Karkurit - 2

pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin langan.--Haa!
kauhistunko?--Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu. Jos
taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna
myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat, nukut
uneen, josta ei heräy.--Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja
kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä
tahdon. (Mauno tulee oikealta.)
MAUNO. Niilo!--Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin,
maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut
karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä,
helvettiin menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.--Hän
tahtoo niin kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?
NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo
monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin oivan
nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.
MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen kuolema!--Ei,
miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja rakentakaamme Kalmalle
verinen uhripöytä.
NIILO. Herra, muistakaat toki...
MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki
synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla
kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja
katkeraksi.--Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät
aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on
elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto meitä
lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen. Niin
vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta
pois--jos niin on kuin opetetaan--elämän kirjasta nimemme kuluu ja
sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo
näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla
otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?--Hän ryöstää
minulta tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin,
kalliin synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!
NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja
pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?
MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle tarjoot,
mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein saman
summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen alta.
NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.)
Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni
tähden. Oi, että sen voima on niin hirmuinen, että se meitä pakoittaa
käytöksiin, joita omatuntomme ei aina hyväksy! Mutta ihminen on heikko,
heikko olen minä.--Tosin on teillä syy minua hylkäämään, kovin halpana
pitämään, mutta jos tuntisitte toki sydämmeni polttavan hohteen, niin
tuomionne ehkä lieviäisi.--Kuinka hyväns', mutta asiaa arvelkaat.
Vilauksessa on velkanne suoritettu, te vallitsette maallanne ja
huoneessanne aina kuolinpäivään, ja tämä kaikki maksoi ainoastaan pari
sanaa teiltä, pantuna tyttärenne sydämmelle.
MAUNO. Pari voiman sanaa, niin on tarkoitukses. Lastaniko siihen
vaatisin, johon ehkei taivu sydämmensä? Häntä lähene itse ja onneasi
koeta, ja tempaa poveltani pois tuo verta janoova vamppyyri, joka
vähitellen kaiken nesteen olennostani imee.
NIILO (erikseen). En ymmärrä miksi kamoon lähestyä tätä neitoa, ja jos
sen tehdä voisin, niin pelkäänpä, että kiellon saan. Ei! ensin
valmistelkoon häntä isä.
MAUNO. Sä olet vaiti.
NIILO. Tyttärenne on melkoinen haaveksija, pitää itsensä jonkun
lapsekkaan lupauksen kautta sidottuna entiseen lemmittyynsä. Ei siis
sovellu minulle koettaa häntä järkäyttää siitä, mutta teille hyvin,
koska olette isänsä ja yhdessä riippuvat teidän molempain kohtalot.
MAUNO. Mitä voin, jos sydämmensä on vastoin?
NIILO. Hänen kanssansa jutelkaat toki. Kenties on sielunsa mua kohtaan
vieras nyt, mutta muutos, äkkinenki, ei ole mahdoton. Hän kuvailkoon
itselleen että ehkä juuri minä hänelle Luojalta olen määrätty;
senlaisilla aatoksilla on joku salainen, ihastuttava vaikutus neidon
taipuvalle sydämmelle, ja se, joka äsken hänen silmissään oli mitätön,
on kaunis nyt.--Oi, tehkäät parastanne, häntä kohtaan isän oikeutta
kohtuudella käyttäin. Koettakaat mitä sana voi, kuvatkaat palavasti
hänen eteensä se onneton tila, johon Viitala teidät taitaa syöstä, jos
ei hän, tyttärenne, teitä tahdo pelastaa, joka kuitenkin on hänen
voimassansa. Ehkä ei myös vahingoita saattaa ymmärtämään, että miekatkin
siinä leikissä vielä taitaa välkkyä ja sydänverta vuotaa.
MAUNO. Se ehkä tapahtuukin. Jos muuten hänestä en suoriu, niin nähdä
tahdon sen sonnikoiran verta kerran vielä.--Mutta huomaa, poika, kenen
kanssa olet tekemisissä, niin, huomaa. Mitä sanois hän, saatuansa tiedon
ottopoikansa naimahankkeista? Kuinka luulet?
NIILO. Minä Viitalasta kiireen passin saisin; siitä ei epäilystä.--Mutta
salattuna kaikki olkoon joku aika eteenpäin; koetanpa miten taidan häntä
saattaa toiseen mieleen. Mutta jos en siinä onnistu, niin menköön
Viitala ja rikkauteni kaikki; niin voimallinen, korkea on lempeni
kaunista Elmaa kohtaan. Kaikki hylkään hänen tähtensä, ja vaimoni ei
toki puutetta kärsimän pidä; sen tulevaisuus on osoittava.
MAUNO. Mutta malta, mon cher. Eipä ole vielä käsissäs Viitalan
huoneenhallitus; mistä siis tämä rahasumma?
NIILO. Minä komean Viitalan perillinen olen. Rahat ovat kädessänne, niin
pian kuin löytyy tyttärenne nimi naimasuostumuksessa, joka on tehtävä
salaisuudessa.--Aatelkaa, herra, jo huomenna taidatte otsanne jalosti
nostaa vasten Viitalaa, seistyänne ainiaksi omalle kentällenne, ja
viimein, ja sinne olkoon pitkä aika, kallistuu päänne makeaan lepoon
tässä kauniissa Kuuselassa.
MAUNO. Tule huomenna, Niilo, huomenna! Mitä voin nyt tytärtäni kohtaan,
koetan, mutta itse pitää sun hänen kanssansa haasteleman päätössanat,
sen tahdon.--Huomenna; aikamme on tärkeä.--Nyt jätä minut. (Niilo
menee.--Mauno yksin.) Tyttäreni, sulta pelastusta nyt toivon.--Hän käy
laatuun sun mieheksesi; niin, miksi ei? Viisas on hän, reipas myös ja
sydämmensä hellempi kuin luullaan. Sen huomasin nyt. Hän käy
laatuun.--Tyttäreni, tyttäreni, nyt täytyy sielus taipua hädän
vaatimuksen mukaan. (Martti tulee.) Mitä tahdot?
MARTTI. Hm, herra parooni.
MAUNO. Onko tämä vastaus?
MARTTI. Saanko luvan?
MAUNO. Sano!
MARTTI. Peijakas! kohta luulen tässä vasaran paukkuvan.
MAUNO. Kohta, Martti!
MARTTI. Mutta kuulkaat pieni neuvo.
MAUNO. Kuulenpa.
MARTTI. Te lahjoitatte minulle kulta- ja hopeakalunne ja muut kalliimmat
koristukset, joita löytyy pesässä; minulla on taasen valta teille kaikki
lahjoittaa takaisin, koska hirmumyrsky Viitalasta on puhtaaksi lakaisnut
Kuuselan.
MAUNO. Haa! se lakaisee meidät kaikki tielle tietämättömälle.
MARTTI. Hyvä siis jos on jotain muassamme sillä tiellä.
MAUNO. Martti, nyt närkästyn sinuun, ja jos et olis vanha, uskollinen
palvelijani, niin ulos huoneestani sun heittäisin.
MARTTI. Ja hyvin ansaitusti, hyvin.--Niin, niin, kaikki käy niinkuin
käy, ja vakaasti katselisin päältä, jos en muistelis tytärtänne, joka on
enkeli. Niin, hän on enkeli, mutta herra Niilo on perkele.
MAUNO. Mitä koskee minuun tämä mies?
MARTTI. Hän tyttäreenne koskea tahtoo.
MAUNO (erikseen). Hän on jäljillä, hänen kirottu katsantonsa tunkee läpi
vuorten. (Ääneensä.) Mitä tarkoitat? Sano suoraan, ja tämä selkkaus
pois.
MARTTI. Siis käskette mun haastelemaan näin: Päästimeksenne tuon
Viitalan lohikärmeen kidasta mielitte tyttärenne uhrata, pakoittaen
häntä vaimoksi herra Niilolle.--Luvallanne kysyn, eikö pyri tämä herra
korean Elman sydäntä kohden?
MAUNO. Kuule sitten totuus: niin on asia, mutta tästä ole ääneti kuin
hauta; ja muista sanoneeni.
MARTTI. Se on velvollisuuteni.--Kuinka hyvänsä. Ihmisten olennon ja'an
minä kolmeen luokkaan, jotka ovat maa, helvetti ja taivas.
MAUNO. Ja tämän jakauksen kanta?
MARTTI. On naiminen.--Naimaton on maan päällä, onnettomasti nainut
helvetissä, mutta taivaan ilossa tanssii onnellinen pariskunta. Mihin
luokkaan joutuisi nyt tyttärenne herra Niilon kanssa? Pelkäänpä, siihen
toiseen. Tämä mies on tuhlaaja verraton, ja anna tuhlaajalle vaikka
miljonia ja pian haihtuu kaikki pois kuin akanat tuuleen. Voi
tytärtänne, jos kohtalonsa tämän miehen kanssa yhteen liitetään! Hän on
tavoiltansa saastainen. Peeveli! hän mua inhoittaa kuin kärme.
MAUNO. Kaiketi nyt erehdyt. Luulenpa katsahtaneeni syvältä hänen
sydämmeensä ja löytäneeni sieltä enemmän hyvää kuin luulin.
MARTTI. Tarkemmin katsokaat!
MAUNO. Sano minulle, Martti, miksi ei löydy yhtään vanhaa palvelijaa,
joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.
MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.
MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta
asioihin, joita et käsitä.
MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.--Minkä
hinnan määräätte sianporsaistanne?
MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä nyt?
Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään järveen
korkeimmalta vuorenjyrkältä.
MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä, toiseen
taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on Viitalassa,
se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän kuin emakon
naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta, lempeäsilmäistä karitsaa.
MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.
MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.
MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.
MARTTI. Karitsan saatan uhriksi valmistettavaksi. (Menee vasemmalle.)
MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään sun
aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden lapselleni
rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä. Pitääkö siis
minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani Viitalan
verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden virran-kierroksen
keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)
ELMA. Min tahtoo isäni?
MAUNO. Käy likemmä
Mun tyttäreni; asian tärkeän,
Mi kaiken elämämme onneen koskee,
Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.
ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö,
Ja kauheasti vääntyy huulenne.
Mun sydämmeni katkerasti kärsii,
Kun muotonne näin synkeänä nään.
Oi taivaan armo, paista hänen päällens
Ja poista tämä mielen pimeys!
MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä
On täällä kohta ainoo suojani;
Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä
Ja kylmempi viel' armo jumalten.
Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy
Ja meill' ei ole pesää eikä luolaa
Kuin metsän elävillä; eteenpäin
Vaan astelkaamme aina. Niin on laita.
Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.
ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.
MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule,
Mun lapseni, mi on nyt päätöksein.
Mä riitaveljein kanssa miekastelen,
Ja jos ei kaadu hän, niin kaadun minä;
Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt
On rauhakammioonsa ehtinyt.
ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?
MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän
Tai nielee oman verein musta multa.
ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema,
Kuin näitä hirmutöitä näkisin.
MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie,
Mut yksi vaan, ja sinulla on voima
Se avata, jos tahdot.
ELMA. Sanokaat,
Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan.
Mä kaikki onneksenne alttiiks annan
Ja valmis olen mihin vaaditte,
Pait käymään vastoin Luojan käskyä.
MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo
Sua ankarasti lempii, jumaloitsee;
Hän sydämmensä tunteet polttavat
Sua kohtaan isällesi ilmoitti,
Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus.
Suo sydämmes ja onnes hänen huomaans
Ja naimakontrahtihin nimes piirrä,
Niin pelastettu ompi isäs vanha;
Niin, kohta, paikalla,
Kun nimes liittokirjassa vaan löytyy.
ELMA. Mun isäni,
Mä häntä koskaan lempiä en taida.
MAUNO. Miks' et?
ELMA. Mun sieluni on häntä vastaa.
MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa
Ja poista tummat, mielettömät tunteet.
Mä tiedän, tämän miehen luonnossa
On paljon ylevyyttä löytyvä,
Jos luulemmekin ylenkatsetta
Tai röyhkeyttä tai senlaista muuta
Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.
ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa
Vaan häntä kohtaan, jolle kerran vannoin
Uskollisuuden valan kuolemaan;
Sen vannoin minä ja sen vannoi hän.
MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees.
Sun valasi on tyhjä, mitätön,
Kosk' isäs tietämättä kihlauit,
Ja onnes liitit vihamiehein poikaan.
Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns,
Sun sydämmesi hirmuvaltias
En olla tahdo.--
Siis synkeet tunturit mun piirittää
Ja toivontähti ijankaikkiseksi
Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu.
Mut kohta vuotaa veri koskena,
Ja tulkoon kuolema ja helvetti!
ELMA (polvillaan isänsä edessä).
Mun armas isäni, ma rukoilen,
Vieroittakaatte mielestänne pois
Tää verinen, tää julma kostotyö.
MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.
ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.
MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet.
En anna itseäni kaahata,
Kuin koira huoneestani ulos,
Sen miehen kautta, jota vihaan;
En myönny siihen.
ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle,
Niin rauha jälleen sydämmiimme palaa.
Oi! jättäkäämme koto tämä
Ja itsellemme toinen etsikäämme.
Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo
Ja rakkaus ja levollinen mieli
On majassamme uskollinen vieras.
Ja hallituksesta tän pienen huoneen,
Sen asujanten ravinnosta aina
Mä, kasvinsisareni kanssa,
Oon äitillisen huolen pitävä.
Osaamme kutoa ja neuloa
Ja kullall' ommella, ja askareihin
Jo aikaisin mä olen tottunut,
Ja siitä kasvatustanne mä kiitän.
Siis älkäät murehtiko, vapaasti
Vaan ottakaamme vastaan kohtalomme.
MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle
Kuin säteet aurinkoisen kultaloimost'.
Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy,
Takoa kiinteästi viimeiseen.
ELMA. Te ootte äänetön.
MAUNO. Mun tyttärein,
Nyt sanojasi menettelet hukkaan,
Mun päätöksein on järkähtämätön,
Ma lujana kuin ikivuori seison.
ELMA. Te olette mun armas isäni.
MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy
Mun huonettain, ja karkaista mun täytyy
Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.--
En kärsi tätä. Ylös, tyttärein,
Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.)
Nyt jääköön tähän neuvonpitomme,
Mut huomenna sä lausu päätökses.
Ja tätä ellös unohda:
Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa,
Jos et, niin kuolen tahi kuoletan.
Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!--
Mun poikani, mun Paulini, jos kerran
Sun vielä näkisin.--Sä kaunis olit,
Ol' katsees tyyni, vakava ja kirkas
Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus
Kuin jalopeuran povessasi löytyi.
Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).
ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun Tykoni!
Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa
Ja muiden onnettomuus reutoilee,
On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme,
Mi paistaa tänne mailta kaukaisilta
Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin,
Niin kaunis kuni päivä autuuden,
Mink' hekuman sä sielulleni annat,
Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)
HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki olen
kuullut. Suo anteeksi!
ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.
HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?
ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon kiirehtii,
jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.
HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja
isäs on pelastettu.
ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos en
häntä tahdo pettää?
HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.
ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.
HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?
ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.
HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun
isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin
köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa saman
summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan perheemme, mutta
eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa, saaliiksensa saa sydäntäs,
se hävytön, kunniaton vintiö.--So'aistu on isäs, koska ei hän kylliksi
huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan käytöksessä.
ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.
HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä pitäis;
mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi maksaa, mitä
hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja kohtuus.--Tule,
sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.
ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.
HANNA. Neuvoani seuraa.--Tule! (Menevät vasemmalle.)

MUUTOS.

(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat periltä.)
MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne,
poika! Paikalla!--Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin
kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä
tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!
YRJÖ. Herrat Gallian maalta!
PAULI. Teitä kiitämme.
TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen
kunniaksi.
MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?
PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.
TYKO. Me sitä rakastamme.
MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo teille
sen luonto?
TYKO. Paljon.
PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.
MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka parhaillaan on
ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein valtakunnat ja kaiken
järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen saattaa, jos ei sitä
ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän ijankaikkiseksi
villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä etevyyden
oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan älä hyvin»,
se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita! hälle oikeuden
teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän pyrstöjänsä
tahtoo röyhistellä, niin...
YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee
sieltä kova ampuma.--Fyr!
MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!
YRJÖ. Haa!
MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä
sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.
YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.
MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.--Jos,
katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt
kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani
loukkaa.--No, mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?
TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.
MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.
TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.
MARKUS. Ei hätää.
TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein karkoittuvan
kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.
MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan käyvät
suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla, kylmän
haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä, säästämmepä
perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me oikein
toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa tulihaarunsa
pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos joutuisimme
yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen meistä sieltä
Pietarin ulospotkaista täytyis.
PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.
MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.
TYKO. Millä keinolla, herrani?
MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle
summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan
mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden, kolmen
auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa minun,
ja maantiellä seisoo mies.--Triumf!
TYKO. Eikä armoa yhtään?
MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.
PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea kahden
kartanon hallitsijaksi.
MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse enään
kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.
TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.
MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin oma lapsi,
ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia muutamia
sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky asettui ja
myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.--Kiltti poika aina siitä asti, koska
otin hänet huoneeseni.
TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?
MARKUS. Hänet tappoi sota.
TYKO. Ja siitä olette varma?
MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.
TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?
MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.
TYKO. Olettepa isänsä te.
MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.
TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.
MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan tulee.
Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain vasta
tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.
TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?
MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.
TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?
MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.
TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna
häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken
äänettömyyttä.)
MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen
usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö
veressä.--Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti.
Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman
hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.--Mitä, jos sanani söisin, jota
ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa
äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani
on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.
TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi
kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean
jumalan nuolelta?
MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja
kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.--Huomatkaa: kuoltuani on suurin
vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua;
sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on
kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.
TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.
MARKUS. Totta, mun herrani.--Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja
poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher
Niilo! Oletko viimein kotona?
NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin
kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)
MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.
NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.
MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä,
mies!--Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.
PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!
TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)
NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika
huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi
tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli
temmeltää.--Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin
kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja
täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo
pohjaan kaksi klasillista.)
TYKO. Olettepa vauhdissa.
NIILO. Vihoissani juon.
TYKO. Miksi vihoissa?
NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut
saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa.
(Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää,
niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa
toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti
olen minä.--Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh!
hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa
hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja
syystä kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.
TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.
NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin
vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova,
viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan,
jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa
kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.--Olipa
tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen
hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan
ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.--Päämaalia kohden
jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka
Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa
koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme
takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan,
järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui
Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät
toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen
haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön
vihansa.
TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?
NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli
etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.
PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.
NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.
TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.
NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se
vihansuopansakin myöntää täytyy.--Häntä kaiveli, että hän tiesi
saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla,
joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava
summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä
kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja
päästi.--Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta
peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta
kiusaan.
TYKO. Mitä sanotte?
NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken
maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?
YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.
TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo
olette määrätty?
NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet
perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären.
Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.--Mutta nytpä ilmaisin
tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan
tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin