Karkurit - 1

KARKURIT
Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.
ALEKSIS KIVI

1919.


JÄSENET:
PAROONI MARKUS, Viitalan omistaja.
TYKO, poikansa.
PAROONI MAUNO, Kuuselan omistaja.
PAULI, poikansa.
ELMA. tyttärensä.
NIILO, Markuksen ottopoika.
HANNA, Maunon kasvatetytär.
YRJÖ.
MARTTI, pehtoori Kuuselassa.
Eräs paimenpoika Viitalassa.
Eräs akka.
Tapaus on Suomessa.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Metsäinen tieno; perillä avara näky-ala. Elma ja Hanna tulevat.)
HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!
ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara
Ei enään uhkaa meitä, ole rauhass',
Me Tornivuorella jo seisomme.
HANNA. Mä pelosta jo olin levoton
Ja kovin sykkii sydämmeni vielä.
Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala,
Ja kuusistossa tuolla Kuusela,
Se koto armas!
ELMA. Mutta kauvan toki
Ei ollakaan se kotonamme saa;
Me kohta sieltä karkoitetaan pois,
Sen tekee herra Markus armoton.
HANNA. Oi aika murheellinen!
ELMA. Koivikossa
Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna
Kuin kuningatar lemmekäs hän katsoo
Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille
Taas Kuusela kuin jalo kuningas;
Mut miksi toki, koska itse luonto
Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki
Ne kaksi, hallitsijat kartanoin,
Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?
HANNA. He eivät näe vihans pimeydess'
Kuink' ihanaa on ystävinä elää.
ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee
Ja vuorta Kumajan sen takana.
Lomasta pilvein sinne päivä paistaa
Ja jylhä vuori hohtehessa seisoo,
Ja sielun' ihmeellisest', armahasti
Nyt riutuu nähdessäni tämän näyn.
Oi! kerran anastaapi lemmen voima
Maan pinnan asujamet, ja he silloin,--
Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot,
Käs' kädessä he silloin käyskelevät,
Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.
Mut missä lienemmekään silloin me?
He muistavatko meitä, kutsutaanko
Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi?
Jaa, mitä tiedämme? Mut ehkäpä
Kuin haamut sumupilvein kierroksissa
Me heidän päällä kiitelemme
Ja iloitsemme heidän ilostaan.
HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer,
Miks' ei se enään otsaltasi poistu?
Alakuloisuuden tummaan hämärään,
Sä eksyt enemmin ja enemmin.
ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein?
Miks' kadotin mä sankarini, Tykon?
HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.
ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä
Ja hetki autuas!--Mun Tykoni,
Oi riennä tänne mailta kaukaisilta!
Sua vartoo Pohjan sammalvuorilla
Sun uskollinen, murehtiva neitos.
Mut josko, niinkuin kerrotaan,
Sun sota surmasi, niin miksi enään
Mä valittaisin? En, vaan katsantoni
Päin kuolon maahan tahdon teroittaa
Ja hiljaa vuottaa hetkein lyömistä.
Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo,
Sä vankeuden synkäss' yössä istut,
Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne
Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky;
Mut ehdittyäs kotomaahas viimein,
Se myrsky olkoon lempee liehaus.--
Mut hän ei tule, tässä seison mä
Nyt suojatonna, koska lähestyy
Mua koetus ja kiusa kamala.
Mä, sitä aatellessa, kauhistun.
HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa
Se onni ankara.
ELMA. Et tiedäkään.
HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?
ELMA. Minua.
HANNA. Oi, selitä!
ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen suurimman
vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt tapahtua
näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä
vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.
HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?
ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen
huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia
sinnepäin. Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.
HANNA. Isäskö olis niin armoton?
ELMA. Ehkä epäilyksen vimmassa.--Mutta sano, taitaisitko lempiä Niiloa.
En kysy tätä aatellen niinkuin tahtoisin häneen koskaan suostua; ei,
vaikka olis hän Tykoa kauniimpi vielä. Mutta miksi haastelen
kauneudesta? Onhan lupaus vapaa, pyhin vala mun sitonut omaan
kihlattuuni ijankaikkiseksi.--Niin, mille tuntuu sinusta Niilo? Minusta
on kasvoissansa jotain inhottavaa.
HANNA. Koska sielumme kerran yhden on valinnut, ei huomaa se enään
muiden kauneutta.
ELMA. Sinä tiedät sen?
HANNA. Hyvin tiedän sen.
ELMA. Sä lemmit? Ken on sun lemmittysi?
HANNA. Siis tahdot tiedon. Hän ei ole tässä, kaukana hän on.
ELMA. No, sano.
HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan
vieraille maille, häntä muistelen aina.
ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?
HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.
ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?
HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli hän
silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin
syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan
suloisuudella muistelen häntä alati.
ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.
HANNA. Sitä en rohkene toivoa.
ELMA. Toivo toki.--Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla
vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä, niin
yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme lohdutellen.--Ken
tulee pitkin tietä tuossa?
HANNA. Se suuri tietäjä-akka.
ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.
HANNA. Tapahtuvan sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi
kättäni minä. (Akka tulee.)
AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!
ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet näkymätönnä
seuduillamme.
AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.
ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen kämmenen
piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna elämämme
kohtalo?
AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.
ELMA. Tässä on käteni. (Antaa hänelle kätensä.)
AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta miksi
nämät monet ristiviivat täällä?
ELMA. Sanokaat se itse.
HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen tunnen
ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu kauniina
hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?--Oi, vanhuus! sä
äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava
aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja
kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen
silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä
lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.
AKKA (katseltuaan Elman kättä). Kohta murhe on lopussa. Sitä
korppihaukkaa, joka tähtää nyt sydäntäs, et sinä pelätä tarvitse. Hänen
siipensä lannistuvat ja hän lyyhistyy alas; sillä ylevä kotka
kaukaisilta kukkuloilta on sun päälles iskenyt tulisen silmänsä. Hän
luokses kiitää halki sumujen ja pilvein kuin nopea vasama, ja hänen
saaliiksensa joudut sä, ja ravittu on hän ijankaikkiseksi.
ELMA. Teitä kiitän.
HANNA. Ihana ennustus.
ELMA. Ihmeellinen kyllä.
AKKA (Hannalle). Teidän kätenne myös.
HANNA. Ei, eukkoseni, en rohkene minä nostaa tulevaisuuteni esirippua.
Ehkä eteeni kuvattaisiin tapauksia synkeintä lajia ja niin mun käsittäis
levottomuus ja hyödytön murhe. Ei, ei! Minä olen tytyväinen siihen, mitä
sisarelleni ennustitte, ja iloitsen hänen kanssansa.
ELMA. Käykäät luoksemme, vanha vaimo, ja saakaat maksonne.
AKKA. Te olette hyvä, fröökinäni, aina hyvä.--Mutta rientäkäämme;
läheneepä meitä kamoittava herran-ilma.
ELMA. Niin, rientäkäämme. (Menevät.--Martti tulee.)
MARTTI (yksin). Paljasta pahantekoa ja kiusaa Viitalan puolella. Peeveli
heidät periköön! Enhän jaksa enään mä luutautinen kaakki, en muuta kuin
huutaa kostoa, kostoa! Mitä taasen olen nähnyt, pistetään muiston
tarkkaan talteen ja saavatpa saman takaisin vielä.--Mutta nytpä kaiketi
pienet perkeleet ilmassa teiskaa ja sen havaitsevat tuhannet veljensä
tahi tanssivat serkuksensa tuolla selkäluussani. Menkäät kimpustani
helvettiin, marssikaat Viitalaan ja tehkäät parastanne. Penkkiin lyökäät
siellä se vanha karju, että hän röhkii ja rököttää kuin olis hän
siemenissä. (Paimenpoika tulee.) Tuossa tulee Viitalan paimen. Kun nyt
saisin hänen kauluksestaan oikein lujan nappauksen.
PAIMEN. Herra Martti, herra Martti! Ryöväriä! Uskokaat: kaksi partaista
miestä kohtasin polulla tuolla. Kyselivätpä minulta näiden kartanoin
nimistä, ketkä niitä hallitsevat ja löytyykö niissä koreita likkoja.
Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika
heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta
sitten, mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska
päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä.--Niin
selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan
kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.
MARTTI. Poika, mitä jaarittelet? Tule likemmäs; sillä olenpa välimmiten
vähän kuuro, niinkuin esimerkiksi nyt. Tule likemmäs ja haastele
kovemmin. (Paimen likenee häntä.)
PAIMEN. Ryöväreitä olen nähnyt.
MARTTI (iskee kätensä pojan kaulukseen). Nyt läksit ryövärten käsistä
karhun käpäliin.
PAIMEN. Herra pehtoori! Mitä vasten?
MARTTI. Huuda nyt ryövärit avukses.
PAIMEN. Mitä olen tehnyt?
MARTTI. Katsotko härkäis perään?
PAIMEN. Minä en ole härkäpaimen.
MARTTI. Kukapas heitä paimentaa, sinä juupeli?
PAIMEN. He käyvät ilman kaitsijaa metsässä.
MARTTI. Kuka heidän eteensä aidat murtaa ihmisten viljamaihin?
PAIMEN. En minä.
MARTTI. Juuri sama junkkari. Kyllä tiedän, ja tiedänpä että teet sen
käskystä.--Kahta herraa sinä palvelet, ja molemmat kuuluu he Belsebubin
polvilukuun. Sano heille tämä. Minä en pelkää heitä, en ensinkään. Viha
ja alinomainen sapen karvastus on rohkaisnut minut kuin nälkä
suden.--Kuinka jaksaa vanhempi isäntäs? Minä tarkoitan sitä vanhempaa
pirua.
Paimen. Hyvin hän jaksaa.
MARTTI. Vanha saatana?
Palmen. Eli vanha patruuna.
MARTTI. Niin, niin, saatana on mailman patruuna ja herra. Niin, hän
jaksaa hyvin niin kauvan kuin Kuuselan hevosen veri antaa nestettä hänen
suonillensa. Sinä kaiketi näit, että hän ampui meidän urhean orhiin?
Sano totuus, muutoin peittoon sinut kanankaaliksi. Näitkö?
PAIMEN. En nähnyt, enkä usko hänen tehneen sitä. Mutta huomatkaat,
isäntäni oli vierasmiesten kanssa muistuttanut, ettette laskis hevosta
laitumelle ilman koukkua kaulassa. Elikko meni aitaan.
MARTTI. Kitas kiinni, sinä vaivainen aidantakuinen; ja kuule nyt minkä
toimen sinulle annan. Sano sille vanhalle sarvipäälle minulta, että hän
on viheliäisin aatelismies Suomessa, että hän on iilimato, pullea
hevos-iili, mutta kylläpä hän lypsetään vielä. Sille nuoremmalle
kaviojalalle sanot sinä minulta, että hän on käen-poikanen, kurja
käen-poikanen, joka rehottelee toisen pesässä; mutta muistuta häntä
usein niin tapahtuvan, että pesään ilmauu muuriaisia, keltaruskeita,
tulisia viholaisia, ja silloin ottaa hänet peijakas. Niin, kaikki tämä
sano heille vierasmiesten kuullessa. Muista se, sinä kanalja.
PAIMEN. No, no.
MARTTI. Jos et sitä tee, niin oletpa onneton, koska sinun tästälähin
kohtaan.
PAIMEN. Täytyyhän minun se tehdä.
MARTTI. Jaa, jaa; se tee, jos mielit säästää selkääs.
PAIMEN. Mutta hellittäkäät kaulukseni.
MARTTI. Ei tällä hinnalla. Saatpa ensin vähän sauvastani; sillä
tarvitsenpa hieman öljyä sydämmelleni. Onpa minulla ihana halu vähän
pehmittää sinun kruununmaatas, koska olet armottoman kerkeä tekemään
mitä muut sinua käskevät naapuriesi vahingoksi. Tiedätkö, sinä veitikkä,
missä käskyssä kielletään pahanteko lähimmäistämme kohtaan?
PAIMEN (erikseen). Enpä sitä muista, minä onneton; mutta ehk'ei tiedä
hän sitä itsekään; sillä sanotaanpa häntä huonolukijaksi myös.
MARTTI. Sanoppas: missä käskyssä?
PAIMEN. Kuudennessa.
MARTTI. Oikein vastattu. Kyllä sinä katkismukses osaat, mutta elätkö sen
mukaan, junkkari? Mutta kas tässä pieni muistutus.
PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.
MARTTI. Niinkö rukoilet? Herra Martti, antakaat armon olla oikeuden
sijassa ja helpottakaat vähän hyvin ansaittua rangaistustani; sano niin,
ja pääsetpä vähemmällä.
PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.
MARTTI. Vai niin! Et nöyrry siis rukoukseen?
PAIMEN. Te ette saa.
MARTTI. Koetetaanpas. (Ukkosen jyräys kuuluu.)
PAIMEN. Kuulkaat ukkosen hirmuista jyrinätä. Polttihan sen kauhea vasama
menneellä viikolla heinäladon Lautamajan niitulla. Oletteko sitä
kuullut?
MARTTI. Minä annan tuhannen peeveliä ukkoselle. Hän tehköön
työtänsä.--Selkääs saat. Katsos. (Lyö häntä sauvalla.) Jassoo! et meinaa
huutaakaan, et sanaakaan hiiskua?--Jassoo! Entäs tämä. (Lyö häntä vielä
kerran, mutta pudottaa sillä samalla sauvansa ja ottaa huutaen
selästänsä kiinni.) Aih, aih! Kuolenpa!--Poika! Pysäy tähän, pysäy, jos
et tahdo tulla syypääksi kuolemaani! Aih!
PAIMEN. Mikä vaivaa teitä?
MARTTI. Mikä minua vaivaa, sinä kirottu penikka. Etkö tiedä, että olen
kovin rasitettu leiniltä? Ymmärrätkös? Luutaudilta. Ja välistä iskee se
kimppuuni kuin tahtoisi ampua selkäni poikki.--Aih! Ja kaikki tämä sinun
tähtes, penikka.
PAIMEN. En minä teitä lyönyt.
MARTTI. Suus kiinni! ja pitele minua, etten pääse kaatumaan. Jos kaadun,
niin olenpa hukassa enkä nosta ylös töppösiäni moneen tuntiin. Anna
tänne sauvani. (Poika antaa hänelle sauvan ja tukee häntä.)
PAIMEN. Ettekö ole kysellyt apua tohtööriltä?
MARTTI. Jaah! Tohtoripa tässä kyllä auttais.
PAIMEN. Kuinka olette saaneet tämän luutaudin?
MARTTI. Ole ääneti; se ei kuulu sinuun.--Katsos nyt, kuinka minä teen.
Sovitan sauvani tänne taakse, likistän sen käsivarsillani lujasti vasten
selkääni ja pistän molemmat kourani housuin lakkareihin. Kas näin. Tämä
auttaa vähän. Taluta minua nyt käsikynkästä selvälle tielle ja katso,
etten peevelin tähden pääse kaatumaan. (Käyvät; poika taluttaa häntä.)
PAIMEN. Elkää nyt kaatuko vaan.
MARTTI. Ole minua varoittelematta, sinä nalliainen, sammakko. Ja jos nyt
havaitsen--aih! kuolenpa--jos nyt havaitsen pientäkin klippari-naurua
huulillas, niin lyönpä leukas lukkuun.
PAIMEN. Surkeatahan tämä on. Voi, että näin piti käymän! Voi, voi!
MARTTI. Elä siinä itke jollottele, vaan taluta minua koreasti. Aih, aih!
(Katoovat.--Tyko ja Pauli, karkutiellä. Uraalin aarnioista tulevat.)
PAULI. Seis, ystävän'!
TYKO. Oi! missä seisomme!
PAULI. Tuoss' ompi kotokylä.
TYKO. Niin; mä näen,
Vaan uskoa en tahdo mitä näen.
PAULI. No, silmäm' harhailee. Me istumme
Uraalin kaivantojen syvyydessä
Ja kodost' uneksumme kaukaisesta.
TYKO. Ei! Tornivuorella me seisomme.
Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
Käy, riehu, ilostasi hurjapäänä
Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
Tät' otsan ihanata polttoa!
Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
Tuoll' kultaisella, hämärässä illan!
Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on! (Leimaus.)
PAULI. Sä näit tuon leimauksen luoteisessa.
(Kova tulen-isku, jyrinää ja sadetta.)
TYKO. Nyt iske tulta, jyskyä ja sada,
Sä isäinmaamme taivas ihana!
PAULI. Onp' ihanata tämä jylinä,
Mi kiiriskelee vuorten reunoilla,
Ja ihana tuo pilvein himmeys
Pääll' kotokartanoimme väikkyvä.
TYKO. Ja ihanat nuo pilvein tulikärmeet.
Niin; leimahtele, jyskää kovasti
Kuin rautakirnut sodan tanterella,
Kun jylinätä voiton kunnioiksi
He kidoistansa mustist' oksentavat,
Ja vihollinen karkoitettu on.
PAULI. Kas pilvikallioita, torneja
Tuoll', tulilakeisia, ladottuina
Jyrkästi toinentoisens kiirehelle!
TYKO. Se ompi jalo näytelmä;
Me näämme siellä sotajoukkoja,
Niin jalkaväkeä kuin hevosilla
Pois retkeilevän idän mailmoihin
Tulessa, savussa ja jyskeessä
ja vilkas kaiku läpi ilman kiitää.
Niin viettää taivaan voimat pääsöämme
Uraalin komeroista Suomehen.
PAULI. Sä pilvipatsas tuossa, purjehdi
Uraalin vuorille ja terveisemme
Vie unisille vartijoille siellä,
Ja kerro vapauden ihanuudest'.--
Oi onnen hetki, ilta armahin!
TYKO. Kernaasti vuosikaudet kulkisin,
Suot sotkisin, tiet monimäkiset
Hymyhuulin käisin, kun vaan tieni päässä
Mull' olis tiedossa viel' ilta toinen
Tainkaltainen kuin tämä. (Ukonilma on lakannut.)
PAULI. Täss' seisomme, ja korkeuden kättä,
Mi johti meitä tieltä vaivojen,
Nyt kiittäkäämme.
TYKO. Mutta katsos, ilma
Jo ylenee ja vaisust' ukko vilkkuu
Tuoll' ääriss' avaruuden kaukaisissa.
Kaikk' onnen myrsky, taivaallinen itku,
Kuva sielujemme vallattomast' ilost'.
PAULI. Ja taivas selkii, kotomäen kuuset
Taas kärkiänsä hiljaa kastelevat
Siniyden korkeahan merehen,
Lännessä päivän kultatähti paistaa
Ja metsä kiiltää sateen pisarista.
Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa
Kuin äiti, ilon kyynel poskellansa.
TYKO. Niin riemuisna kuin lemmestynyt impi
Kesävirran kylvyst' ylösnoustuansa,
Kun heinistössä päivän hohteessa
Hän istuu unelmissa autuissa
Ja vesihelmet kiharillaan loistaa.
PAULI. Nyt on se hetki, koska peltomies
On kyntöns päättänyt ja juhta seisoo,
Kun paimentorvi kaikuu kujalla
Ja kotiin ehtii karjankelloin ääni
Ja kyntörastas männyn latvassa,
On ehtoovirtens alkanut. (Yrjön vaskitorvi kuuluu.)
TYKO. Se ei ollut paimen.
PAULI. Yrjön torvi! Mä miehen näen mäen rinteellä tuolla. Hän lähenee
meitä.
TYKO. Kasvinkumppanimme, tule pian, kiirehdi! Lämpöisempi kädenpuristus
ei ole sua vartonut vielä.
PAULI. Tuossa on hän. (Yrjö, varustettuna metsämieheksi, tulee.)
YRJÖ (erikseen). Keitä lienevät nämät? Kaiketi matkustelevia
muukalaisia.
TYKO. Terve, Yrjö!
PAULI. Terve!
YRJÖ. Te tunnette minut?
TYKO. Mutta sinä et meitä?
YRJÖ. En, herrani.
TYKO. Nytpä taitaisimme vähän ilvehtiä kanssas, mutta sydämmemme
polttava halu ei siihen aikaa anna, ei anna se aikaa, vaan syöksee meitä
eteenpäin voimallisesti kuin myrsky idän vuorilta, joista
tullaan.--Tässä, Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.
PAULI. Ja tässä Paulin.
YRJÖ. Mitä!
TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.
YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.
TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.
YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini,
terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni
loistakoon!--Mikä onni on teidät saattanut tähän?
TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista,
lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein
tiemme pää.
PAULI. Siis saamme nyt sinulta tarkemmat sanomat.--Isämme, elävätkö he?
YRJÖ. Terveenä ja raittiina.
TYKO. Morsiameni, hän elää myös, sen tiedän, sen paimenelta kuulin.
Elääkö hän?
YRJÖ. Se murheellinen, mutta jalo kukkanen. Hän elää.
TYKO. Hän ennen, niinkuin muistan, mielellään lumivalkeaa liinaa
päässänsä kantoi.
YRJÖ. Senkaltainen usein vielä nähdään hänen tumpuria kihariansa
verhoovan.
TYKO. Siinä haamussa on hän väikkynyt sieluni silmän edessä sinisissä
kaukaisissa saloissa täällä.--Yrjö, me olemme tehneet miehuullisen
retken, jonka unohduksen yöhön ei jäämän pidä.
YRJÖ. Teitä onni on ohjannut.
TYKO. Mutta kourilla kovilla. Paljon sulle vielä kertoilemme tästä
tiestä. Mutta muista asioista nyt.--Mitä kuuluu itselles, miten elät?
YRJÖ. Omalla turpeellani, ja milloin kuleksin ympäri metsissä, joissa
luotini jo on veristänyt monen kyynysilmäisen kontion.
PAULI. Olet jättänyt siis kirjas ja tieteellisyyden tien?
YRJÖ. Peijakas! elävässä kirjassa nyt tutkiskelen rakkauden oppia, ja
hedelmiä se kantaa.
TYKO. Oletko nainut?
YRJÖ. Korean, ruskeasilmäisen heilakan, joka on kasvanut kunniallisen
talonpojan katon alla, niinkuin hänen rakas aviopuolisonsa itse.
TYKO. Toivoni on ettet ole tehnyt kaduttavaa liittoa.
YRJÖ. Täysverinen, terve ja raitis kuin vuorivuohi on nuori
vaimoni.--Asia on tämä: Useinpa metsän ihanassa hämärässä kohtasimme
toisiamme. No, kuinka hyvääns; mutta täytyipä siitä äkisti tulla
vihkiäiset. Kuitenkin on kaikki hyvin, häneen tydyn. Eläköön aviosääty!
Siihenpä astuu kohta Tykokin, jos hän lupauksessansa on luja. Mutta
riennä, ettet saa pyhkeillä leukaas.
TYKO. Mitä tarkoitat?
YRJÖ. En juuri mitään. (Erikseen.) Nyt ehkä haastelin tyhmästi. Mutta,
tuhannen peeveliä! enhän tiedä mikä nyt on viisaammin tehty, joko salata
kaikki, vai ilmoittaa, kuinka on laita.
TYKO. Hän ei ole siis kestänyt koetusta?
YRJÖ. Mitä! Mistä päätät niin?
TYKO. Sun puheestas ja katsannostas.
YRJÖ. Hän vastaanottaa sua riemulla.
TYKO. Sinä juonittelet, haastelet vältteliäästi. Maa ja taivas! Nyt
vetää iloni henkeänsä syvästi ja vartoo mitä tuleman pitää.--Oi Yrjö!
Jos mua pidät ystävänäs, niin sano kaikki, kaikki kätkemättä mitään.
Selvällä vedellä tahdon purjehtia, nyt liioinki koska pitkän matkani pää
on näin läsnä. Sentähden, jos uhkaisi minua vielä joku vaarallinen kari,
niin osoita se mulle, etten itse satamassa joudu haaksirikkoon. Yrjö,
Yrjö! ystävyytemme nimessä sua vannotan ilmoittamaan kaikki.
PAULI. Se tee, Yrjö; paras aina tietää totuus.
TYKO. Kirkas totuus, kirkas!
YRJÖ. Kuule sitten ja ole tyyni.
TYKO. Niin olen.
YRJÖ. Tietäkäät, että viha niinkuin musta muuri vielä eroittaa Viitalan
ja Kuuselan. Tiedon, Tyko, sai sun isäs salaisesta kihlauksestas
Kuuselan tyttären kanssa, siitä hän julmistui, perinnöttömäksi sun
julisti ja ottopojaksensa valitsi heimolaisenne, Niilon.
TYKO. Onpa murheellista tulla hylätyksi isältä; tämän taidan kantaa
kuitenkin, se tosin musertaa sydäntä, mutta ei katkaise elon hermoa,
mutta jos pimenee multa aurinko, josta henkeni valkeus tulee, niin
kaikki hyvästi jääköön.--Mutta taidanpa kantaa tämänki, taidan kyllä
kuin kylmä kraniittipylväs. Sentähden, nyt anna kaikua sanomista
pahimman, sano että Elma on mun pettänyt, ja niin kukista se
toivonlinna, jonka äsken rakensin ja jonka huipun ympärillä purpuraiset
pilvet hohti; alas työnnä kaikki.
PAULI. Mikä käännös olis tämä meidän onnessamme!
YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä
kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!
TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin tultuamme ja
taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt aluksi me
muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme huoneessa, koetellen
heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme tekemiseen.--No, mitä
tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle kilpakosijaksi?
YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta
kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.--Tämä
Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska
viini hänen aivossansa kuohui--selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen
konstia--että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän
kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä kysyin,
olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin. »Hm», hän
sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu, niin
tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin hän
haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis häneen
taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja kaikkea
rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.
TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.--Nyt
vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin
olkoon menneeksi.
PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä
tehköön.
TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.--Päätökseni seisoo lujasti.
YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava lempensä sua
kohtaan.
TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää vanhaa
kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle rukkaset?
PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä
tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis
et lemmi häntä enään.
TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta en juuri kärsis muilta. Mutta kuule
syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me
silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen rikkoa
taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan kirotuksi.--Tämän
uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön houkutelko sydäntämme kenkään
muu, vaikka eroittaisi meidät onneton kohtalo ijankaikkiseksi, vaan
muisto lemmestämme ainoa ilomme olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme
esi-isiemme luitten, oman tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja
todistajiksi huusimme Jumalan ja taivaan.
PAULI. Ankara vala!
TYKO. Tämä tapahtui kunnaalla siellä, josta maantie alas lakeuteen
kärmeilee ja äärettömän kauas silmä ehtii. Ja oli se ilta sunnuntain, ja
pimeät pilvet, raskaasti kiiriskellen ylitsemme, peitit korkeuden
kannen. Kaunis oli silloin impi rinnoillani; katseestansa säteili
taivasten autuus ja kainosti leikitsi lempi huulillansa.--Ihanata oli
tätä iltaa muistella. Mutta, neito, oletko nyt saastuttanut nämät
muistot? Siitä tahdon varmuuden ennenkuin sun haltuus onneni heitän.
YRJÖ. Jos impesi nyt toiseen katsahtaa, niin mitä aiot? Käyt kaiketi
kamppaukseen miehes kanssa?
TYKO. Jos narri olisin. Mä valanrikkojaa kiroon, hänet ijäiseksi unohdan
ja toivon vielä toisen naisen löytyvän itselleni. Hänet unohdan, vaikka
olis hän kaunis kuin kesä-yössä Sulamit, vaikka katuiski hän tekoansa ja
maassa edessäni rukoillen matelis. Tämä kuule, taivas korkea, tämä
lupaukseni on, ja, se tietään, ennen kuolemaan kuin siitä poikkeisin
mitä olen luvannut. Tämä avu, tämä into miehuuden on tehnyt mainioksi
sukuni, jonka mielilause on: »kuin kallio myrskyssä».
PAULI. Emmepä sua taida ohjata, sen tiedämme. Arpa on siis heitetty. Ja
jos kavaluutta löydät, missä uskollisuutta toivoit, niin pettäjää
kohdatkoon onnensa osa. Niin lausun, vaikka olen hänen oma veljensä.
TYKO. Äänettömyyden lupauksen tahdon teiltä. Huomatkaat: kuinka vielä
asiat muodostuneekin, niin älkäät tielleni käykö tekoani hämmentämään;
se luvatkaat.
YRJÖ. Nyt käytä itseäs miten mielit, minä olen vaiti.
PAULI. Sinä tiedät meihin taitavas luottaa.
TYKO. Nyt kotiin! Kotiin? Kotoa ei ole Tykolla; Niilo, se valtakunnan
petturi, on Viitalan poika ja perillinen.
PAULI. Isäni sen herjän kerran kuolon kidasta osti vapaaksi, ja siitä on
alku Kuuselan köyhyyteen.--Mutta rientäkäämme matkamme päähän.
TYKO. Heille esittelemme itseämme matkustavina vierailta mailta.
PAULI. Mistä maasta, veljeni?
TYKO. Franskan maalta.
PAULI. Ja vaeltelemme, tutkien kansakuntain eloa täällä pohjoisissa
maissa.--Tämän pelin synkeällä mielellä aloitan. Olkoon menneeksi!
YRJÖ. A la bonneheure! sinä franskalainen.--Onni olkoon tulitorninne
vielä, ja ne sumuiset pilvet, joita nyt eteenne kiiritellyt olen, pian
hälventykööt pois, ja sitä kirkkaampana loistakoon taivaanne taas!
(Menevät.)


TOINEN NÄYTÖS.

(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)
NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin
ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän voivani
häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä kohtaan;
ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva
vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te
riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen veren
juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes.
Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin työnä