Kertomuksia Suomen historiasta 1 - 4

helskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa
oli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja
ihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli
_Etelätär_, luonnon eukko, myös nimeltä _Suvetar_ tuttu, lämpimän
etelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja
piroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin
myös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei
sateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.
Wirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen
_Tuulen-emän_ hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta
kun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat
nytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä
suuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää
elävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun
tuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia,
jotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.
Tuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen _Pakkanen_, joka sanottiin
_Puhurin tai Hyytämöisen_ pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä
kuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli
Pohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli
hänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten
katsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo
arvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki,
mitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme
poikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos,
sitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein
aika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen
itse läksi työhön.

5. Weden jumalat ja haltijat.
Weden ylimpinä hallitsijoina olivat _Ahti eli Ahto_ ynnä hänen
puolisonsa _Wellamo_. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko,
ruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana
nimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi,
satahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis,
puhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli
kaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja
hienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän _Tuulettaren ja
Aallottaren_ tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä
kuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille
armolliseksi.
Ahti ja Wellamo asuivat _Ahtolassa_. Tämä heidän asuntonsa oli meren
pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä
oli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti,
ahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina
eivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät
usein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.
Tällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita,
melkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä
nimellä _Wellamon neidot tai Wellamon väki_, niin ikään _Weden
väki_. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli
kuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia
myöten. _Aallotar_, se liikutteli laineita, kulkien suurilla
seljillä. Sisarekset _Sotkottaret_ pulikoivat rantaruo'ikossa,
kaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin
muutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa
kultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. -- Koskessa asui
_Kosken tyttö, Kuohu-neiti_, halliten sen viljaisia pyörtehiä.
Hänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän
istuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut
kourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti
hänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras
veneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin
semmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin _Melatarta_, joka
taitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen
sivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain
apu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä
akka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen
pehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi
Kosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. -- Muuten oli vielä joka
noron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen,
lammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa,
niin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden
sairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli
se silmän vikoja.
Ahtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti _Pikku mies_,
musta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen
veitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa,
korkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan
seulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa,
olipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää
ylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin
saakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista
polven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat
eritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä
päässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä
kultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu.
Waskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa,
vaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana
vaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen,
väkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis
kutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen
summattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta.
Hän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja
varten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä.
Kalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan
rannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret
kalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen
uros nimitetty _Tursaaksi_. Saman niminen olento toisen kerran
kohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran
myrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista
kiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden
pinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu _Iki-Turso_
sama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.
Weden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä
kutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia
vastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita
myös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä
väkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin
lapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä
tauteja parannettaissa.
Tavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain
apua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että
antaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän
airot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan.
Myrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo
kieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja
niin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen
ajaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa
uudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka
Päivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi
Wellamon tavallista kaislapaitaa.
Waivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä
miellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.
Ahtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä
vesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat
silloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti
kaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi
sitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet
veteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen
ensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten
saanut enimmän osan _Sammon_, tuon ihmeellisen taikakalun muruja.
Silläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia.
Hukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.
Näitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä
kalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen
rukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä
kuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta
veistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia
veitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä
omakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti
hänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja
lahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.

6. Metsän jumalat ja haltijat.
Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat
esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen
syy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa,
tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua.
Ukko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle,
hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka
jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.
Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsäin l.
korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo
vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki
yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa.
Kuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä
varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän
kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille,
jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen
rinnallansa rehoitti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki
ja Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä.
Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa.
Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä
mainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi
emännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.
Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo
apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä
oli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa,
punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli
_Hillervo eli Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen,
korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_,
mielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän
palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita.
Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi tai
Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden.
Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli
_Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_,
piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista
puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden
Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen
eri haltijansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_
oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana.
Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika
Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta.
Paitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta
vaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa,
sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta
hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa
pikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.
Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,
jylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti _Tapio- eli Tuomi-vaaran
eli Lumimäen_ etelärinteellä, keskellä varvikkoa _Metsolan eli
Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,
Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin:
yksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli
Tapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka
kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi
kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata
hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku
eli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä
olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman
lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen
karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.
Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.
Wälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta
aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui
hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä,
kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto
kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu
vieras.
Toista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä,
rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän
emännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi
sitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla
taivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen
silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän
herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat
pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani
kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin
kultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki
kullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin
puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat
hopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin
kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju.
Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa
linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi
kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan
aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.
Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että
he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat
häntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi
rastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille
paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär,
ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska
juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän
myös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi.
Jospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista
tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois
tieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään
olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat
vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä
tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin
taas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen
tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen
kiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.
Kesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten
kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään
Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla
piti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän
varsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen
karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,
Hongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä
Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja
saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki
latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin
paikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään
kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja
ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa
kun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille)
sieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi
hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä
kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat
karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin,
kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai
rautaisilla turpasuitsilla.
Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden
ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja
myös peltojen haltijaksi _Kekrin eli Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama
kuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse
taivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

7. Maa-emän haltijat.
Maasta eivät esivanhempamme pakanuuden aikakaudella paljo apua
toivoneet. Wähäiselle maanviljelykselleen menestystä rukoillessansa
kääntyivät he tavallisesti Ukon puoleen, jonka vallassa oli säidein
sääteleminen. Arvelivatpa he kuitenkin maallakin olevan erinäinen
haltija, jonka toimena oli edistää kasvavaisuutta. Tätä olentoa
kutsuttiin nimillä _Maan emäntä ja Mannun eukko_. Hänen luultiin
asuvan manteren alla. Hän pani turpeen tunkemaan, maan vääntämään,
nosti viljan korret tuhansin nenin, hajotti varret sadoiksi
haaroiksi. Myöskin kutsuttiin häntä avuksi noitain laittamia tauteja
poistettaessa. Muutamain taruin mukaan oli tämä maan-emäntä ilman
Ukon puolisona. Se olisikin aivan luonnollista, koska heillä oli
yhteinen huoli maan viljavuudesta. Runot eivät kuitenkaan siitä virka
mitään.
Noitia vastaan myös _pellon peri-isäntääkin_ kutsuttiin. Ehkä hän oli
se sama _Pellervoinen_, joka Wäinämöistä autti puita istuttaessa.
_Pellon Pekan_ nimellä oli hän toisten taruin mukaan ohrain hoitajana
sekä oluenpanon auttajana. Humalalla muuten oli oma haltijansa,
nimeltä _Remunen_. Paitsi näitä tietää piispa Agricola vielä mainita
_Egrestä_ herneitten, papujen, kaalien, nauristen, pellavien sekä
liinojen haltijana, ja _Köndöstä_ kaskien hoitajana. Edellinen näistä
taitaa olla sama kuin Kekri poisheitetyllä s:lla, niinkuin suomen
sanoissa toisinaan tapahtuu; jälkimäisestä ei ole mitään muuta tietoa.
Kivikuntaa hallitsi _Kimmo, Kammon_ poika. Häntä rukoeltiin
vääntämään reijät kosken kallioihin, ettei vene niihin puuttuisi
kiinni.

8. Tuonela eli Manala.
Muinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen
että vainajat _kukin kalmassaan_ (haudassansa) makasi unen
horroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä,
että hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja
antoi neuvoja.
Myöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta,
luultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä
aikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla
oli yhteinen asuntopaikka, nimeltä _Tuonela eli Manala_. Tämä
paikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän
ja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki,
jonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina
pyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja
näkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein
nimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan
ilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista
valoista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.
Yli joen saatteli lyhykäinen _Tuonen tyttö_, matala _Manalan neiti_,
kasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan
väki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä
oli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen
omaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat
karhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat
hauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika
uros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon
oraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt
hampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut,
jota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä;
sammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.
Kalman kartanon isäntänä oli _Tuonen ukko_ kolmisormi, toisin
_Manaksi eli Manalaiseksi_ nimitetty. Emäntänsä _Tuonetar eli
Manatar_, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja,
vaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat,
joita sitten _Tuonen poika_, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta
veteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät
vainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin
sananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia.
Luonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja
aivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen
jokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi
kuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin
henkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty
mahdottomana.
Ei Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi
kuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä
tautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä
sukua. _Loviatar_, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein
Manattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava
iho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla
oli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän
lapsilleen pannut: _pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä,
paise ja rutto_. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä
_velho eli noita_, joka kateellisessa mielessään aina miettii
vahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti
oli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin
eläväin näköisiksi, esim. _koi_, joka sonnia syö; _läävämato eli
navettatoukka_, joka lampaitten villaa karisti; _vilutauti_, jota
ainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa
hölkyttelee j.n.e.
Kaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta
yhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären
_Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren_ hallittavana. Tämä piti
heidät kiinni _Kipuvuoressa eli Kipumäessä_, ja masenteli heidän
liikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli.
Kipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen
jakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä
vaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut
vaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä
pienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea
vuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa
Tuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen
poikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan.
Oikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle,
nimeltä _Suonetar_, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli
suonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen
yhteen.
Kuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja
käskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja
saman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset
aseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset
keihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet
saivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet
kuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.
Kuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä
heidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta
puolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää;
sillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille
kaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille
kunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin
_Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi_.
Yhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää,
olivat _Maahiset_, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän
kotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat
erin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi
tai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin
maahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa
tiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset
arvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan
menestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään
käärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa
syötettiin.
Wirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät
Warsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka
on avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot
kuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi
polttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää
peijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä
myös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana
laulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan
viedään.

9. Hiisi ja Lempo.
Ilkeitä, niinkuin Tuonen väki, jonka kanssa ne ovatkin runoissa yhä
sekoitettuna, olivat _Hiisi_ kansoinensa. Häijyn luonteensa vuoksi
monasti nimitettiin _Paholaiseksi_; kolmas nimi vielä oli hänellä
_Lempo_. Hiidellä oli _emäntä_, oli myös _poika ja tytär_. Muutenkin
vielä kuului hänen taloonsa paljo kansaa, tavallisesti mainitut
nimellä _Hiidet, Hiiden väki, Wuoren väki. Wuoren ukoksi_ sanottiin
joskus Hiisi itsekin.
Wiimeinmainituin nimen olivat he siitä saaneet, kun heidän asuntonsa
_Hiitola_ arveltiin seisovan jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä
hirsikorvessa, kaukaisella kankaalla. Nähdäänpä vieläkin tämmöisissä
paikoissa _Hiiden linnat sekä Hiiden kiukaat_. Hiiden omana olevat
elävät, samoin kuin Tuonenkin, olivat hyvin tuliset luonteeltansa, ja
vaikeat, vaaralliset pyytää.
Hiiden paras huvitus ja varsinainen toimi oli turmion aikaan
saaminen. Hän oli niinkuin jo kerrottiin, synnyttänyt käärmeen
_Syöjättären_, toisen pahan hengen, syljestä. Samoin lähetti hän
lintunsa, _Herhiläisen_ eli ampiaisen, Ilmarisen pojalle, kun tämä,
ruosteesta rautaa synnytellessään, pyysi mehiläistä mettä tuomaan.
Herhiläinen sen sijaan toi käärmeen kähyjä, Hiiden hirmuja, josta
syystä rauta niin usein tekeekin turmiota.
Liian pelätty oli Hiiden häijyys, että häneen usein olisi käännytty
rukouksilla. Silloin varsinkin pyydettiin häneltä apua, kun
tahdottiin viholliselle oikein tuntuvaa vahinkoa saattaa, tehdä hänet
kuuroksi, sokeaksi, vapisevaksi tai muuten vaivaiseksi. Niinikään
kutsuttiin häntä varkaita rankaisemaan. Kaikki hänen luonansa tehdyt
aseet pidettiin erinomaisen tehollisina pahaa tekemään, josta syystä
niitä usein pyydettiin itselleen. Oikein vahva ja terävä miekka
arveltiin olevan Hiidessä hiottu. Oikein tarkassa ja kuolettavaisessa
joutsessa piti jänne olla Hiiden hirven suonista.
Waikka Hiisi näin hirveänä ja ilkeänä oli, arveltiin kuitenkin
hänenkin voivan joskus tehdä hyvää. Ylimalkaan ei ollut
Muinais-Suomalaisten arvelua myöten mikään olento yksistään paha
tai yksistään hyvä. Me olemme nähneet että itse Ukkokin toisinaan
antautui kostonhimon välikappaleeksi ja nosti myrskyjä rukoilijan
vihollisia vastaan. Me olemme myös nähneet kuinka Tuonen nurja väki
tauteja sekä synnytteli että jälleen paranteli. Samoin rukoeltiin
Hiideltäkin hänen hevostansa tai hiihtoneuvojansa kivuille kyydiksi.