Kertomuksia Suomen historiasta 1 - 2

nähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista
rannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen,
varsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim.
Uudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys
on kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen
mainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset
ovat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas
monessa tärkeässä suhteessa yhteyttä _Tarton_ murteen, Wiron
sydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston
asukasten puheen välillä, ja sen mitä _Warsinais Hämäläiset_ meidän
Hämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat
Hämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta
länteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on
jatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän
asian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin
vaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja
kumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat
antavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki
ensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että
muodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat
ainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin
ovat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä
vastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä,
idempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille
tutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.
Muutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden
Hämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän
aikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000
ja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan
keskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa.
Silloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta
ennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet
tungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä
ja siirtyneet nykyiselle maalleen.
Tähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen
Laatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin
maatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät
lännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin
jäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin
rantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan
tulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen
pohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei
ole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten
vasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat
pohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?
Koko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei
vielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan.
Turkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan,
joka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa
ulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille
asti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat
asunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset,
Laatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan
Päijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä
tuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama
karjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen
omituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä
Kokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää.
_Karjalan_ kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi _Wirmo_ ehkä väännetty
muinaisesta _Wiromaa_) kukaties osoittavat nimillään näiden
Karjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.


IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.

1. Miesten työt ja toimet.
Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille
säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin
olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä,
Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät,
kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet
havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät
hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee
ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät
Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan
Muinais-Suomalaisten elämästä.
Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja
Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen
kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee
siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä
edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita.
Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen
Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin
edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.
Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan
asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo
yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa
harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se
etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin
tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. _Ohra_
on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä
nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten _nisukin_ vanhastaan
tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa
tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen
lahtea jo silloin viljellyksi.
Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä
päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen.
Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene
ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot
maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan
antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin
paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.
Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme
paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä
myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan
sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia
nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla
olivat varsinkin _oravat_ semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä
saikin sana _raha_, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen
merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen
hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme
kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella
Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina.
_Nogatiksi_ (liivin sanasta _noog_ = nahka) sanottiin vielä kauan
valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut
sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi
s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana _naud_ = raha,
joka viron kielellä merkitsee aarretta.
Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin
oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat
pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla
nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. _Mesikämmen, Otso_
(leveä-otsainen), _Metsän omena, Metsän kuningas_, tällä lailla
häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti
ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa,
kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti
pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan
ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli
kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita
hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet
metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.
Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän
kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän,
"en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on
liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut
vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli
hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät,
pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin
pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa,
paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia
saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa.
Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja
korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä
ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti
pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan
herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin
tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun
synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se
ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa
vietti vielä myöhäiseen yöhön _Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä_
(yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella
sekä runoin laulamisella.
Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se
mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi.
Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun
poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein
mieslukuun otetuksi.
Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen
esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin
käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä,
rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja
kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa
itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat
tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina
aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan
makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat
matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat
Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli,
jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi
vaikka mihin. -- Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo
silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.

2. Sota.
Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset
varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella
ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä
toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon
kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat
heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä
suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä
vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti
Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata
että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos
runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä
retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset
olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella
ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen
oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea.
Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä
ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla
muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot
poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti
tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan
katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia
menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi
vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi
kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset
käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan
irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.
Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin,
jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta,
kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain
maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät.
Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa
jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit.
Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden
takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne
osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa
oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen
on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä
maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla
kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat
multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten,
samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja
korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä
on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia
ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille
tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden
polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa.
Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä
sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.
Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt
kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua.
Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle
seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se
sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi
hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka.
Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät
huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren
sotaisat asukkaat aina huusivat "_Tour' abita_!" näin kutsuen
sotajumalaansa auttajaksi. -- Wälirauha sovittiin Wirossa sillä
tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden
keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen
takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman
juhlallisilla uhreilla.
Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto,
etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut
meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä
"luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana
oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja
viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin
vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka,
kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki;
keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin
ylen tarkoiksi; nuija; linko _kivineen_; mainitaanpa Wirolaisilla
myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on
järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti
olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat.
Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja
linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti
sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten,
joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla
tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös
liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus
syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien
kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä
alkuperäinen sana.

2. Waimoin elämä ja toimet.
Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää
vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen.
Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa
vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina
epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa
pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme
jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös
Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.
Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa
esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on
Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt
tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun;
muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon
tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät
ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen
vieraasta, usein vihollisesta suvusta.
Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli
meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä
muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella.
Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä
jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä
toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta
sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että
olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin
muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat
tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen
myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä
voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä
naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot
näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle
mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat
itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot
paljaaksi sotasaaliiksi.
Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä
sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin
puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa
säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat
myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää,
että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin
meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla
Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää
useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan
näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan
neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen
äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä
miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene,
että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.
Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä
piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan,
sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot
myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten,
oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit
huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!"
näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo
ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim.
Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty
kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla
väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen
raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat
Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille
usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne
työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa.
He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen
puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat
vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana
ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi
osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja
rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä
työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä
minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli
jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä
vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle
tarpeellisen jauhon jauhatuksi.
Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme
onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan
työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten
kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on
kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti
työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti
sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa
välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä
rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat
kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus,
sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa
mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja
jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko
talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli
sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja
että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä
palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on
paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista
että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.
Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan.
Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä
nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat
Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt
kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat
palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä
punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty
sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri
seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla
päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja
kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt
vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset
immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita.
Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta;
niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita
metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista
tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset.
Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka
rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen
kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä
_kisoissa_ (leikeissä) ja _karkeloissa_ (tanseissa).
Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä.
Se vaan eroitusta että silloin pidettiin _haventa_ (partaa) miehelle
välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun
sijassa.

4. Hallitus ja lait.
Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi
ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan
yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla
valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla
alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin
kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla.
Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut
Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta.
Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli
aivan toisellainen.
Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista
meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu
paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi
_kihlakunnaksi_. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä
päällikkönä sen _vanhin_. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta
vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset.
Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu,
jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään,
asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua
tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. -- Useammat
likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin
pidettiin näissä aina _keräjät_, joihin maakunnan miehet tulivat
kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä
päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain
tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa
liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla
olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta
arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin
painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä
varten oli tehty. -- Olipa _Raigalan_ kylässä Harjun maakuntaa, noin
keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin
kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron
maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa.
Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia
muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä
erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin
maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen
kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa,
tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee
kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut
maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä
vastaan.
Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään
tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden
pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan
Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla.
Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen
kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi
syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat
vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin
Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän
hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.
Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus
oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita
niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta,
säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan,
tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet
näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin
säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin
kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut
osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä
saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään.
Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa
yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä
osallinen.
Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään.
Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa.