Karkurit - 3

karttamaton. Se kirottu viini!
TYKO. Mikä vaivaa?
NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut
vintiöille... Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.--Ei!
täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.
PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.
TYKO. Kunniamme nimessä.--Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.
NIILO. Olenpa kokenut mies.
YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen
taas.
NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!
TYKO. Teidän muistoksenne!
PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.
TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.--Te
lemmitte tätä neitoa?
NIILO. Jumal' avita! sen teen.
TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.
NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!
TYKO. Kuin tähteä kaksi.
NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.
TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.
NIILO. Ne kiharat sitten!
TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden
yöhön!
NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!
TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.
NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös...
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.
TYKO. Ja olisko ihme?
YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.
NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa,
ja toinen minun kultaseni muistoksi.
TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis
teiltä rikkaus kaikki?
NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin
perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.--Markus ja minä
olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa
alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on
voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja
villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä
haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän
hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli
omasta pojastansa.--Kaikki toivon käyvän hyvin.
TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.
NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän,
mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana
tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!--Mutta kuitenkin minä,
mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja
lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin
likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on
ihastus ihmeellinen.
TYKO (erikseen). Sinä saatana!
NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo
juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että
palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten
entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt
hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.
TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.
NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna!
Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.
YRJÖ. En, ystäväni armahin.
TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle
käytettäväksi tämä toimi.
PAULI (erikseen). Mitä!
YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.
NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian
hyvä.--Mutta sopisko tämä muukalaisen?
TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä.
Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki
sopii hyvin.
NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki
esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.
TYKO. Mikä on tämä?
NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta
ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy
tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa
mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä
livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää
poveenne nyt.--Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen,
herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen
viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät
kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä
ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi.
Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa,
ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen
sankarin morsian.
YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän
ilmoittaisi sanomansa?
NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät
sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.--Asia käy
laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi
tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain
ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä
viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan
kauniille tyttärelle.--Mitä sanotte, herrani?
TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties
on hyöty teille molemmille.
NIILO. Kätenne!
TYKO. Tässä.
NIILO. Oivallista!--Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön
kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)
PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?
TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.
YRJÖ. Katso mitä teet.
TYKO. Mitä olen luvannut.
PAULI. Se ei tapahdu.
TYKO. Ken taitaa mua estää?
PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.
TYKO. Tehtäväni teen.--Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni
ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin
auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee
hävityksen kylmyyteen.--Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa!
Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)
YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.
PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä,
lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.--Nyt
hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.
YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?
PAULI. Pahinta pelkään.--Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä
seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)
NIILO. Ystävämme ovat menneet?
YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.
NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.--Juo, Yrjö! Kohta,
toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.--Vielä olen vapaa, mutta
pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.
YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo.
Niilo katselee häntä tarkasti.)


KOLMAS NÄYTÖS.

(Sali Kuuselassa. Elma ja Hanna tulevat vasemmalta.)
HANNA. Nyt uljautta vaan ja viimein kaikki
On purjehtiva toivon satamaan.
Käy miettimättä esiin; oikein teet
Ja järjellisesti, sen tietää mahdat.
Niin tahtovatpa itse taivaan voimat,
Ett' ansaitun saa vääryys rangaistuksen
Ja palkkans' hyvyys.--Ole huoleti,
Mun sisarein, käy toimeen vakavasti.
ELMA. Mä ankarasti panssaroittuna
Nyt seison tässä; peli alkakoon.
Ja jospa oiskin mieli synkeä
Kuin syksyn yö, niin ilon naamarin
Nyt murhekasvoilleni panna tahdon,
Ja mitä katkeraksi sydän kuiskaa,
Sen ilmoittakoon ihanaksi kieli.
HANNA. Kaikk' onnistukoon!--
Mut isäs, luulenpa, jo lähestyy.
Mä riennän pois ja tämä päätökses
Se näkyköön kuin muutos, syntynyt
Sun omasta, vapaasta mietteestäs,
Vaan ei mun kehoituksieni kautta. (Menee.)
ELMA. (Yksin.) Niin; käyköön näin, ja koska on se tehty,
Niin ovi Tuonen mulle auetkoon.
En pettää taida Tykoa, mut isäin
Mun täytyy pelastaa; se pelastus
On kuolemani, koska Niiloakaan
En pettää taida.
Oi tuskan päivä!--Mutta Kalman herra,
Niin toivon, minut päästää. Riennä, riennä
Mua syleilemään, kylmä sulhainen!
Tul', painu vasten sydäntäni kuumaa;
Sun muutoin väkivallalla mä tempaan
Pois hautaan morsius-unta kanssain maata.
No, ellös vihastuko minuun, taivas,
Kun muuta tietä syömmein tuskassa
Ei silmäin näe, ellet itse sä
Pian päätä elämäni kuumetta
Ja valmista mua matoin morsiameksi.
Mä toivon toki, että tämä liekki,
Mi tummasti jo liehkuu lampussansa,
Pian näissä myrskyissä on sammuva.
Nyt hetki vielä voimaa, vireyttä,
Ja sitten pääni alas kallistan
Kuin lakastuva kukkanen. (Mauno tulee oikealta.)
Tuoss' isäin. Tule, teeskelyksen henki!
Nyt, murhe, ilon aurinkona loista. (Ääneensä ja lähestyen isäänsä.)
Mun isäin, toivon hyvää huomenta!
MAUNO. Mun tyttäreni, minä kummastun.
Kuin päivä katsantosi säteilee,
Kun murheen muotoa mä varroin sulta.
Sä olet iloinen?
ELMA. Näin koska murhe
Tääll' ilon vaatteukseen pukeuu?
MAUNO. Ei koskaan tätä tulen välkkynää
Voi näyttää kasvot synkkämielisen.
Mut mistä ilos! Mihin päätökseen
Nyt olet tullut asiassamme?
ELMA. Mun lempein voimall' uudella nyt hohtaa.
Tän' yönä paljon häntä muistelin.
MAUNO. No ketä muistit, lapsein?
ELMA. Niiloa.
MAUNO. Sä lempisitko häntä?
ELMA. Ei ruma ole hän; ja ihailenpa
Mä käytöstänsä rohkeet', uljasta
Ja aina miehukasta olentoa.
Hoo, piikkipartansa ja kiharansa
Ne häntä soristavat oivasti,
Ja äänensä on niinkuin raudan kalke.--
Mut mikä käännös! Tätä kaikkea
En ymmärrä. Mä rakastanko häntä?--
Sen tiedän, että tämä lempeni
Ei armahinta, korkeimpata ole,
Ei sitä pyörryttävää hourausta,
Mi taivaan tienoon meidät nostaa
Ja saattaa vertaisiksi jumalain,
Ei ole tämä sitä.
MAUNO. (Erikseen.) Syvästi
Sä lemmeit Tykoasi, sen nyt näen.
ELMA. Mut sanotaanpa: tämä rakkaus
Tuo harvoin meille onnen maallisen.
Miksei, miksei? Se onko ylellisyys?
En usko sitä, koska äänettömyys
Ja pohjattomuus lemmen mitta on.
No, miten ollee. Näitä kaikkia
Mä mietiskelin yönä menneenä
Ja kauppakirjaan nimein piirtää päätin.
MAUNO. Miks' otsallas on tämä helmikaste?
ELMA. Sen helle sielussani esiin tuo,
Kun sinne tänne sydämmeni vetää.
Te ootte tyytyväinen, isäni?
MAUNO. Tää on siis mieles vapaa taipumus?
ELMA. Työn järjellisen tekeväni luulen.
Mä sanoin: nimeni mä kirjoitan;
Ja enemmänhän ette multa vaadi?
MAUNO. Mun armas tyttäreni, vanhan isäs
Sä pelastat.
ELMA. Ja siitä iloitsen.
MAUNO. Mut voi, jos minun tähteni
Sä oman onnes ijankaikkiseksi uhraat!
ELMA. Mua, Jumal', auta.
MAUNO. Tuskass' olet, haa!
ELMA. Mun isäin, miksi tämä epäilys?
Mi teille onneks on, se mulle myös.
Mi uhraus on meiltä suuri hälle,
Ken antoi meille elon kipenän?
MAUNO. Sua Herra suojelkoon, mun hyvä lapsein!
ELMA. Ken tulee? (Tyko tulee periltä.)
MAUNO. Herra Charlemagne! Terve tuloa! Missä toverinne?
TYKO. Yksin tulen ja ajan toisen asiaa, ja olenpa kenties liian rohkea.
Niin, pyydänpä puhutella tytärtänne ja kahdenkesken.
MAUNO. Miksi juuri kahdenkesken?
TYKO. Teidän luvallanne, minä olen herra Niilon lähetysmies.
MAUNO. Siis on hän jotain teille ilmoittanut?
TYKO. Asiasta, joka koskee kahta sydäntä.
MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta,
koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä
salaisuutena?
TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut
tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi.
Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan
toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti,
eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat
suruton, herrani.
MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)
TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan
jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea
tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo
näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja
sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä
olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin
väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra
Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan,
on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja
sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.
ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)
TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen
vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan.
(Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän
teitä.
ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.
TYKO. Mutta ei teille?
ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.
TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?
ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa
on vakaa.
TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.--Hän on siis
teidän mielikuvailuksienne esineenä?
ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä
näinä viimeisinä aikoina.
TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?
ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?
TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten
lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen
härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä
sydämmestänne lemmitte?
ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata
lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille
antaa vastausta.--Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.
TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.
ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.
TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä
ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin
kohtauksiin sydämmenne tarinassa.--No, älkäät katsoko minuun noin
ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin
tästä virkannut jotain ystävällensä.
ELMA. Siis tiedätte?
TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan,
joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on
kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan
valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan
lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas
fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle
sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se
vannoessanne kuuluikin niin?
ELMA. Te käytte pitkälle.
TYKO. Tätä rohkenin kysyä.
ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on
naissuvun perisynti.
TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?
ELMA. Minua vaivaatte, herra.
TYKO. Minä anteiksi pyydän.
ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on
kurja nainen.
TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.
ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia,
sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan
saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?--Nyt kaiketi
ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö
samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän
pettäjästä!
TYKO. Näin toivoo hän käyvän.
ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.
TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!--Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi
emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun
pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki
yöhön peittyköön!
ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla
soimauksistanne vapaa.
TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.--Mitä! Repisinkö
alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.--
Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos
se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen
vahvistukseen.
ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.
TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän.
Nyt työni tehty on ja toivonpa
Tään pyhän, viattoman lempenne
Monin kerroin hedelmiä kantavan.
ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä,
Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!
TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni
Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä,
Elä onnellisna, onnellisna aina!
ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä?
Te ette jaksa hyvin?
TYKO. Hyvin juuri!
Nyt ompi sydämmeni keveä
Kuin kuivettunut lehti,
Kun lempenne näin ihanasti loistaa
Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.
ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.
TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.
ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss'
Se käydä taitaa häntä muistellen,
Mi taivaansa ja autuutensa on.
TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne,
Puutarhast' autuutenne tänne käyköön;
Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)
ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän
lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja
mieltäs.--Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna
tulee vasemmalta.)
HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?

ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden
pistoksia povessas?
HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne
yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu
käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti
toinentoistaan povessani puskeilevat.--Mutta ole iloinen; kaikki
onnistuu.
ELMA. He tulevat, ja liitto vahvistetaan. (Hellittää kaulaliinansa.)
HANNA. Miksi lasket liinas?
ELMA. Tässä on kuuma.
HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.)
Vilauksessa astuvat sisään.--Oletpa levoton. Mutta naimakivusta,
naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.
ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?
HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran,
te ette naurakkaan».
Ei, näin se kuuluu: »Jos mä laulan, te ette tanssikkaan; jos mä itken,
te ette itkekkään.» (Peittää silmänsä ja itkee.)
ELMA. Miksi itket?
HANNA. Sydämmes tuskan tähden.
ELMA. Oi, nyt ole itkemättä!
HANNA. Näkeepä silmäni sun sielus vimman, vaikk huuleni leikkiä lyövät.
ELMA. He tulevat.
HANNA. Minä kiirehdin pois.
ELMA. Ole tässä.
HANNA. Se ei sovi.
ELMA. Sua rukoilen, ole kanssani tässä.
HANNA. Sinä tahdot niin. Minä jään, ja menen koska mua käsketään.
Niin siivilläpä hienoill' liehtoisin
Jumalten ilmaa taivaasta sun päälles.
Mut näytä heille ilon uljas muoto.
ELMA. Niin iloisesti katse leimutkoon
Kuin kukkasniitull' ennen patriarkan,
Hän morsiamens' koska nähdä siinä
Sai vastaans' kamelilla ratsastavan.
(Tyko, Niilo, Pauli ja Yrjö tulevat.)
TYKO. Tässä, herra Niilo, on morsiamenne. Nyt käsi käteen! (Niilo laskee
itsensä polvilleen Elman eteen, suudellen hänen kättänsä.)
YRJÖ (erikseen). Nyt saatana on irti!
PAULI (erikseen). Mitä täytyy mun nähdä! Voi Tykoa ja sinua, petollinen
sisar!
NIILO. Tällä suudelmalla, fröökinäni, vahvistan ijankaikkiseksi lempeni
teitä kohtaan.
ELMA. Mutta nouskaat ylös, herrani; isäni tulee. Minua myös kumma
kainous rasittaa. (Mauno tulee oikealta.)
NIILO. Isä, suokaat meille siunauksenne.
TYKO. Anteiksi, herra parooni, että ennätin tiellenne.
NIILO. Ja nämät herrat tässä, he tietävät asian ja tietävät sen myös
salata.
MAUNO. Hyvä!--Ottakaat toinentoisenne. Ja nyt käykäämme kirjalliseen
toimeen.
NIILO. Yrjö, mitä lupasit, käy tekemään.
YRJÖ (erikseen). Oi kirous! (Istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)
MAUNO. Herrat matkustavaiset, teidän tienne poistuu tästä pian ja emme
tiedä minne; siis yksi todistaja lisään; ja se olkoon Martti. Hän
salaisuuden voi kätkeä.
NIILO. Olkoon niin.
HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne?
MAUNO. Tee se, mun lapseni. (Hanna menee.)
PAULI (erikseen). Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan
leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu,
koska uhkaa sitä metsän raateleva peto.--Mitä hekumaa havaitsee
mieleni?--Isäni huoneessa vieraana seison ja maailman petollisuus
poveani haavoittaa ja--niinkuin luulen--haavoittaa sitä lemmenkin nuoli.
Oi kaaos ihmeellinen!
TYKO (erikseen). Huomaa kuinka hän hymyilee, kuinka katse liekehtii,
koska haastelee hän sulhasensa kanssa. Häntä ällös vaan pettäkö kuin
ensimmäisen ystäväs. Impi, muistele valaas, jonka niin miehukkaasti
rikoit, riistit sydämmeni mailman kuin halla-yö viljapellon, ja mihin
katson, autio on elon tanner ja pimeys vallitsee syvyydessä kylmän
meren.--Mutta ei! mua vihani kuin valtameren aalto nostakoon taivaan
korkeuteen, jossa vallitsevi leimahteleva Kronion. Oi jyrinän jumala!
joka kostat väärän valan, mä valmis olen huutamaan sun vasamaas, että
iskis se tänne ja tämän kauniin kavaltajan maahan löis. Vaan ei! Hän
seisköön rauhassa, mutta lainaa mulle jalon kotkas siivet, että
lentäisin tästä pyörryttävään kaukaisuuteen. (Hanna ja Martti tulevat.)
MARTTI. Mikä on tahtonne, herra parooni?
MAUNO. Sen kuulet kohta.
YRJÖ. Lukekaat läpi, hyvät herrat. (Mauno silmäilee välikirjaa.)
NIILO (erikseen). Sinä vanha narri, muistanpa terveises tyhmää
paimenpoikaa myöten. Tahdot ilvehtiä kanssani, mutta kadutpa sitä
ilvettä vielä. En mieli niellä pilkkaas minä.
MAUNO. Tässä lupautuvat herra Niilo ja tyttäreni Elma toinentoisensa
kanssa avioliittoon käymään, johon minä, lapseni naittaja, suostun ja
lupani nimelläni vahvistan.--Mutta, tyttäreni, onko tämä askel oma,
vapaa vaalis?
ELMA. On, isäni; ja älkäät pahaksi panko, jos ilmoitan, ettei mikään
voima, ei isän eikä äitin, voi sydäntäni pakoittaa, ei kalleudet kaiken
mailman. Vapaasti se sykkii hänen tähtensä, jonka sieluni kerran
omaksensa valitsi.
NIILO. Sä jumaloittava impi! (Suutelee häntä.)
ELMA. Kiitoksia vaan.
TYKO. Kiittää lemmen suudelman edestä! Se kuuluu hieman jokapäiväiseltä.
ELMA (erikseen). Pois huuliltani kärmeen myrkky!--Sun nielköön helvetti,
sinä mustasilmäripseinen peikko! Mieleni ei enään ujostele, vaan jalon
Orethyijan rohkeuden povessani tunnen nyt ja vakaasti kävisin vasten
keihäsmetsää.
NIILO. Me, äsken vielä niin kainot, nyt tuttavasti kuin sisar ja veli
katsahdamme toinentoisihimme. Uljas on lemmen tie.
ELMA. Se käy kuin tanssi, mun ystäväin.
MAUNO (erikseen). Nyt, lapseni, en mieltäs oikein käsitä. Poskes, jotka
harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti
säteilee, eikä ole se ilonloiste.
NIILO. Nimet, herra parooni.
MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? (Kirjoittaa nimensä
välikirjaan.) Niilo ja Elma, nyt rinnatusten nimenne tänne. (Niilo ja
Elma kirjoittavat nimensä.)
TYKO (erikseen). Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen
onni-autuutensa sineetin.
MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. (Tyko ja Pauli kirjoittavat.) Martti,
tuohon nimes. (Martti kirjoittaa.) Mene, Martti, ja ole ääneti kuin
hauta siks' kuin aika asian valmistaa vedettäväksi päivän valoon.
(Martti menee.)
NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen.
MAUNO. Astu tuonne. (Niilo menee oikealle.) Tunteet eriskummalliset nyt
sydäntäni reutoilee. (Menee oikealle.)
YRJÖ (Tykolle). Mikä leikki!
TYKO (Yrjölle). Jos ottaisin nyt kiinni sanastas, niin istuispa pääs
joteskin höllästi olkapäilläs.
YRJÖ. Se jalkoihini kiiriköön kuin keilipallo, koska itse totuus on
muuttunut valheeksi.
TYKO. Mutta katso kuinka ihastuneella muodolla toverimme Pauli haastelee
tytön kanssa tuolla.--(Elmalle.) No, fröökinä Elma: »kerran, koska
häitäni vietetään»...
ELMA. »Pääni silloin myrtillä seppelöitään». Te ehkä mielitte nähdä
myrtin, josta morsiusseppeleni sidotaan. Se seisoo tuolla. (Osoittaa
akkunaan.)
TYKO. Onnellinen myrtti ja onnellinen päivä, jona tämä myrtti lahjoittaa
teille pukunsa koristeeksi kiireenne ympäri!
ELMA. Toivonpa teidän täällä viipyvän siksi, kunnioittaen minua sinä
päivänä, joka pääsinpäiväni on.
TYKO. Ihanata silloin tanssissa kanssanne leiskua saada!
ELMA. Silloin kuin seraafi sinipilvissä tanssin, tanssin yöt ja päivät,
niin, yötä ei silloin oleman pidä. (Erikseen.) Tule pian, kuolon enkeli!
PAULI (erikseen). Onko hän mieletön, haastellessaan näin?
ELMA. No, mitä sanotte, herra Charlemagne?
TYKO. Kaikki on taivaallista.
ELMA. Taivaallista, taivaallista!--Harppuin, huiluin, kantelein ja
symbaleitten soitossa silloin tanssitaan.
PAULI (erikseen). Niinkö?
HANNA (erikseen). Hän perin vimmastuu. (Ääneensä.) Mutta, hyvät herrat,
miksi seisoo Yrjömme noin äänetönnä tuossa? Nyt ei ole oikein laita.
Kenties eivät ole juuri onnistuneet metsäkäyntinsä.
YRJÖ. Totta sanoen, niin muistelenpa nyt yhtä onnetonta laukausta, jonka
äsken tein.
HANNA. Se kertokaat meille.
YRJÖ. Kyhkystä, joka istui kuusen oksalla, lähestyin murha-aseellani,
kaataakseni lintua kurjaa, mutta ehdittyäni ampumamatkan päähän, lensi
sen luoksi toinenkin, ja heidän maireistansa näkyi, että oli tämä
onnellinen pari. Nyt kahtialle arvelin mitä tekisin, mutta murhahimoani
en hillitä voinut, ammuinpa, ja vaikka molempia tarkoitinki, niin
kuitenkin yhden heistä vaan luotini maahan kaasi, ja yksin ilman ystävää
se toinen lensi pois, ja kaipauksensa vaikeroitsevan äänen mä kauvan
laaksossa kuulin, ja tämä sydäntäni koski.
HANNA. Sitä kyhkystä surkuttelen.
YRJÖ. Häntäpä muistelin nyt, ja siitä tuli mieleni alakuloisuus.
TYKO. Yrjö, sinä tunnoton ampuniekka, nytpä lasken kiven kuormalles.
Ehkä oli tämä lintu, joka ystävästänsä tänne yksin jäi, ihan vasta
palannut kaukamatkoiltansa ja tuskin ehti tervehtimään toveriansa
oksalla ennenkuin hän sen kadotti.--Nyt toisen tarinan tahdon kertoa.
Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta
vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi
sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein
häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden. Väsymättä hän läpi
ilman sinkoili, huolimatta hirmumyrskyistä, sateista, hietikköjen
kuumista kierroksista, ahneitten kotkain ja huhkaitten kynsistä. Niin
hän kiiti kunnes viimein Pohjolan metsät allansa näki ja sen kuusen
huminan kuuli, joka entinen asuntonsa oli, kuuli kultansa valittavan
kyherryksen oksalla. Silloin hän pysäytyi, autuaassa ilossa laskeusi
alas ja ystävänsä sylissä istui. Ei sylissä! Hän ei ehtinyt. Katso mikä
kiukkuinen onni! Samassa pamahti kiväärin laukaus, ja maassa makasi
kuolleena ystävänsä.
ELMA (erikseen). Oi! sun tarinas mun kuolettaa kuin ampaus kyhkysen.
Uljauteni on loppunut.
YRJÖ. Lisäätkö, tunnonvaivojani näin?
TYKO. Se oli vaan tarina, tyhjä uneksuminen jonkun aivosta.--Mutta,
fröökinäni, eikö kohdannut tätä lintua onni kova?
ELMA. Katala lintu! (Niilo ja Mauno tulevat.)
MAUNO. Nyt, herrani, käyskelemään puutarhaani, kunnes päivällisen
valmistavat meille Elma ja kiltti Hannani.--Niin, tule, Niilo. Enpä
kärsi tyttäreni kuhertelevan, vaikka oliskin se oman sulhasensa kanssa.
Sitten on aika.--Käykäämme. (Muut, paitse Elmaa ja Hannaa, menevät.)