Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 5

näpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä
kainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen
hurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea
mielihaikeus kuvastui niihin.
"Kaaprieli!" sanoi hän hiljaa: "Minä surkuttelen sinua kaikesta
sydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme.
Jumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle!
Jospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!"
Heleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: "Minä tiedän ja toivon,
että olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen
rukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi,
että siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista,
joita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni.
Sydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!"
Nuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. "Täytyykö minun siis
matkustaa?" kysyi hän. "Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä
asiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni
sunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, -- sen
näkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa --
äidistäni!" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera
mielen-ilmaus hänen huulillaan.
Heleena punastui: "Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään
kääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka
karvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta."
"Poikansa?" keskeytti nuorukainen: "Armollinen äitini, anna minulle
anteeksi!" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.
"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen
närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian,
Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta
seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi
liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää
hyvästi!"
Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä,
tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun
lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.
"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään
käsiään takaisin.
Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti
rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei!
Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan
päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni
antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa
minun jäädä tänne!
"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä.
Hyvästi! -- kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että -- -- muserrat
sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"
"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä
pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista
minun -- oma äitini?"
"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin
kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen
suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että
kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja
soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen
enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen
sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian
kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia
kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin
tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."
Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä
hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi
taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu
ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden
henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa
ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani
mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"
Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari
askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä,
että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä
silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele
minua, -- taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta
meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä
rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"
Heleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös
salaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä
sydäntään vasten. "Älä rukoile minua!" huudahti hän. "Älä polvistu
eteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä
katkerammaksi."
Heleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.
"Oi Jumala!" huudahti hän: "Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa
minulle kuolemata!" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi
tunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan
epätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä
ja rukoilevalla liikennöllä. "Antakaa minulle anteeksi, Heleena!"
huokasi hän: "Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun
sydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!"
Heleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus,
mielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän
oli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. "Kiitän sinua, Kaaprieli",
sanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä.
"Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni
sinulle suo!"
"Onnen?" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen
jalot kasvonsa: "Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun
rikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen
onnen saavuttava! On onni minullekin, -- ja se -- se on i'äti hukassa!"
"Kaaprieli!" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: "Nyt ei puhunutkaan
jalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi.
Olet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä,
että olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä."
Nuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena
ylös. "Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen",
sanoi hän: "Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla
sitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä."
Heleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. "Älä puhu,
älä sano niin, Kaaprieli!" rukoili hän. "Yksi ainoa sana suustasi voisi
minun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti."
Heleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen
sydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina,
jotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen,
jonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä
vielä.
"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!" huokasi hän: "Antakaa
minulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon
minua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini -- koska
minun siksi on teitä sanominen, -- kultanne ei minua iloita. Se haihtuu
niin pian! -- Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee
minun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä
pyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule
naisen suuhun koskemaan."
Hämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli
kerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi
nyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen
edessä.
"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?" kysyi nuorukainen
hellästi. "Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa
suuteleminen jäähyvästihetkellä!"
Heleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä
esiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen
kiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa
puoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.
Molemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä
äänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia
silmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.
Heleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan
silmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka
Heleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte
tarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle
hovilinnaa.
Erotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan,
joka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan
likisti Heleenan kättä hyvästellessään.


XXI.

Vanha Hattulanius istui kreikkalaisen kirjansa vierellä, niinkun
tapansa oli, takkavalkean vaiheilla, vanhan Saaran toimitellessa
talouden askareita. Vanhus laski kirjansa kiinni, ja katsoa tuijotti
riutuvaan ahjoon, siitä lähtevän himeän punaisen valon turhaan kokiessa
taistella hämärää vastaan. Hirmuinen myrsky vonkui pienen kartanon
nurkissa, ja lumi pyryili suunnattomiksi nietoksiksi, jotka ikäänkun
äärettömän liitumeren laineet tulvasivat maiden yli. Petäjät metsissä
notkuivat ja väännähtelivät, niinkun kuoleman tuskissa, ja toisinaan
kuului rajuilman tohinan läpi taittuvan petäjän paukkuva räiske, tahi
toisiaan kihnuttavain oksain kimakka ryskinä.
"Jumala varjelkoon niitä, jotka nyt ovat matkalla!" huokasi jumalinen
kirkkoherra.
"Tämmöisellä hukkain ja varkaiden ilmalla pysyy toki jokainen rehellinen
ihminen kotonaan," sanoi Saara. "Jos joku nyt on ulkona, ei hän ole
oikeilla retkillä."
"Älä sano niin, vaimoni!" sanoi kirkkoherra: "Älä tee syntiä..."
Kaksi kovaa paukausta ovelle keskeyttivät hänen puheensa. Saaraa
vapistutti ja hän heittäysi miehensä käsivartta vasten, jonka tämä
ojensi ylösnostaakseen. "Ole hiljaa Jumalan tähden, Antti kultani: Ne
ovat pahoja ihmisiä!"
"Niinpä sanoit silloinkin, kun Översti tuli meille viime syksynä!"
vastasi kirkkoherra.
"Niinpä niin!" vastasi Saara: "Mitä hyvää siitä vieraasta lienee ollut,
sen Jumala tietäköön!"
"Vaimo!" sanoi kirkkoherra: "Hillitse kielesi, ettet syökse meitä
onnettomuuteen."
Näin sanoen meni hän ovelle ja avasi.
Hyvin tunnettu kamaripalvelija, Rupertti, astui sisään ja sanoi
terveisiä itse Överstiltä, joka myös samalla astui alas ratsaalta,
käskien väkensä majoittua entisiin paikkoihin. Kirkkoherra otti
vieraansa sydämellisellä ilolla vastaan, kyseli häneltä ehtimiseen yhtä
ja toista, mikä koski hänen rouvaansa, muistamatta, ettei Överstikään
ollut rouvaansa nähnyt siitä asti, kun hän itse.
Harvinaisella alhaisuudella ja mielihyvällä puristi Översti vanhuksen
kättä näyttäen omituisella hyvällä mielellä jälleen näkevän tämän
vähävaraisen asunnon, missä hän ensi kerran tapasi nuoren puolisonsa.
Hän katseli ympärilleen tässä matalassa tuvassa, ja sanoi, ojentaessaan
kättä Saaralle: "Jos nytkin tahdotte antaa minun olla vieraananne,
muori kultaseni, niin en tahdokaan vaivata teitä niinkun viimein.
Huomenna varhain matkustan taas. Minulla ei ole rauhaa, ennenkun näen
nuoren morsiameni. Olen pikimältäni käynyt Anjalassa, ja käskenyt
laittaa kaikki kohdat kuntoon kotiin tuloksemme uudelle vuodelle, mutta
en tahtonut siellä viipyä. Tahdoin mieluummin vielä kerran viettää yön
luonanne, arvokas Isä Antti ja Saara muori."
"Hyvin terve tultuanne, ankarin Armonne!" sanoi eukko sydämellisellä
ilolla. "Se on suuri kunnia halvalle kodillemme! Jumala siunatkoon
Teidän Armoanne, kun otatte hyväksenne!"
Illallinen oli kohta valmistettu. Vanha Saara kysyi, tahtoiko Översti
maata tavallisessa sängyssään, vai laittaisiko hän vuoteen suureen
uudinsänkyyn pienessä kamarissa. Hieno punastus lennähti soturin
kasvoihin, pyytäessään jälkimäistä.
Eukon pannessa kaikkia kohtia järjestykseen, tuotatti Översti pullon
viiniä, jota hän pyysi kirkkoherran kanssansa tyhjentämään. Joka
ryypyltä kävi kirkkoherra aina puheliaammaksi, ja viimein otti hän
puheeksi vaimonsakin taikauskoiset ennustukset, ettei hyvin kävisi,
koska vihkiessä kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä.
Översti, joka ei juuri peljännyt kylmää terästä, hymyili ja sanoi:
"Tunnen Heleenani hellän sydämen, ja jos hän ei tule onnelliseksi, niin
se on minun syyni!"
"Niin, niin!" myönsi kirkkoherra: "Hän on harvinainen nainen. Pikainen
on hän kyllä kaikessa, mutta hänellä on niin herttaisen hyvä sydän,
aivan niinkun Hänen Herrautensa näki hyväksi mainita."
Saara tuli samassa kamariin. Hänenkin täytyi maistaa pikarillinen
viiniä.
Sittekun hän syvään niiaten oli juonut Hänen ankaran Armonsa onneksi,
pyysi hän nöyrästi: "että Hänen Armonsa pelastaisi hänen eräästä
ankarasta huolesta, jonka esineenä oli pienoinen laatikko."
"No, mikähän se olisi?" kysyi Översti hymysuin.
"Ah, Hänen Armonsa!" huudahti Saara: "Olen varsin huolissani, miten
saanen sen pienen laatikon omistajalleen. Nuori ihana neiti Markareeta
Cabeliau matkusti tästä sivu pari päivää tätä ennen, ja oli meillä
yötä. Hänen vanha isänsä oli yhdessä matkassa. He olivat matkalla
Nyköpinkiin, ja sanoivat, että Teidän korkea Armonne siellä varmaan
tapaa heidät. Jumala suokoon Hänen Armolleen onnellista matkustusta
sekä iloa perille päästessä. Niin, sitähän aioinkin sanoa, että nuori
Markareeta unhotti laatikon tänne. Ei se ole juuri suuri, mutta varmaan
on siinä kalliita kapineita, niinkuin rikkaat kauppiaat aina
kuljettavat niitä muassaan."
"Hyvin mielelläni, rakas Saara muori!" nyökäytti Översti päätään: "Minä
tunnen sekä Aprami Cabeliau'n että hänen tyttärensä varsin hyvin, ja
tapaankin heitä varmaan!"
Vielä kerran nyökäytti Översti päätään vanhalle parikunnalle, käski
palvelijansa olla varhain valmiina lähtemään, ja meni pieneen kamariin.
Pöydällä nuoren Heleena Wreden entisessä huoneessa paloi taas sama
pieni lamppu, ja sen vierellä oli pienoinen kallis arvoinen laatikko.
Saara muorin rukki oli asetettu syrjään ja ison uudinsängyn punaiset
samettiset esiriput olivat auki vedetyt. Ulkona riehui rajuilma
yhtenään, Överstin sitä huomaamatta.
Aateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla.
Hänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi
hänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen.
Hän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi
hirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan
lempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi
päiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä
erota. Kaikkityyni oli ihana unelma -- ainoastaan jäähyvästi
hetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti
huolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut
sen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä
hetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.
Tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen
elämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen
muistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä
ajatuksensa rakastettuun Heleenaansa.
Hän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen
varjoon.
Hän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei
koskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa
sisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset,
joita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.
"Oi Heleenani!" huokasi hän: "Oletko vienyt muassasi täältä ne
viattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi
sinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun
luonasi löytävä!"


XXII.

Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan
vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut
ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali.
Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto,
koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin
mielenkuohuisena.
"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla
olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen
on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena
luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle
tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta
onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen
minä tästä hetkestä alkaen."
"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun
niitä!"
"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni,
olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun
se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan
niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata
sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun
välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten
kohtalo."
"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi
voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala
hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."
"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden
naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille
velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."
"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko
minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen
minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah,
mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen
tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on
ollut ja mennyt!"
"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni
ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on
sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."
Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka
hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin
tunnetut värsyt:
"Kohtalooni tyydyn vaan,
Ja kiitän Herraa armostaan."
Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun
samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään,
leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka
joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan
soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti
etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De
la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja
suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa
kainostelevan naisen rintaansa vasten.


XXIII.

Kuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan
ilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä --
Strengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan -- tulisivat
näyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.
Oppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt
merkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla
hoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina
aloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: "Viipurin
pamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen
Venäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka
mahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta
tuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno
Svinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa."
Tuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena
malttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu
prologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin.
Kaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli
iloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan
näytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei
ollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi
astui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan
palvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen,
seisovan siellä. "Odota täällä!" kuiskaisi Översti hänelle äkisti,
saliin astuessaan.
Heleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että
kuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja
hän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen
häntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta
hänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.
Kun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti
Översti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen
juuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti
ystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta
tulla takaisin ja meni huoneesta:
Heleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta
pitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen
toisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua
pitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.
Lopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan
poskilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.
Se oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla
käsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä
lennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän
lauloi:
Siell' istui Kymijoen partaalla
Matkustaja rukoillen.
Hän yksin kuuli rukouksensa,
Se oli niin murheinen:
Kun tuuli katosi nuoruuteni,
Ei oo mulla rauhaakaan;
Mun ruusuni ryöväri tempaisi;
Valmis olen kuolemaan.
Näin yksinänsä hän laulaapi
Rajuilman noustessa.
Himeästi tähtyet tuikkaapi,
Hänen surmaapi salama.
Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen
epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat,
kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.
Kuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut,
olivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno
Svinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja
kunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.
Mutta hän, jota laulajan silmät olivat tähdänneet, ja jonka sisimmäinen
rinta oli vastannut tähän haikeamieliseen lauluun, oli viimeisiä
säveliä kuullessaan vaipunut penkilleen jälleen, ja tuskallinen
kalmankalpeus peitti hänen kasvojaan.
Samassa silmänräpäyksessä kävi voimakas käsi hänen vyötäisiinsä. Se oli
Översti. Säpsähtynyt Heleena katsahti ylös; mutta musertava katsahdus
Överstin silmistä kohtasi häntä. Överstin kulmat olivat kammoittavasti
ryppyisinä kun hän hampaitaan purren kallistui Heleenan kuvan puoleen
ja kuiskaisi: "Tule pois täältä, uskoton! Minä haastan sinut oikeuteen.
Sinä olet myönyt koristimesi, sinä olet pettänyt rakkauteni, -- -- --
mutta hiljaa! hiljaa!"
Hän laski sormensa Heleenan suulle ja kantoi hänen pois, kuuntelijain
huomion ollessa kääntyneenä Svinevadensis'en mestariteoksen
pitkitykseen.
Ulkopuolella ovea seisoi näytelmäntekijä, teoksestaan ihastuksissaan --
sillä innossaan piti hän soitantoakin tekemänänsä -- ja huusi
Överstille, joka riensi ohitse kalpean morsiamensa kanssa: "Sepä kävi
oivallisesti! Ukonnuoli kuolevaan iski! Mutta mitäs se on Viipurin
Pamauksen suhteen? Seisottukaa kaikin mokomin sitä kuulemaan!"


XXIV.

Översti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän
asetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja
käveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen
itsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.
Samassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat
turhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli,
loi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti
hämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti
morsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.
Översti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.
Mutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin.
Hän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. "Oi isäni!" sanoi hän:
"kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!"
"Hyvästit!" matki kummastunut Översti. "Enhän minä tiedä..."
"Ettekö tiedä, isäni?" keskeytti nuorukainen.
"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän -- minun -- minun äitini --
antoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että
kuningatar on ajanut minun pois hovista?"
"Oi Jumala!" huudahti isä: "Se olikin sen tähden kun hänen korunsa
olivat Hollantilaisella. Mutta kuka..."
"Jää hyvästi, Heleena!" sanoi hovipalvelija. "Minä menen sotajoukkoon
Liivinmaalle Kaaprielin kanssa."
Silloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: "Ah, älä vielä
lähde -- ota minua kanssasi Anjalaan!
"Sisar raukka!" huokaisi hovipalvelija.
Överstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti
vapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen
nuoreen Heikki Fabiani Wredeen.
"Isäni!" sanoi Kaaprieli. "Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden
sukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on
puolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki
lienee loppunut!"
Kalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä
rukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin
taivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen,
kohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.
Översti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella
helleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.
Heleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei
sen Överstin käteen.
Uljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta
kun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä
nuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa
rintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen
silmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la
Chapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.
Isä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään
vasten.
Heidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki
ankarasti vapisten: "Hiljaa, hiljaa! -- älkää häiritkö Heleenaa -- hän
uinahtaa! Oi Jumala! --"


KIRJAN ARVOSTELIJAN LISÄYS.

Herra rohvessori A. Fryxell mainitsee Ruotsin historiassaan (kuudes
osa, sivu 70), että nuori De la Chapelle, jota sotamiehet kutsuivat
pieneksi Laske-Pelleksi, samoin kun isää isoksi, oli siinä osastossa
Ruotsin sotajoukkoa, joka, Johan Banérin komennossa, 9 päivänä
Syyskuuta v. 1621 väkirynnäköllä valloitti Riikan kaupungin. Vanha De
la Chapelle kehoitti siellä poikaansa uskollisesti työntymään
eteenpäin. Nuorukainen totteli -- ja kaatui samassa silmänräpäyksessä,
tiheän luotisuihkun lävistämänä.