Karkurit - 5

liehaus.--Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin
mielukkaasti.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?
ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.
HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.--Sinä
raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala
taivaan.
ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja
kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä
kuolen!
HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito
kaunis kuolee. (Laulaa.)
Äitiinsä etsei lapsi,
Itkien kauvan hän etsei.
Tok' viimein hän nähdä saa
Sen liehuvan liinan pelloll'.
Sinnenpä nyt kiirehtii
Hän kultasantasella tiell',
Ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk' itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht' sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist' vastaan:
Helmoihins' hän kietoo sen
Ja istuu auman äärehen,
Ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
Koska liehtoo lounainen,
Kosk' paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.
Hän on vaijennut.--Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön
Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Neito, makaako lapses?
HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.
TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta
koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.
HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?
TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.
PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!
HANNA. Sisar!
PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.
HANNA. Taivaan Jumala!
PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.
HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa
tätä kaikkea?
TYKO. Usko, impi; se on totuus.
HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja
Pauli!--Mutta miksi tämä teeskellys?
TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö
tulee.)
YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!
TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään
heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?
YRJÖ. Hengestänsä takaan.--Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä
puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte
myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja
viimein--kaikki hyvin!
HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!
YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata
Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla
niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.--Mutta tästä kiireesti pois!
Kaikki!
HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En,
vaan vartijansa tahdon olla tässä.
PAULI. Välttämätön asia.
YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon
ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska
parhaaksi näemme.--Tulkaat! (Menee.)
TYKO. Tule, Pauli.
PAULI. Käy edelle, kohta tulen.
TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?
PAULI. Mene, Tyko!
TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?
PAULI. Ei!--Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.
TYKO. Mutta riennä. (Menee.)
HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.
PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua!
Jos lupauksen annat, riennä sitten
Mun sylihini, mut jos kiellon saan,
Niin tähän, ehtimättä muiden korviin,
Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin
Ja toivon, ettet tunteistani
Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi
Mä pitkää rakkauden ilmoitusta
Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna
Ja imarruksen makeutta täynnä.--
Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?
HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä,
Mi virtas hänen armailt' huuliltansa?
Kuin hämärässä seison! Leimaus
Mun päällein ihana on langennut
Ja heijaisnut mun näköni.
PAULI. Siis ei?
HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä).
Mun Paulini!
PAULI. Mä olen onnellinen!
HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa,
Se tiedä.
Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin,
Näin hienoo, sulohista hekumaa!
Mi polento nyt metsän kohinassa?
Ei metsässä, vaan korvissain se on,
Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.--
Sä olet sulhasein!
PAULI. Sä morsiamein!
Sun päätökses ol' uljas.
HANNA. Mutta usko,
Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä,
Kun kuluessa vuoden kahdeksan
Te sotaretkillänne harhailitte,
Mä kaipauksell' apealla muistin.
PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua;
Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin,
Kun tästä kaukana me retkeilimme.
Mut nyt, kun taasen sinut näin,
Mä silloin lempeni myös näin,
Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä,
Kuin kevään tulva paisui tunteeni,
Ja visseyteen kiirehtiä päätin.
HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!
PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen,
ja jotain vielä tässä tapahtuu.--
Nyt eroomme.
HANNA. Sun kohta näen taas.
PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)
HANNA. Hyvästi, Paulini!
(Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.)
Oi, Elma, Elma!


VIIDES NÄYTÖS.

(Yö ja sama paikka. Elma makaa raunion juurella, ja Hanna, seisten sen
nojalla, sitelee puolanvarsista seppeliä.)
HANNA. Sun tavatkoot kuin uhrin seppelöityn
Täss' unta kuolon maaten kankahalla.
Siis kannat ensin seppeliä Tuonen
Ja sitten päähäs painat morsiuskruunun,
Päinvastoin impein kohtaloa ennen.
Heit' ensin templi vartoi Hyymenin
Ja vasta sitten kuolon kylmä kranssi.
Makeesti makaa, ja kun heräyt,
Sua syleilevi oma sulhases,
Ja Paulin kultasena Hannan kohtaat.
Oi, aika armas, olla morsianna
Ja päivät lemmen juhlaan lukea
Hääpukuansa neuloin valkoista!--
Nyt, Elmani, on seppelesi valmis,
Ja kulmillesi lasken sen.
(Asettaa seppelen Elman päähän.)
Näin makaa koska lähestyy sun isäs,
Ja jos ei sydäntänsä tämä haamu
Voi liikuttaa, niin kivestä hän on.--
Ken tulee? Minä metsän kätköön riennän.
(Juoksee pois. Martti tulee.)
MARTTI (yksin). Tässä on paikka, jossa pitää tapahtuman kamppaus;
puol-yön hetki on nyt lyönyt. He kaiketi ovat tässä kohta, Markus Niilon
kanssa, ja Maunoa seuraa varamiehenä Yrjö; niin on isäntäni määrännyt.
Mutta olenpa tässä käskemätönnä vieraana minä, ja antavatpa minulle
tästä hyvän vauhdin, jos mun huomaavat. Mutta piiloon tahdon pistää
itseni ja luuhistellen katsella metsästä kuinka leikki käy. (Havaitsee
Elman.) Ken siinä? Ken makaa siinä? Elma! Ja vaalea kuin ruumis.
(Tunnustaa häntä otsaan.) Kuollut! Kuollut on tyttö!--Oi, murheen ajat!
Nyt astu hautaan myös, Martti. Palvelus-aikas on loppunut, et jaksa
enään täällä kinnustella; sillä hän, joka sun piti voimissa, on
poissa.--Sun hymyilemises maksoi päivän vaivat. Sun olentoas katsella,
kanssas haastella saada, se mielelleni antoi uutta mehua, (pidellen
koipiansa) ja näiden luupilli-kurjain täytyi seurata tahdon viittausta
ja kaikki kävi hyvin. Mutta nyt, nyt kymerryn kasaan, vaivun mullan
rakoseen... Te Viitalan paroonit ja perkeleet, teidän tähtenne kaikki
tämä. Voi jospa olisin minä myllynkivenä, päällimmäisnä nimittäin, ja
saisin jauhota teitä tampuksi Kuuselan elikoille.--Mullan rakoseen
vaivun, ja sitten olkoon unohdettu elon pitkä, tukala päivätyö, ja
merkki pulkkaani piirretty kunnialla.--Mitä näen tuossa? Pienen pullon.
Siitä on hän imenyt kuolemansa ja niinmuodoin itse tehnyt päivistänsä
lopun. Oi, lapsi katala! (Markus ja Niilo, varustettuna miekoilla
tulevat.) Tuossa tulevat verta janoovat partit.
MARKUS. Tekeekö hän meistä pilkkaa ja lähettää vastaamme hänet?
NIILO (erikseen). Mitä näen minä? Elma! Haa! Nyt jotain aavistan.
MARKUS (huomaten Elman). Mutta mitä eläviä taulukuvia näytetään tässä?
Miksi makaa hän tuossa ja miksi seisot tässä sinä?
MARTTI. Ijankaikkisuuden unta hän makaa, ja minä vietän valvojaisiansa.
MARKUS. Kuollut?
MARTTI. Kruunattuna uhrina. Ja tyhjennetty pullo jalkainsa juuressa
näyttää, kuinka hän on kuollut.
NIILO (erikseen). Ken tiesi vartoa tätä?--Sorea Elma kuollut! Kirous ja
kiusa! Ja hukkaan työtä tein, hukkaan menetin rahat. Elma kuollut? Tämä
käy sydämmelle. Oi kirous ja helvetti!
MARKUS (erikseen). Tyttö oli kuitenki viaton. (Ääneensä.) Mutta miksi
joudutti hän itse surmansa?
MARTTI. Miksi! Te kysytte miksi?
MARKUS. Niin kyllä, sinä lurjus. Enpä ole kiehtoillut juuri tarkkoja
tietoja elämänsä tarinasta.
MARTTI. Tahdotteko siis tietää kuolemansa syyn?
MARKUS. Yhtä kaikki. Hän olkoon kuollut ja tulkoon haudatuksi.
MARTTI. Hyvät herrat, tepä tämän ihanan immen syöksitte kuolemaan.
MARKUS. Ukko, mitä rohkenet sanoa?
MARTTI. Sen rohkenen. Mua villittää tämän hyvän lapsen kuolema. Se
tunturina teitä painakoon ja vielä raskaammin teitä, herra Niilo, joka
rakensitte murhaleikin, jota hetken päästä tässä näemme harjoitettavan,
ja tämäpä juuri peloittaa kauniin Elman elosta. Kirous päällenne, herra
Niilo!
NIILO. Sinä kehnomielinen koira, tahdotko pitää kitas?
MARTTI. Häpee, nallikka.
MARKUS. Ukko, ukko, ohjaa sinä kieltäs.
NIILO. Jospa tietäisitte, elatusisäni, että olemme tekemisissä häijyn
riivatun kanssa, joka ei ainoastaan ole herjannut minua, mutta teitä
myös, teidän aatelis-nimeänne ja mainettanne, ja tämän teki hän
hävyttömillä terveisillä tuon tyhmän paimenpojan kautta.--Niin, ukko,
valehtelenko?
MARKUS. Donnerwetter! Hänkö herjaisi minun nimeäni?
MARTTI. Kunnia vasten kunniaa, naapurit.
MARKUS. Vai niin! Kyllä sun opetan, hunsvotti, sinä kaiken sen edusmies,
mikä on plebeijiläistä ja alhaista. Sinä konna! Enpä tahdo kuitenkaan
sinuun koskemalla soaista käsiäni, mutta,--pidä hänet niskastansa
kiinni,--lahjoittaa sinulle muutaman potkauksen aatelijalastani, ja mene
sitten tiehesi.--Pidä kiinni hänestä. (Niilo tarttuu Martin kaulukseen
yhdellä kädellä.)
NIILO. Hänen ehkä annamme vaan hävetä.
MARKUS. Muutama potkaus hänen pitää saaman, ei auta.
MARTTI. Sepä aatelinen teos!
MARKUS. Niin juuri! Potkaisenpa vaan koiraa, joka minua haukkuu.
MARTTI. Yksi sana, kiivas herrani yksi tärkeä kysymys.
MARKUS. Mikä sana, sinä peeveli? Mikä kysymys? Sanoppas.
MARTTI. Tämäkö on ritarillista, että herra Niilo antaa rääkätä tämmöistä
vanhaa kääkkää kuolleen morsiamensa edessä?
MARKUS. Morsiamensa!
NIILO. Mitä kuulen?
MARKUS. Morsiamensa!
MARTTI. Niin, niin.
NIILO. Mitä hourit, vanha tonttu?
MARTTI. Ei, herra. Nyt on muistonne huono. Kihlaus tapahtui eileen, ja
minä myös sain kunnian piirtää nimeni todistukseksi salaiseen
naimasovintoon. Jaa, niin on asia, herra Niilo.
MARKUS (ryhtyen Niiloon). Vintiö! Onko tämä totta? (Martti juoksee
pois.)
NIILO. Malttakaat mielenne, herra.--jos olis se tosi, miksi tarvitsi
hänen juosta tiehensä?
MARKUS. Mutta nytpä selkiyy eteeni yksi asia, jota muutoin en ymmärtäis.
Hän maksoi velkansa eileen; ja arvaatpas, keltä luulen hänen saaneen
rahat? Haa, sinä riivattu!
NIILO. Teitä rukoilen itseänne hillitsemään.
MARKUS. Sano totuus, tunnusta, tunnusta!
NIILO. Herra, herra!
MARKUS. Hahaa! tämä puhkaisee sappeni.
NIILO. Ensin tutkikaat ja sitten tuomitkaat; niin tekee viisas mies.
MARKUS. Niin, otanpa asiasta pohdin, ole vissi siitä. Ja jos on savussa
tulta, niin valmis ole jäniksenä kaapaisemaan maaltani pois. Sinä tunnet
minut, poika.
NIILO. Hyvin.
MARKUS. Niin, niin!--Mutta tuossa tulee toverini. Hänen lävistän kuin
silakan, sen tunnen sydämmessäni. (Mauno tulee varustettuna miekalla.)
MAUNO (erikseen). Tässä seisovat, mutta enpä näe Yrjöä.
MARKUS. Varamiehes?
MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan,
ja puolusta kurjaa ruumistas.
MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen
niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?
MAUNO. Miksi?
MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.
MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko
Tuoss' sammaleista rauniota vasten
Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän,
Ja, silmäin, pimene!--
Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo;
Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma
On lapsein elämästä tehnyt lopun.
Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän?
Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)
»Isälleni.» (Avaa ja lukee.)
»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään
huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna!
Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan
lähtee nyt.»
Oi, mikä isku mulle, armottomin
Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan
Mun tyttäreni lempeän ja kauniin.
Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä
Ol' rakkauden lähde pohjaton,
Ja hänen kirkkahalla otsallansa
Siell' hallitsipa viisauden henki.
Semmoinen oli Elmani, mun lapsein,
Ja kuolema tään mestarteoksen
Näin äkisti, armottomasti riisti
Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla,
Ja nyt hän makaa tuossa matojen
Ja tuonen-toukkain saaliina.
Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen!
Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein?
Se arvoituspa kauvan askaretta
On aatoksillein tuonut. Turha työ!
Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi
Vaan käypi sielun katseen edessä;
Ja tulkoon mustin pimeys ja yö,
Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys
Ja kuolema on päästimeni nyt,
Kun armas tyttäreni kuollut on.
(Ääneensä Markukselle.)
Sä perkele, sä alkusyy ja juuri
Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!
MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä!
(Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa,
Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)
PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa).
Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!
YRJÖ (puhaltaa torvellansa pikaisen töräyksen, Martti hurraa, ravistaen
lakkiansa). Tässä ollaan.
MAUNO (erikseen). Näänkö aaveita!
NIILO (erikseen). Haa! Tyko!
MARKUS (erikseen). Tuhatta lempoa, tuoss' ovat pojat!
MAUNO (erikseen). Tää olisiko kummitusta!
PAULI. Isä,
Sua tervehdin.
MAUNO (syleilee Paulia). Mun Paulini, mun poikani!
Nyt valmis olen käymään kuolemaan.
YRJÖ. Nyt vasta eletään, nyt ilo alkaa.
MAUNO. Mun poikani, mi hetki verraton!
PAULI. Täss' on mun sotatoverini, Tyko.
MAUNO. No terve tultuasi! Etkö näe
Sä isääs tuossa?
TYKO (lähestyy isäänsä). Oi! mä hänet näen,
Mut hän kenties ei tunne poikaansa.
MARKUS (kätellen Tykoa)
Täss' ompi käteni. Kas niin, kas niin;
Ei enempää, jo kylliksi on tehty.
PAULI. Mun herrani, nyt ootte kova isä.
MARKUS. Ain' erillämme,
Ei keskenämme yhtään tekemistä.--
Mut nyt--mordieu!--nyt tunnen Franskan herrat,
Ne kavaltavat kansantutkijat.
Miks' tämä pilkka, tämä narripeli?
MAUNO. Jaa, Paulini. No, no, sua syleilen
Mä kerran taas, sä kaukaa tullut vieras.
(Erikseen.) Mut voi, tuoss' Elmain makaa kylmänä!
PAULI. Min teimme, lyödäksemme leikkiä
Ei tehtykään, vaan syystä tärkeemmästä.
NIILO. Hoo! terve, terve, vanhat kumppanit.
Mut osaattepa teeskennellä te,
Oo peijakas! kuin hyvät näyttelijät,
Niin, oikein komiantit, tenhomiehet
Ja silmänkääntäjät.--No, veli Tyko,
Me ehkä kohta vähän nykäilemme.
TYKO. Sen teemme kohta, malta hieman, Niilo.
Suokaatten anteiks', isät, suokaat myös
Mun teille lyhyesti kertoa
Se kohtalo, se retki vaikea,
Mi vihdoin viimein Suomen laaksoihin
Taas saattoi meidät, ja me riemuitsimme.--
Se tietään, että sankareina
Me taistelimme sotatantereilla,
Ja kunnian sai meistä isäinmaa.
Mut Onnetar, se petollinen impi,
Taas pian siirtyi meistä kauvas pois,
Ja rautakahleet, vankeuden kurjuus
Nyt tuli osaksemme. Vuorihin,
Uraalin kohtuun meidät syöstiin alas,
Ja siellä, kiertoessa kolmen vuoden,
Me, kalkutellen kovaa kalliota,
Oleskelimme. Mutta muistossamme
Ain' ihanana Suomi kangasteli,
Ja sielussamme epäilys ja toivo,
Kuin sodan ristituli, tuiskasi.
Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi
Ja vapauden tunne tulta iski,
Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme
Pois Tartaruksen hirmu-luolista
Kuin jalopeurat rautahäkistänsä.
Me vuoret ylös alas kiipesimme
Rämeiset, äärettömät lakeudet
Kuin villit hirvet samosimme
Ja vainoojaimme luotisatehessa
Me uiskelimme yli tuimain kymein.
Ken voi meit' vastaanseistä? Vapaus,
Kotimme muistot, pyhä synnyinmaamme,
Ne viittas yhä meitä luokseen tänne
Kuin syysyön juhlalliset pohjantulet.
Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa
Kuin sini-viiva taivaan rannalla,
Ja pian seisoimmekin vuorella,
Mi Tornivuoreks' kutsutaan,
Ja onnellisina kuin autuas sielu,
Kun, tultuansa murheen kaukamaista
Ja seisten partaall' unohduksen virran,
Se nähdä saa Elysiumin niitut.
Oi tätä hetkeä!
MARKUS (erikseen). Tok' oivallista,
Sen myönnän.
MAUNO. Kertomukses, Tyko, saattaa
Mun sydämmeni uljaast' paisumaan
Ja uutta mehua saa sairas mieli.
Miks' vihamiehein poika oletkaan!
Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan
Jo vanha viha povestani pois,
Ja toivonpa sua saada kutsua
Viel' ystäväni pojaks'.
MARKUS (erikseen). Erehdytpä.
TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui,
Siin' ilon kunnahalla seistessämme,
Kun korvihimme riensi sanoma
Kovasta isästä, mi hylkäs poikans,
Ja epäilys myös poveheni tunki,
Olisko impeni viel' uskollinen.
MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa
Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.
TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen,
Nyt päätetty on sydämmensä tuska.
MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen,
Mut tyttäreni Manan morsianna;
Siis suurin murhe ilon suurimman
Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.
TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut
kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne
esiin.--Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon
kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö
heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä
tässä?
NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!
TYKO. Oletko sen tehnyt?
MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.
MARKUS. Yhtäkaikki. Me parhaaksi näimme tapella, tapella vimmatusti, ja
siihen on aika jälellä vielä.--Mutta yhtä mielin kysyä minäkin, ja jos
tosintuis asia, niin riennä matkaas, Niilo. Muista ehto, jonka panin sun
etees, määrätessäni sinua otto-pojakseni, ja jonka pyhästi lupasit
täyttää.
NIILO. Hän on nyt kuollut.
MARKUS. Kysynpä tässä, oliko miehellä joitakin lemmen tuumia tuota
neitoa kohtaan tuossa?--Ukko sinä, jos puhettas et vahvista, niin oletpa
kuoleman oma.
MARTTI (Maunolle). Mun herrani ja isäntäni, tiedänpä nyt ansainneeni
teidän kovimman vihanne, koska mulle uskotun salaisuuden ilmoitin. Mutta
kuulkaat toki ja muistakaat, ettei löydy hädässä lakia.--Tässä kohtasin
nämät kaksi, ja onnettomuus on, ettei juuri veljellinen ystävyys
vallitse minun ja näiden kahden paroonin välillä, ja tahtoivatpa nyt
minua kuransata oikein aikalailla.
MARKUS (erikseen). Hm!
MARTTI. Mutta olipa minulla avain siihen salaiseen miinaan, ja sen
laukaisemisella tiesin voivani tyhjiin avaruuksiin viskata herra Niilon
pois elatus-isänsä suosiosta, ja, muistellessani tarinan lampaasta, joka
jalopeuran ja karhun keskinäisen riidan kautta pelastui heidän
kynsistänsä, laukaisinpa tulisen kaivannon, ja minua seurasi lampaan
onni.
Markus. Siis on se totta?
NIILO. On totta, totta! (Erikseen.) Nyt hyvästi kaikki toivo! Hyvästi
ilo myrskyinen viini-jumalan leirissä, seurassa oivallisten ystäväin,
koska elämä oli ikuinen aamuhetki ja immen poski sen purpurainen Eos.
Hyvästi rikkaus ja ilo!
MARKUS. Haa! nyt ymmärrän, miksi olit niin kärkäs mua saamaan tähän
taisteloon. Mun toivoit siinä kaatuvan. Ja jos hengissä täältä olisin
palannut, niin... Haa! arvaatpas mitä uskon?
TYKO. Että kuolemalla hän teidät olis palkinnut. Ken ei olis valmis
uskomaan sitä? (Yö valkenee yhä enemmin, ja viimein on täys päivä.)
NIILO. Mitä sanot, maankuleksija? Missä on nyt franskalainen
partas? Sitä tahtoisin vähän nyppeillä. No, miksi et tartu heti
paistin-vartaases niinkuin oikea Pariisin keikari? Sinä viheljäinen,
miksi et vedä miekkaas?
TYKO. Siis ennätät minua ennen. (Vetää miekkansa.)
PAULI. Ja jos hän kaatuu, jos perkele sais voiton, niin miekkani
tupestansa lentäköön.
NIILO. Tulkaat kaikki! Ja jos myöskin Pauli kaatuu, niin tuossa Yrjö!
YRJÖ. Juuri niin, Niilo.
NIILO. Sinä talonpoika-lurjus! Sinunko kanssas kävisin kamppaukseen
minä? Sinut potkin tästä palleroisen naasikkas turviin.
YRJÖ. Tänne miekkas, Tyko, minä tahdon tehdä lihaa! (Aikoo temmata
miekan Tykolta.)
TYKO. Pois, Yrjö! Tilinsä minulle on suurempi.--Niilo! (Tyko ja Niilo
miekastelevat.)
PAULI. Nyt ole niinkuin taivaan sineys,
Mun Tykoni. Sun asias oikea
Ja vapaa sydämmes sua nostakoon!
YRJÖ. Nyt ole niinkuin »kissa liukkaall' jäällä»,
Ja vapise kuin haapa myrskyssä,
Mun Niiloni. Sun musta omatuntos
Kuin vuori raskas päälläs maatkoon
Ja painakoon sun alas helvettiin. (Niilo kaatuu.)
TYKO (erikseen). Miks' täytyypi mun kotokankahilla
Viel' heimolaisen verta vuodattaa!
YRJÖ. Hän kylliksi on saanut.
TYKO. Yrjö, Yrjö!
Nyt näytä, mitä vakuutit ja vannoit.
Jos juomas meitä hirmuisesti petti,
Niin oman rintan' lävistäköön miekka,
Mi Niilon verestä nyt punertaa.
YRJÖ. Minä juoneen käyn. (Ottaa kiväärinsä. Niilo, maatessaan maassa,
ampuu pistoolilla Tykoa, Elma heräyy ja juoksee kamostuen ylös, Tyko
rientää häntä syleilemään.)
MARKUS. Sinä perkele! (Pistää Niiloa miekallansa.)
PAULI. Tyko, oletko haavoitettu?
TYKO. Mä Elmaani syleilen!
YRJÖ. Se ampuma toi hengen, ei kuolemaa.
ELMA. Missä olen?
HANNA. Sun Tykos sylissä.
TYKO. Sylissäni taivaani on!
NIILO (erikseen). Hän elää, elää! Elma elää! Elma. Oi korkeuden Jumala!
MARKUS (erikseen). Vallitseeko tänä yönä noita-voimat!
ELMA. Tämä ompi Tykon halailus!
TYKO. Mun lemmittyni kallis!
HANNA. Hän pyörtyy.
TYKO. Ole uljas tyttö, Elmani. (Elma pyörtyy Tykon syliin.)
MAUNO (tähän asti seistyään hämmästyksissänsä). Tapahtuuko ihmeitä
vielä? Ihmeen, ihmeen edessäni näin. Elmani kuolleista nousee. Hän elää!
(Tarttuu Elmaan.) Mutta ällös kuolko, ällös kuolko samana hetkenä taas.
Avaa silmäs, tyttöni! Ylös, ylös, ylös! Minä vannon, että hänen pitää
elämän.
ELMA (tointuen). Niin, isäni. Sen rinnoilla ma lepään,
Jok' ompi sieluin hekuma ja autuus
Ja josta elämäni, toivoin tulee.
En ole kuollut, vaikka kuolla tahdoin;
Oi, anteiks' anna, taivaan vallitsija!
HANNA. Sä unijuomaa joit, et myrkkyä.
ELMA. Nyt ymmärrän.--Ja Tykoni on tullut?
HANNA. Ja veljes Pauli myös.
ELMA. Mun kaunis veljein,
Sua tervehdin.
PAULI. Mun sisareni armas!
ELMA. En petollinen ollut Tykolleni?
TYKO. Sä kuoloon asti uskollinen olit.
ELMA. Nyt alkaa elo lemmen lipun alla.
TYKO. Yö lähestyy, mun aurinkoni laskee.
ELMA. Min sanoo Tyko? Huomaa, että ompi
Se Gibeonin pyhä aurinko.
TYKO. En tiedä, mutta tyhjää hengitän.
ELMA. Sä horjut, ystäväin!
PAULI (pidellen Tykoa). Hän verta vuotaa!
YRJÖ. Oi, häntä kohdannut on rosmon luoti
Ja lävistänyt ruumiins!
ELMA. Miksi näin?
PAULI. Oi Niilo, Niilo, peto kavala!
MARKUS. Ei, piru tulisesta helvetistä.
ELMA. Gehennan savu taivaasemme nousee.
HANNA. Oh, veri vuotaa hänen rinnastaan!
ELMA. Vait', Hannani, ne ruususia ovat.
MAUNO. Ah! älä näytä vimman muotoa,
Mun tyttärein; hän ehkä tointuu vielä.
TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.
ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?
HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän,
Mi huohottaen makaa tuossa nyt;
Sielt' lähetti hän petollisen luodin
Ja sama ampuma sun herätti.
TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.
ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat;
Täss' ompi meillä sammalhieno sija.
TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän!
Nyt seisot morsianna, ja nyt--»luonto,
Käy vihkimään».
ELMA. Niin, niinpä lauletaan,
Miss' on mun seppeleni?
HANNA. Tässä, Elma.
ELMA (panee seppelen päähänsä).
Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.--
Kas tässä seisoo morsian,
Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni,
Kuin Junon istuimella istuisin,
Ja tomun mailma kiiriskelis allain.
Nyt tule viikatteellas, enkeli;
Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.
TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä).
Kas tässä oman ylkäs syleilys.
Niin, neitoni!
Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki,
Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus,
Niin kirjoitettiin lakiin elämän.
Mä kuolen, niin, mä kuolen. No,
Ken kuolee onnellisempana häntä,
Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?
(Hän horjuu; Pauli ja Elma taluttavat hänet istumaan kivi-raunion
juurelle ja Elma jää istumaan hänen viereensä.)
MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima,
Kuin rautatammi ennen jykevä,
Nyt menehtyy kuin korsi tulessa,
Ja poveheni rynkää pimeys.--
Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo,
Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois,
Kun korkeuden säde häntä kohtaa.
Niin väikyn tässä sorrettuna minä,
Ja myrsky ijäisyyden merestä
Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla,
Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (Ääneensä.)
Mun Tykoni, mun poikani, mua kuule!
TYKO. En oikein kuule; vasarat ja kanget
Nyt kovin paukkaut kiviseinissä.
PAULI. Jo houraus on käsittänyt miehen,
Ja aatoksensa työksentelee nyt
Uraalin uumentojen syvyydessä.
TYKO (nostaen itseänsä).
Oi Pauli! tääll' on ilma paahteinen
Ja huokausta täynnä. Kahleet pois,
Ja aukee, vuori! Vapaus meit' kutsuu
Ja kaunis impi Pohjan kunnahilla. (Kuolee.)
MAUNO (erikseen). Sydämmen viimehinen kamppaus.
MARKUS. Mun armas poikani, tok' anna kuulla
Viel' yksi sana huuliltasi tänne.
PAULI. Te ette avaa kuolleen huulia.
MARKUS. Hän on siis kuollut?
PAULI. Kuollut ompi hän
Ja kylmentynyt sydän, jonka vertaa
Ei huokeasti täällä löydetä.--
Tää onko Tykoni, mun kumppanini,
Se tulinen, se kirkas-otsainen,
Mi niinkuin humiseva lumi-aura
Tiet karkuretkellämme raivasi,
Kaikk' esteet murtaen? Et tiennytkään
Sä silloin kuolemahan rientäväs.
Nyt hyvästi, mun uljas toverini,
Ja lepää makeasti matkaltas!
ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.
MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.
ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän?
Oi katsokaat, mi tyynyys ihana
Ja kuva sovinnon on kasvoissansa.
Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais:
»Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen,
Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme,
Jost' äsken unta näin.
Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin,
Se ol' kuin niittu kukkaskirjava,
Min keskell' kirkas lähde kiilsi;
Hopeakimmeltävät joutsenet
Kuin lumipilvet sinisellä taivaall'
Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli,
Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit
Sen partahalla rehevinä seisoi,
Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat,
Ja lehto kaikui laulun helinästä.
Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.
NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä
Luo kirottujen alas.
ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä
Ja yli aavan, kanervaisen kankaan
Käy raikas aamutuuli. Ihanata
On kuolla, kuolla armaan rinnoille.