli
Lauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana
juhlapäivänään.

12. Uhrit ja pahat paikat.
Juhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja.
Ukolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä
olemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla
oli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös
härkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli
niin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä
16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la
lintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle
haltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji
joko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin
veden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa
nuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat
rankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.
Ankarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä.
Silloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että
he pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi
uhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja
Karjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole
nimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin
korpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut
tapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin
mukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama
paavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset
ulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin
puittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.
Temppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla
ollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet,
kovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on
semmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu _Pyhä tai Ukon_ vielä
muistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään
useampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen
on esimerkiksi _Eräpyhä_ Orihvedellä. Se löytyy kallioisella
niemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi.
Toinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen
yhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja
iloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. _Killanketo ja
Kaunisnummi_ likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä
viime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin
nuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät
lehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt
tarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat
myös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden
huippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat
kiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä
kivikuvat sanottiin nimellä _kivimal_. Kristin-uskon päästessä
voitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla
valalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään,
ettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin
lajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä;
puiset sanottiin _Hurikkaisiksi_. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös
on puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla
ynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös
meidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on
kerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla
oma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin,
seisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä
talossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin
_Warjo- eli Hiidenpuiksi_, Suomessa _Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi_,
olivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä
korkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että
myös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea
pyhänä puuna.
Kodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai
vielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa
haltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.

13. Tietäjät.
Tavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se
oli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti.
Mutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain
palvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset
aikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa
aikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät
esivanhempamme papit nimitettiin _Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi_
(myös _intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi_). He olivat
samassa myös lääkäreinä ja ennustajina.
Ei mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu
ryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva.
Siihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä
selittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että
otettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos
oikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei
tiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä
lailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä
mihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen.
Tätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli
seulan asemesta _noita-rumpu_, jonka pinta oli piirustettu täyteen
kaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut
ynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi.
Sitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki
ennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen
rumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula
pantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta
saivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina
mainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.
Arvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki
tietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa
tanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon.
Silmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi,
vaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt
hän oli _haltijoissa_ eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin
kuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten
yli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin
Tuonelassa asti, jota juuri "haltijoissa olo" taitaa tarkoittaa.
Tuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät;
sillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden
kunnioittivat nimellä _Manatarkat_ ainoasti rohkeimmat, taitavimmat
noitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.
Haltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin
kadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat
ja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli
esivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa
poistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi.
Tauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä
saunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia
lääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen,
peloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla
parannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan
vastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten,
saatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita _kiisto-sanat_,
manaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla
rangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti
viimeiseksi keinoksi ottaa _hätäsanat_, pyhin, voimallisin kaikista
loihturunoista. "Liikkui linnat", lauloi noita, "järvet järisi,
vuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa.
Etkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et
pakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun
konna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin,
tavallisesti polvillansa.
Noita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot,
taisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa
jumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin
häntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta.
Erittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille.
He myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua
tuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja
kolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi
riehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.
Wenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten
arpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he
"omalla tavallansa" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet
kalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin
olivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.
Noitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni
loihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä
tyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun
oppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta
ristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä.
Pyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen
tarpeelliseen intoon.
Taitavia noitia tietysti pidettiin esivanhemmillamme suuressa
kunniassa. Wiisaus ja loihdun taito, näet, oli heistä urhouttakin
kalliimpi. Muutamat mainiot tietäjät palveltiin kuoltuansa jumalina.
Wäinämöinen ja Ilmarinen esim. tulivat ilman jumaliksi, heidän
luultiin iskevän salamoita. Wäinämöistä kutsuttiin myös niinkuin
Ukkoa tauteja parantamaan. Lemminkäinen tehtiin nimellä Ahti, vesien
haltijaksi. Louhikin, Pohjolan emäntä, sekoitettiin Tuonen tyttären
kanssa ja luultiin pahain tautien emäksi.