Karkurit - 4

ELMA. Sä muistat miehen, onnettoman miehen,
Jota väärän valan kauhee taakka painoi?
Hänet muistatkos? Se oli mennä vuonna.
HANNA. Oi Elma, Elma!
ELMA. Yli mäkein, laaksoin
Hän juoksi, korkeasti huutaen:
»Mä olen tyhjä, tyhjä myrskynkierros,
Mun sieluin helvetin jo portilla
On vartomassa kunnes täytyy täällä
Elon mittani.» Niin huusi kurja mies,
Ja itsens' viimein kosken kuohuun syiksi.
Oi rikos hirmuinen! Sen tein nyt mä,
Kun petin Tykoni ja valain rikoin,
Myös Niilon petin, peloittavan miehen.
HANNA. Oi jumala!
ELMA. Se kukkaskihermä,
Mi sisussansa kylmän kärmeen kätkee,
Mä olin nyt, se rauhan lähettiläs,
Mi valkeen kauhtanansa alla peittää
Sotaisen, veripunertavan lipun.
Mä olen kirottu, mun sieluni
jo vapisevi pimeyden portill'.
HANNA. Ei! Tänne, tänne tulkoon kirous!
Mä saatoin tämän.
ELMA. Minä yksin syypää.--
Mit' haasteli hän kyhky raukasta?
Tää tarina mun mieleheni toi
Mun Tykoin kohtalon. Niin ehk' on laitans.
Hän tulee, sieluni sit' aavistaa;
Hän murtanut on kahleens, Pohjaan päin
Hän kiitää nyt ja tähtensä on Elma,
Se tiensä näyttää. Mutta huomaa, Tyko:
Se, jonka jaloks' pohjantähdeks' luulet,
On soitten petollinen virvatuli
Ja taitaa johdattaa sua turmioon.
Hän tulee, sankar' uhkea;
Mut otsansapa jalo, kirkas, kaunis,
Se silloin uhkaileviin pilviin käy,
Ja ijankaikkisesti hän mun tuomitsee.
Oo! (Vaipuu Hannan syliin.)
HANNA. Voi meitä onnettomia, voi meitä!


NELJÄS NÄYTÖS.

(Puisto Viitalan kartanossa, Mauno ja Martti tulevat.)
MAUNO. Mene, käske häntä tänne. (Martti menee.) Sitten vuosia on kulunut
kuin jalkani näitä paikkoja polki. Nyt seison tässä, tässä vihamieheni
maalla, mutta voitosta riemuiten.--Mitä sanoo hän nyt, koska viimein
kaikki tuumansa häntä lyövät vasten otsaa? Mitä sanoo onkija, koska oiva
hauki ihan rannan korteistossa itsensä koukusta irtitempaisee ja
kiirehtii sinilaineihinsa takaisin? Hän puree hammasta ja kiroo.
(Markus, Niilo Ja Martti tulevat.)
MARKUS. No, peeveli! Mistä myrskyypi nyt?
MAUNO. Tahdonpa maksaa velkani.--Lue hänelle summa käteen, Martti.
MARKUS (erikseen). Onko paholainen irti?
MARTTI. Tässä, herra.
MARKUS. Ota vastaan, Niilo. (Erikseen.) Olenpa kuin pilvistä pudonnut.
Hän maksaa minulle? ja täyden summan? Mistä?--Helvetti! tätä en luullut
tapahtuvan.
MARTTI. Niin, herrani.
MAUNO. Oletko saanut maksus?
NIILO. Tässä on sekä pää-oma että kasvot.
MARKUS. Maksuni olen saanut, naapuri.
MAUNO (erikseen). Nytpä näyttäisin sulle aika nenän, jos mielisin olla
alhainen.
MARTTI (erikseen). Nyt en voi itseäni pidättää. (Ääneensä.) Tuollahan on
Kuusela selkäni takana, ja tässä edessäni Viitalan akkunat minua
killistellen katselee.
MARKUS. Mitä hourit, vanha kuivettunut kääpä?
MARTTI. Houriipa vanhan pää.--Mutta sanotaanpa profeetta Tanielin
tehneen hiuksista, ihrasta ja piistä suuren pallon ja tukkineen sillä
sen hirmuisen lohikärmeen kidan.
MARKUS. Mikä sitten?
MARTTI. Sitten sanotaan hänen tehneen lohikärmeelle näin. (Koukistaa
itseänsä osoittaen Viitalaan päin pitkää nenää.) Aih, selkäni! Leini
perkele! (Pitelee selkää) Aih!
MARKUS. Ha, ha, ha, sinä riivattu! Kiitä selkääs, se on kilpes, joka sun
pelastaa nyt; opettaisinpa sun muutoin mulle näyttelemään pitkää nenää.
MARTTI (erikseen). Kiusahenkeni meni kuitenkin ohitse tällä.
MARKUS. Jaa, kiitä selkääs.--Mutta mitä sanon sinulle, joka maksoit
minulle niin koreasti? Pelkäänpä toki sun nyt haastelleen hyvää
Belsebubin kanssa.
MAUNO. Siis Belsebubi sinä?
MARKUS. Suo anteiksi, mutta me emme juuri haastele hyvää keskenämme.
Tarkoitinpa häntä, jolta sinä rahat sait.
MAUNO. Taidanpa toimittaa itselleni rahaa kunniallisella tavalla.
MARKUS. En myöskään tarkoita, että sinä varastit tahi ryöväsit tältä
pimeyden suuriruhtinalta, vaan että pyysit häneltä koreasti, sait ja
kiitit raappaisten jalallas. Mutta missä ollee nyt se pieni, hento
sieluparkas?
MAUNO. Ei siellä missä sinun, ei seurassa vintiön sielun. Ne ammahtavat
toinentoisestaan kuin ruumiimmekin. Nyt, naapuri, jää herran huomaan,
helvetin herran kynsiin niinkuin rikas mies. (Menee.)
MARTTI. Hänen vieressänsä ei ole Lazaruksen sia. (Menee.)
MARKUS. Haa!
NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö!
Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi
lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?--Vintiö! Taidatteko
tätä niellä ilman veristä kamppausta?
MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua
huomispäivän.--Kuulkaatpas tänne, kumppanit!
MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?
MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.
MAUNO. No, tapelkaamme.
MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa
virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.--Aseet, aika ja paikka,
mies?
MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme
sammaleinen kivipyykki seisoo.
MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!
MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.
MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni
kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia
taitaa.--Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)
NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin
miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja
Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni
tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa
onnen mua seuraavan. (Menee.--Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!
PAULI. Niin vimmattu.
TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö.
No, ystäväni, mistä tulimme
Ja koska tähän taivashelvettiin?
PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme
Ja vaelsimme matkan ankaran
Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein;
Täss' olemme nyt tuntemattomina
Jo aikaelleet toista viikkoa.
Mut miksi kertoelen tätä sulle,
Jok' itse etunenäss' aina kuljit?
TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi
Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!
PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?
TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää;
Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta
Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa.
Ja hän ei ole minun, vaikka kerran
Hän omaks' armaakseni luvattiin.
Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen
Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.
PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma;
Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda
Ja kätke lempes toisen naisen helmaan.
Sen lupauksen teit, jos petosta
Sä Elman sydämmessä löytäisit;
Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.
TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt,
Kun karkuretkeltämme palasimme,
Ei ollut hän niin ihana ja jalo
Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä.
Nyt oli hän kuin lupauksen maa,
Niinkuin se toivo ijankaikkinen,
Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki,
Mit' onnen-autuaaksi sanotaan,
Hän olennossaan yhdistävän näkyi.
Hänen huulillensa rakkaus ja murhe
On pannut makeuden salaisen,
Jok' olis herkku taivaan jumalille.
PAULI. Nyt hourit, veljein.
TYKO. Toista naista ottaa
Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata,
Mut sitä taivaan iloleikkiä,
Jota leikitsevät sielut lemmekkäät,
Ei saada nauttia!--
Karthagon hävityksen muistat sä,--
Tutkistelimmehan me nuoruudessa
Maapiirin urostöitä yhdessä,--
Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen,
Tuo miekankalske tuless', sauvussa,
Mailman kahden tämä ottelu.
Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset,
Ne jotka kuolemalta säästettiin,
Sahaaran hietikköhön vaelsi
Ja etsei itsellensä toisen kodon,
Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet
Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet;
Se koski sydämmeen.--He etsei rauhaa
Ja rakensi Tombuktun kaupungin.
PAULI. Min siitä päätät?
TYKO. Mitä tiedetään
Nyt siitä kaupungista kansoinensa?
Se lakastui, sen sielu oli pois:
Se sinne jäi miss' asui lempensä,
Jäi partahalle sinertävän meren.
Ja niinpä Tykon sielu myös
Nyt Elman sinisilmäin lähteisin
On ainiaksi jäänyt. Tässä seison
Mä kortena ja voimattomana
Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.--
Sen kuvan ympär' aina
Vaan pyöreilevi aatokseni piiri,
Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä
On teroitettu, kuin maneettineula
Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa.
Sä kaunis impi, tyttö korea!
Sä lehdikköinen saari korkea!
Mut minulla sua vastaan yhtä on:
Sä ensimmäisen lempes annoit ylen.
Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?
PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua.
Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.
TYKO. He suutelivat!
PAULI. Mutta nyt ei siitä.
TYKO (kiivaasti). He suutelivat!
PAULI. Miksi kirkaiset
Näin villitysti? No, he suutelivat.
TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena
Mun povessani tuntui; sydämmeni
Se ainiaksi myrkyttänyt on.
Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti
Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä,
Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen,
Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli,
Me poskillensa ilmestyvän näimme.
Se polttaa sielua.
PAULI. Jos polttoa
Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat
Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala
Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.
TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön,
Kuin järkevänä yhä muistella
Sit' aarrettani, jonka kadotin.
PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).
TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä?
Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.
PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika
Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa,
Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma,
Nyt kohtaa sua koston Nemesis.
Se kaiketi on sulle kuolemaksi,
Vaan oletpa sen ansainnut.--No, Tyko,
Nyt katso ylös.--Oletko sä mykkä?
TYKO. No, mitä tahdot?
PAULI. Mitä mietiskelet
Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?
TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten
Ijankaikkiseksi pitää erota.
Mä jatkan tieni, kotiin takaisin
Sä käännyt oikeassa haamussas;
Ja sitä, että tässä olen käynyt
Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä,
Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.
PAULI. Mit' aiot?
TYKO. Ijäks' jättää Suomenmaan.--
Sä maa, sä tuhansien kunnasten
Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän.
Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan?
En teitä unohda, te vuoret harmaat,
Te ahot kiviset ja käpykankaat
Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu.
Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä,
Kuin unta ihmeellistä sitä muistan,
Kuin kangastusta taruin maailmasta.
PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.
TYKO. On tosin ympärilläin pimeys,
Mut irti olennostani; mua likin
On vaikeus, ja on se tahtoin valo;
Mä seison siinä.--Pois nyt lähden.
PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla
tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.
TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän,
joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin;
ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea
hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu!
Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.--Pauli, meidän
entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?
PAULI. Enpä tiedä.
TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä
ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme
elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme
vielä.
PAULI. Me uskomme niin.--Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.
TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä
rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo
tehdä. Yksin vaellan.
PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?
TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas
kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen
kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.--Nyt, Pauli, jätän sinulle
jäähyväiset.
PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!--Niin, hyvästi, Tyko!
TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.
PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.
TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa
täällä.
PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus
sitä kohden.
TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen
kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän
seitsentähtisen alla täällä.--Nyt, onko hyvin kaikki?
PAULI. Oi, jos niin olis!
TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä,
ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.
PAULI. Niinpä teen. (Yrjö tulee.)
TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy--No, Yrjö?
YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!
TYKO. Miksi kiroot?
YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin
tuliluoti.--Miksi teit sinä tämän?
TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.
YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?
TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä
ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka
uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka
seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot,
mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.
YRJÖ. Mihin, Tyko?
TYKO. Tästä pois.
YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.
TYKO. Miekastelo?
YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä
yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?
PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään
toinentoistansa!
TYKO. Sen estämme.
YRJÖ. Jos on se voimassanne.
PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?
YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa
kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli,
että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa
Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin
elatusisäänsä siihen.
TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan
iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.--Mutta mitä voittaa hän siitä, että
vanhat tappelevat?
YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän
Elmansa. Asia on selvä.
TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä,
vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)
YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?
HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!
YRJÖ. Mitä on tapahtunut?
HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!
YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.
HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman
viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.--Elma ei koskaan ole lempinyt herra
Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati
muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani
tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran
välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan,
minkä hän oli velkaa herra Markukselle.
TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?
HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta
hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein
kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin,
ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä
petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan
tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään
petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt
tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin
ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli
välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän
Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä
sulhastansa?--Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa,
muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.--Koska lemmestä hän
haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.
TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.
HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa
tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa
peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän
korkeudessa tanssii.
PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.
TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!
YRJÖ. Mutta tilansa nyt?
HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon
verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra.
Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa,
mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän
määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta
ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta
kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa
hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä,
uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan
oluen.--Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma
tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja
kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja
etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla.
Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä
kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle
pienen pullon.)
YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin
toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.
HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei!
Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka
hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän
kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.
TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden
surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön
uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.
HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta
kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.--Kuitenkin tahtoo hän tämän
vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa,
järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle
paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että
miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä,
kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen,
jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska
hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän
sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on
aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa
taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut
mielensä.
YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen
kankaalle.
HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?
YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt
tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti
muutaman hetken ihmeellisiin uniin.--Nyt olet suostuvinas hänen
kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä
kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman,
mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja
tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä
yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää
jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet
herättäköön.
HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?
YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.
HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?
YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään.
Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä
yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät
itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman
tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut
henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä
myös,--oliskohan mahdotonta?--käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin
Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista
takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.
TYKO. Onnistukoon aikees!
YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma
itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta.
Juoman saatan sinulle kohta.
HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme.
Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean
lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)
YRJÖ. Hetkessä tulen.--Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu
kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?
TYKO. Hyvin muistan sen.
YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt
katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen
heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän
haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.
TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?
PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa
aivostasi.
YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme
ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.--Mutta
vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen
alla.--Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)
TYKO. Siellä kohtaumme.--Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin
mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.
PAULI. He ovat kasvinsisareksia.
TYKO. Kaunis sisarpari!--Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä
harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin
piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.--Mitä
kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon
aurinko.
PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on
syntyisin, sen huomata taitaa.
TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua,
jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa,
ennenkuin visseyden näen.--Kankaalle, Pauli! (Menevät.)

VÄLIVERHO.

(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni
männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli
tulevat.)
TYKO. Tässä taistelotanner.--Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat
mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan
ollee nyt?
PAULI. Se on jännityksestä sielussas.
TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.
PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava.
Kuinka suoritamme sen?
TYKO. Mikä on tämä?
PAULI. Naimasovinto.
TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja,
hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja
enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.--Mikä
aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten
luulet ajan kuluneeksi, Pauli?
PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.
TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.
PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.
TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.--Elma,
valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)
ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä).
Tää muistoksi sun sisareltas ota,
Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.
HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!
ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista
ja älä vaikertele nyt ja itke.
HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä,
Kuin kesäilta tämä, kuolemaas
Mä tahdon katsella.
ELMA. Nyt ylevästi
Sä katsahtelet. Kaiken perustus,
Sovinnon kruunu korkeudessa
On lemmen henki lempeä ja kaunis.--
Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon.
Oi, jospa tällä huokauksella
Mä sielun voisin ulos puhaltaa,
Pois rauhan lehditettyyn kammioon.
Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa
Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi
Kuin Unonen se silmät ummistaa.
HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.
ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin!
En kasvojasi nähnyt lähteissäni,
Sun jätin jäähyväiset jättämättä
Ja paisteess' illan koto kuumotti.
HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa
kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.
ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa
erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan
kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen
kotoon.
HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon
hänen viereensä.)
ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen,
sorean, äitittömän tytön?
HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?
ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen
ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja
on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta
sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni
ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota
kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen
ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se
näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät
sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä
ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin
vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton
kohtalo.--Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.
HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.
ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.--
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.
HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.
ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni
niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä
elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä
kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku
taivaan hekumasta.--Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen