Kertomuksia Suomen historiasta 1 - 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 1
Pakanuuden aikakausi

Kirj.
J. KROHN

Hämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén,
v. 1869. Omalla kustannuksella.



Näytetty: K.G. Renvall.

SISÄLLYS:
Pakanuuden aikakausi.
I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.
II. Karjalaiset Wienan vesillä.
1. Otherin retki Wienan suulle.
2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.
3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.
4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?
5. Bjarmein häviö.
III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.
IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.
1. Miesten työt ja toimet.
2. Sota.
3. Vaimoin elämä ja toimet.
4. Hallitus ja lait.
5. Huvitukset.
V. Muinais-Suomalaisten uskonto.
1. Uskonnon yleinen luonne.
2. Ukko, ilman jumala.
3. Maailman luominen.
4. Taivaan haltijat.
5. Veden jumalat ja haltijat.
6. Metsän jumalat ja haltijat.
7. Maa-emän haltijat.
8. Tuonela ja Manala.
9. Hiisi ja Lempo.
10. Sukkamieli.
11. Juhlat.
12. Uhrit ja pyhät paikat.
13. Tietäjät.


I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.

Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa,
luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet,
ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni
onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta
myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä
ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta
ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden
historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä,
aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi
valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme
vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo
siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä
täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa
suvukseen tuntea.
Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten
kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin
muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat
nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he
ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät
salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt
jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä _Mordvan_ kansa, jonka kieli on
niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on
välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä
yksillä nuotiovalkeilla.
Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa,
vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät.
Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä
Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa.
Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita
venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että
Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat.
Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat
naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes
viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten
kansain joukossa mainitsee _Thiudos_. Wenäläiset näet ovat kaikkina
aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia _Tschudeiksi_. Jornandeksen
mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme
historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen.
Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään
suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän
kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä
ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan _paita, koira, ainoa, airut_
(Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.
Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja
Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä
vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle
pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle
aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa,
myöhemmin _Liivin_ ja _Kuurin_ kansan nimellä tuttu, siirtynyt,
kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo
taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä
silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan.
Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren
etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan
jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.


II. Karjalaiset Wienan vesillä.

1. Otherin retki Wienan suulle.
Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä
pursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä
kaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin
himo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti
vaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä
oudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne
_vikingit_ pyrkivät.
Haluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä _Other_, lähteä
tiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko
sillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja,
nykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä
yksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki
tuntematon.
"Kolme päivää", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin
mainiolle kuninkaalle Alfredille, "kolme päivää purjehdin rantaa myöten
Pohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti
meidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin
tuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän
itään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää
tätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän
täytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme
suuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat
rantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus
näkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen
varrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan
kulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle."
Ennen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee
nimen _Beormat_. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä
omasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti
kuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko
totta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki.
Tämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman
monta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan
Other vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein
yhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.

2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.
Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia
tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli _Winon_ suulle. Toisinaan
mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo
haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä,
ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin
vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä
juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.
Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään,
Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat
ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta;
toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi.
Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin
Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä
muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin
kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien
lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä
purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa _Thorer Hund_, 80:n miehen
kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa
erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis
jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.
Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan,
missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi.
Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä.
Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja;
samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin
kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka
tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt
kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä;
"haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" -- "Halua olis
kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen
päästä käsiksi." -- "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos
hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." --
Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät,
kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä
maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja
perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa
tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo
rikkautta saatavana.
Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat
jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan
sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi
sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän
mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä
kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas
aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella
ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli
kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä
kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset
vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen
kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä
aiottuun työhönsä käsin.
Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen
nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti
telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä
tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää.
On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä _Jomale_, vaan siihen älköön
kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa
minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan.
Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat
kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä
kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies,
joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen
kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan
polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli
nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään
nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli
kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki
nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku
oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle
otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.
Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin
herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja
nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat
heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven
toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo
näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut
tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin
urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista
pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa
kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla
yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään
vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin
laivoillensa.
Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä
Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa
ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis
saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa
kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat.
Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.
Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä,
puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo
joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista
tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta
säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.

3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.
Nämät matkakertomukset ovat meille jo antaneet jonkunlaisen kuvauksen
Bjarmein kansasta. Mutta me voimme saada sen vielä paljo selvemmäksi
kokoilemalla kaikki mitä muissa Skandinavilaisten tarinoissa on heistä
mainittu. Woimmepa siihen vielä lisätä Wienan rannoilla nyt asuvien
Wenäläisten jutut pakanallisesta _Tschud_-kansasta, jolta heidän
esi-isänsä ovat maan vallanneet. Kumpaisetkin sanovat näiden
Wienalaisten ahkerasti viljelleen maata. Myös pitivät suuret karjat.
Skandinavit kehuivat Bjarmeja mainioiksi sepiksi; niinikään
Wenäläisetkin muistelevat Tschudein olleen taitavia käsitöitten
mestareita.
Erittäin tärkeänä elatuskeinona, paitsi jo mainittuja, oli Wienan
rantalaisilla kaupankäynti. Niinkuin edellisestä tarusta näimme,
kaupittelivat Bjarmit paraastaan kaikellaisia turkiksia, jotka siihen
aikaan olivat yleisesti pukimina ja pidettiin kalliissa arvossa. Niitä
hakemassa kävivät Norjalaiset myöskennellen sitten muille läntisille
kansoille. Toiselta puolen vietiin Bjarmein tavaroita myös toista tietä
kaukaisille itämaille. Wilkas kauppaliike kulki silloin Wienan itäistä
lähdehaaraa ylös. Siitä vietiin veneet tavaroineen kapean taipalen yli
yhteen Kama-joen lisähaaraan, ja menivät sitten taas vesimatkaa Kamaa
sekä Wolgaa alaspäin. Wiimeinmainitun virran partaalla seisoi suuri ja
rikas _Bolgarin_ kaupunki, mihin Aasian karavaneja (kauppias-matkueita)
saapui Pohjan perän tuotteita vastaan ottamaan ja omia teoksiaan sijaan
tuomaan. Kamankin haarajoella kukoisti silloin mahtava kaupunki nimeltä
_Tscherdyn_. Kumpaisestakin on vielä rauniot jäljellä, joista niiden
muinaisen avaruuden voi arvata; myöskin on niiltä paikoilta löydetty
paljo kulta- ja hopeakaluja. Itse Bjarmein maassa, Wienan varrella, ei
näy olleen mitään varsinaista kaupunkia kaupan keskuksena. Ainakaan ei
ole semmoisesta mitään jälkiä löydetty. Olipa kuitenkin vähä ylempänä
joen suusta, kuin nykyinen Arkangeli, kauppapaikka, jota Wenäläiset
nimittävät _Kolmogory_ ja Skandinavit _Holmgård_ s.o. Saarela.
Siinä samassa paikassa nähdään nytkin vielä synkkä kuusikko, missä
kansa tarinoipi Tschudein temppelin muinoin seisoneen; sen jäänöksiäkin
sanovat entisinä aikoina vielä olleen nähtävänä. Tämä ynnä ennen
kerrottu taru kalliisti koristetusta Jumalan kuvasta on kaikki mitä
tiedämme Wienalaisten uskonnosta. Saman verran on myös säilynyt tietoja
heidän valtiolaitoksestaan. Skandinavian tarut mainitsevat usein
Bjarmein kuninkaita. Siitä kuitenkaan ei sopine päättää että koko maa
oli yhden hallitsijan valtikan alla; sillä kuninkaan nimi oli
Skandinaveilla tapana antaa myös omille pienille nurkka-ruhtinaille.
Luultavasti oli Bjarmeillakin sama patriarkallinen hallitusmuoto, jonka
myöhemmin saamme nähdä suomalaisille heimoille omituiseksi, että
nimittäin kukin kyläkunta oli erikseen _vanhimpansa_ hallittavana. Sen
todistaakin kauppakirja, jonka muutama Wenäläinen 14:n vuosisadan
alussa teki Wienalaisten kanssa. Kaupan vahvistajina on siinä
mainittuna neljä vanhinta, jotka heimonsa puolesta sovinnon solmivat.
Kolmella heistä on selvät suomalaiset nimet: Asikka, Harakkinetz (-nen)
ja Routa.

4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?
Mihin suomalaisten heimokuntaan Bjarmit olisivat luettavat, siitä on
ollut erimieliä. Bjarman nimi, jolla Skandinavit Wienan rantamaata ynnä
sen asukkaita mainitsivat, on nähtävästi yksi kuin _Perm_ ja
_Permalaiset_, joita vieläkin meidän aikoinamme käytetään. Mutta
Permiksi sanotaan nyt paljo eteläisempi kuvernementti pääkaupunkineen,
ja Permalaisiksi (Wenäjäksi: Permjaki) nimitetään pientä heimokuntaa,
joka on hyvin likeistä sukua Syrjänein kanssa, jopa myös toisinaan
eteläisin osa itse varsinaista Syrjänin kansaa.
Toiselta puolen useammat seikat puhuvat sen arvelun puoleen, että
Wienan asukkaat olivat ei ainoasti meidän esivanhempiemme sukulaisia,
vaan varsinaiseen Suomen kansaan kuuluvia. Sen todistaa nimi Tschud,
jolla Wenäläiset aina vaan tarkoittavat varsinaisia Suomen heimokuntia;
sen todistavat myös paikkain nimet, jotka Wienan alajuoksussa enimmiten
ovat suomalaiset. Nykyisten venäläisten asukasten muodossa, sukunimissä
sekä murteessa on myös paljo jälkiä suuresta sekaannuksesta
Suomalaisten kanssa. Eikä ole Kolmogoryssa olleen epäjumalan nimi
_Jomale_ millään tavalla selitettävä Syrjänin kielestä, vaan
silminnähtävästi väännös suomen sanasta Jumala. -- Woimmepa vielä
tarkemmin saada määrätyksi mikä suomalainen heimokunta se oikeastaan
asui Wienan vesillä. Se oli nimittäin esivanhempiemme itäinen eli
_Karjalais_-haara. Kauvan aikaa nimittävät vielä venäläiset
valloittajat Wienan meren eteläisenkin samoin kuin läntisen rannikon
_Karjalais-rannaksi_. Ensimmäisiä näille seuduin rakennettuja
luostareita on _Korelsko-Nikolski_ niminen. Sama nimi _Korelskaja_ on
myös sangen monella kylällä siellä. Nykyisten Wienalaisten
sukunimissäkin on monta, jotka osoittavat niiden kantajain alkuperää;
semmoisia ovat esim. Korielin, Korelski, Korielkin y.m. Onpa
paikkanimissä koko joukko, jotka eivät voi tulla muusta kuin Karjalan
murteesta. Olkoot esimerkkeinä _Mutsch_-ostrov (mutscho Wenäjän
Karjalassa = nuorikko), _Kond_-ostrov (kondii Wenäjän Karjalassa =
karhu) y.m.s. Ja viimeinkin on Wiena, jolla nimellä Bjarmein suuri joki
oli tuttu Skandinaveille, vieläkin Wenäjän Karjalaisten puheessa
tavallisena nimityksenä noille samoille seuduille.
Kuinkapa me tämän ristinriitaisuuden ratkaisemme? Kenties ulottuivat
Syrjänein asunnot vielä Otherin aikoina Wienan suulle asti, missä
useammat paikkanimet todistavat heidän oleskelleen ennen Karjalaisten
tuloa. Huomattava on että Other ei vielä kerro Jomalen kuvasta ja että
Syrjäninkin kielen voi sanoa Lapin kielen heimolaiseksi. -- Sittemmin,
koska Karjalaiset olivat valloittaneet tuon takamaan eli Perämaan
Wienan suulla, taisi tämä Skandinaveille jo tuttu nimi siirtyä heihin.
Täydellistä selkoa ehkä saataneen joskus vasta tarkempain tutkintoin
perästä.

5. Bjarmein häviö.
Wenäläisten tarinain mukaan olivat Tschudit rauhallista kansaa, joka ei
syyttä noussut sotaan naapureitaan vastaan. Mutta jos vihollinen heidän
päälleen ryntäsi, niin he kuitenkin, sen skandinavilaiset ja venäläiset
tiedot yksimielisesti vakuuttavat, urhoollisesti pitivät puoltaan.
Heidän kylänsä olivat helpomman suojeluksen tähden rakennetut korkeille
vaaroille. Paitsi sitä oli heillä muutamilla jyrkillä paikoilla
erityiset linnat, joihin hädän tullessa pakenivat kaluineen. Missä ei
luonnon luomat esteet jo vaikeuttaneet rynnäkköä, siihen rakensivat
korkeat multavallit ja kaivoivat syvät haudat, niinkuin vieläkin on
monin paikoin nähtävänä niillä seuduin. Näiltä valleiltaan Tschudit
vierittävät puita sekä suuria kiviä vihollisten päälle. Myös ampuivat
joutsillaan nuolia, ja sanotaan tässä taidossa olleen aika mestarit.
Kun he joskus kävivät vihollisen maalla kostamassa, kulki osa heitä
virtaa pitkin venheillä, toinen osa ratsasteli rantoja myöten.
Kristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään.
Pietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat
hevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun
loukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle
päästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan
eikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja
ottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä
puolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot
jäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin
Wirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan
laen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin
tavaroinensa vihollisen näkyvistä.
Näin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja
venäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä
milloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat
Wienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen
puoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin,
Novgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta
paljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään
ensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan
latvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset
samaan kohtaan _Ustjugin_ kaupungin. Näistä seikoista näemme että he
silloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan
veräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu.
Siitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko
Ustjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se
jälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen
suuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin
juuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan
ehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten
Bjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.
Yhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan
joutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten
itsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena
Wienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös
Hämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta
pakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan
siinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä
tienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina
Tschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät
ryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja
kokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella.
Neljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas
pääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui.
Mutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein
kaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika _Luka_ läksi
muiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin
Karjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä
vaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat
miehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan
niissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364
läksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen
merenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan.
Waan _Nukurjan_ luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa
15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan
Wienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä
lännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.


III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.

Nykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme
alkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa
maamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin
Lapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. _Lapin_ pitäjä Rauman
kaupungin seudulla ja _Lappträskin_ pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten
alueella. _Lappivedeksi_ sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä
viimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa
Ruokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa
muodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten
jälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa.
Inkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten
maakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen
etelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná).
Pohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy
myös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla,
selviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa
määrässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen
muutamin seuduin Wironmaalla.
Lappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat.
Suomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin
kansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe _Jättiläisistä,
Jatulin eli Metelin_ kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä
vuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan
kuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät
tekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri
joukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta
kielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen
Ostjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä
Uraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim.
_Lentiera_-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan
sama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion _Imatran_ kosken laita,
jonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan
selkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin
vasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että
asiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.
Laatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat
Suomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri
murteellaan, _hämäläiseen_ ja _karjalaiseen_. Edellisen asema oli
lännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille
seuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi,
että Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo
oli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri
nimillään ovat tutut historiassa.
Kaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka
sai nimeksensä _Liivin_ ja _Kuurin_ kansa. Näiden murteessa,
eroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo
vanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka
vielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä _Wepsän_ heimokunnalla
Walgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä
alkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin
ne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.
Samaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät
kaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten
muutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen
eri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa