Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 2

tunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi
olento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja
levittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.
Hän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin
laskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun
epäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen
jäännös.
Nyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni
laskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa
liikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla
silmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.


VII.

Aamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen
vaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä,
mietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli
häntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden
elähyttämäksi.
Ukko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.
Toimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle
vieraalle.
Heleenaa ei ollut vielä näkynyt.
Palvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen
komeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi
erään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä
hätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja
silmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta
Heleena oli astuva ulos.
Eräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen,
kertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän
ja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.
Ankaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että
hän oli vihastunut. "Missä on Heleena?" virkahti hän kiivaasti.
Tuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se
armas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti
tervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen
muodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan
osoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän
jo eilen oli kuullut.
Malttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa
vahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.
"Pannaan, herra Översti!" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen
kunnian osoituksen ja astui ulos.
Överstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten
seisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja
katsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen
mustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten
viiksiensä välitse.
"Tule lapseni!" sanoi hän: "tule likemmä, Heleena!" Nuori tyttö
leijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi
soturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen
tunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen
elämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä
kätkettynä.
Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua
päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä
otsalle.
Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha
kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun
Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma
vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen
vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän
haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta
onnesta lennähti heidän mieleensä.
"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee
toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on
jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."
Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän
otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja
säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja
puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin
valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.
Hän lauloi:
Sinervän järven rannalla,
Metsikkö humisee;
Rukoillen neiti ihana
Suruissaan astuilee.
Mi rukouksensa lienevi
Vihannassa metsässä?
Taivas sen kyllä kuulevi
Yksinäisyydessä.
Rannalla järven sinisen
Hän nyt jo levähtää;
Ei haudast' ääntä rukouksen
Nyt kuulukaan enää.
Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen,
ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin
kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari
utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.
"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä,
raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava
laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo
kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla
tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo
laulu kuolinvuoteeni luona."
Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti
silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää,
ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin
kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva
ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta;
ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se
oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta
hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken,
jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle
pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.
Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla
puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema
voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen
lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa
kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi
totella häntä, mutta karvaalla mielellä.
Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen.
Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi
paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän
niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan.
Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen
kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.
Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja
koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä
sydäntänsä vasten.
Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti
hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa
lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen
sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.


VIII.

Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin
armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen
ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse,
niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä
uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin
tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja
nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen
väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.
Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen
olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään
jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun
joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen
ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut
mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden
ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen
ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.
Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla,
joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan
sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle
ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin
oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä
hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä
puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla
lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen,
jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä
yläilmoissa.
Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan
tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui
pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka
ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui
jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan
lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.
Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut
kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten
suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne.
Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta,
kertoaksenne sitä minulle."
"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi
pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen
kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä
kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne..."
"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän
lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää.
Mutta asiaan."
"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa
saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos
Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa
vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme..."
"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä
Översti.
"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili
kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin
sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala
suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle
annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee
ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua -- Armollinen Herra!
Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta
en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne
vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui
Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti
Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän,
sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain
Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä,
hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta
Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen
pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen
selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan
apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti
heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. -- Mutta näenpä
Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti
mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena
asuu minun ja vanhan vaimoni luona."
Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti
malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin
tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin,
arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri _teidän_ taloonne,
sitä tahdoin tietää."
"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan
rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin
otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan
armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen
jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties
on tällä viattomalla suvulla vihollisia..."
Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas
rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta
olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran
kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on
kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on
rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru
leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä
tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa
nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä
tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä
vääryydellä otettu on."
Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän
tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot.
"Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.
"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!" vastasi pappi: "että
irtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä
täällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla,
kunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat
koko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon
häntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra
Översti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään
toivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja
hänen kanssansa kentillä?"
"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?" kysyi taas Översti.
"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen", jatkoi kirkkoherra:
"ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana,
luonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen
sukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei
tahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä
vaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä
hyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta
kyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta
hän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin
häntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen
surunsa lievetä."
Översti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.
Tästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän
jatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun
niin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä
elämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin
hänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa
kepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa,
että hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa
suvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän
voi kääntää kaikki hyväksi."
"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?" keskeytti häntä
Översti äkisti.
"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?" sanoi kirkkoherra. "Mitä vainaja
ripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta
tahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat
saattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä
viattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii
sydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi,
senpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra
aikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja
nöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!"
Kirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan
sydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä
jumalisesta äijästä.
Översti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi
kirkkoherralle, että vaikenisi.
Hattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän
otti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina
tuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan
puoleen.
Lopuksi virkkoi Översti: "Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin
menkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja
tulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan."


IX.

Eräs ratsumies toi kirjeen Överstille. Kuninkaan vouti paikkakunnassa
tuli myös samalla. Kirkkoherra meni ulos voutia puhuttelemaan, toivoen
häneltä saavansa tietää vieraansa nimen, Överstin kirjettä lukiessa.


X.

Mutta nimismiehellä oli surullinen uutinen ilmoitettavana, nimittäin,
että nuori kuningas, saatuansa tietää Wreden suvun loppuneen, oli
antanut sen läänitykset muille, ja tahtoi neiti Heleenaa asumaan
leskikuningattaren luona Nyköpingissä, kunnes hän saataisiin
oivalliseen naimiseen. Kuningas lupasi samalla ensi syksynä lähettää
noutamaan nuorta neitiä hoviinsa. "Mutta kuka on vieraanne?" keskeytti
vouti puheensa, sanomainsa parhaassa vauhdissa.
"Sitä en voi sanoa; sillä enpä tiedä sitä itsekään", vastasi
kirkkoherra.
"Niinpä saatan minä teille ilmoittaa," virkkoi hiljaa vasta tullut
ratsumies, joka oli kuullut heidän kuiskeisen puheensa, ja kallisti
päänsä molempien kuuntelevien korvain puoleen: "Hän on se suuri Laske
Pelle."
Vouti kalvettui hämmästyksestä, samalla kun kirkkoherra punastui,
luullen ratsumiehen tekevän hänestä pilkkaa, kunnes hän ratsumiehen
muodosta huomasi hänellä olevan täyden toden. Molemmat pysyivät
kumminkin ääneti ja Hattulanius meni naistensa luokse ilmoittamaan tätä
merkillistä keksintöä, jolla aikaa vouti teki muutamia syviä
kumarruksia Överstille, joka, rypistynein kulmin, oli lakannut kirjettä
lukemasta ja nyt viittasi häntä astumaan likemmäksi.
Kuultuaan oudon soturin nimen vouti sai odottamattoman uutisen, jota hän
päätti hyväkseen käyttää. "Ankara, korkea-arvoinen Herra!" sanoi hän.
"Teidän korkea Armonne on siis se, joka tästä lähtien tulee ottamaan
ruunun tulot tässä pitäjässä. Kaikesta sydämmestäni toivotan Teidän
Armollenne onnea ja siunausta, ja toivon Teidän Armonne tulojen
lahjoitusmaista aikaa voittain käyvän suurimmiksi, kun autuaan
leskirouvan aikana. Kuitenkin tulee minun saattaa Teidän Armonne
tietoon, että rahvas on kovasti veroitettuna, ja viimeinen Venäläisten
hävitys lamasi niin voimat, että kansa tarvitsee aikaa toipuakseen ja
voidakseen verojaan suorittaa. Sen lisäksi ovat viholliset polttaneet
Anjalan kartanonkin, niin ettei Teidän Armonne siellä saa kattoa päänsä
päälle. Teidän Armonne katsonee kentiesi parhaaksi antaa tulonne
arennille, jotka tulot minä, jos Teidän Armonne näkee hyväksi
tarjoukseni hyväksyä, säännöllisesti ja ajallaan olen suorittava Teidän
Armollenne."
Voudin lopetettua puheensa, kääntyi Översti palvelijansa puoleen,
sanoen: "Anna satuloida hevoseni. Kaksi miestä seuratkoon minua. Muut
jäävät tänne. Te, nimismies, lähdette opastamaan!"
Överstin ääni ja katsanto olivat senkaltaiset, ettei koskaan kauan
viipynyt, ennenkun häntä toteltiin.


X.

Kun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti
pappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka
seisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla
kasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut
useita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin,
osoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli
hänessä havainnut.
Översti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui
kirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan
kylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli
poistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta
kamalampana palanneen.
Ikäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.
Översti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi
hänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi
hänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta
neitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain
kasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento
suli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi,
herttaisemmaksi tunteeksi. "Tule, Heleena!" sanoi Översti ja vei hänen
huoneesen. "Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla,
missä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan."
Heleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.
Översti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui
tavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät
vaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään
mitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.
Nuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui
soturin jalkain vierelle. Hän lauloi:
Pois isänsä kotoa rientääpi
Isän nukkuissa neitonen,
Ja metsässä valonen loistaapi,
Ja vinkuupi tuulonen.
Leipää vie köyhälle neitonen,
Mink' itse on säästänyt;
Ja aamun koitteessa punainen
On metsä -- jo päivä on nyt.
Isänsä neitonen kohtaapi:
Pois silmäini edestä, sa!
Hän murheella metsähän rientääpi,
Siell' olo on rauhaista.
Kolme päivää neitonen majassaan
Puutettansa huokaapi,
Hän rientääpi metsähän tuskissaan,
Ja neitosen huomaapi.
Hän vuotehen tekeepi kuolleelle,
Sille neitosen laskeepi;
Ja surusta haudan partaalle
Hän itsekin kuoleepi.
Laulun ajalla Översti nojasi päänsä kättä vasten, ja silmäyksensä
laulajattareesen näyttivät osoittavan, että hän tässä laulussa
tunnusteli jotakin erityistä merkitystä, ehk'ei voinut sitä huomata.
Pitkään ja aateksivaisena vaiti oltuaan virkkoi hän: "Heleena,
lempilapseni! Tule istumaan polvelleni. Tule likemmä sydäntäni! Minä
kerron sinulle jotain."
Översti antoi vihjauksen kirkkoherralle ja hänen rouvalleen, joiden nyt
täytyi mennä pois, vaikka molemmat harvoin katkerammin pettyneellä
toivolla kun nyt olivat lähteneet omasta huoneestaan.
"Heleena!" sanoi Översti: "Annan sinulle kauniimman kaikista
muistoistani, ainoan, mikä on ollut sydämelleni jonkin niminen. Olet
vielä nuori, tyttöseni, mutta sinun tulee se ymmärtää. Sinun pitää
itkeä huoltani, minä kun en itse enään taida itkeä. Sanopas minulle,
Heleena, sepitsetkö itse noita laulujasi, vai oletko ne muilta oppinut?
Jos sinulla itsellä on ajatuksia ja sanoja lauluihin, niin laita laulu
minullekin kertomuksestani. Taidatko kuvailla kahta sisarta, jotka
kasvoivat mahtavan isänsä kartanossa, kauniita kun kaksi ruusua, toinen
punainen, toinen valkoinen. Vieraalta maalta tuli nuorukainen, isänsä
miekka vyöllä, ja nähtyään ne molemmat sisarukset hänen sydämensä
hehkui punaisen puoleen, mutta valkoinen huomasi, hiljaisuudessa
kyynelehtäen, hänen rakkautensa. Nuorukainen suuteli punaista, ja
valkoinen surkastui. Mutta kavaloita olivat ne suukkoset, jotka
nuorukaisen huulia lämmittivät. Hänen sotaan mentyään, noutamaan
laakeriseppeltä häiksensä, tuli ankara ritari valkoisen rakkautta
pyytämään. Mutta valkoisen sydän etsi parempaa turvapaikkaa, kun miehen
povea: kalvettunut kätkettiin hiljaa haudan kolkkoon morsiusvuoteesen.
Silloin otti ritari punaisen omakseen, ja he jättivät isän kodin ja
sisaren haudan. Mutta vieras nuorukainen tuli takaisin ruusuaan
etsimään. Oi, tyttöseni! Kovia valoja vannoi hänen täristynyt sydämensä
punaisen tyhjässä kamarissa, verestävän iltaruskon paisteessa. Julmia
kirouksia purki hän hänen puistossaan pilkkopimeänä syysyönä. Mutta
puoliyöstä alkoi hiljainen kuutamo ja hän itki kuumia kyyneliä
valkoisen haudalla."
Syvästi liikutettuna ja kiinteästi odottaen oli neitonen kuunnellut
kertomusta. Surullisna seisoi hän allapäin, pyhkien kyyneleitään, jotka
verkalleen vierivät hänen poskilleen.
"Heleena!" jatkoi Översti vapisevalla äänellä. "Tahdon jutella enemmän!
Pettynyt nuorukainen ajeli ritarin jälkiä ja puustit toisensa perästä,
jotka nyt seurasivat heidän onneaan, ne olivat nuorukaisen kostoa.
"Ritari taisteli vihollista vastaan jota ei nähnyt, mutta jonka
vainouksen hän tunsi, kunnes hänen kohtalonsa kuitenkin viimein soi
hänelle kunniarikkaan kuoleman ja kuolemattoman nimen. Mutta sukunsa
oli hävitettävä maan päältä, semmoiset olivat kirouksen ja kostonhimon
sanat."
Heleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi
äänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.
"Äitisi, nuori tyttö", pitkitti Översti, "oli punoittava ruusu, mutta
sinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja
raukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen
sinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen
minulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä."
Heleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta
kohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi:
"Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston
ja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt
pääsi päällä?"
Tyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä
sovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.
"Heleena!" jatkoi Översti. "Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun
evankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä
hävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon
minun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun
rakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan.
Taidatko rakastaa minua, tyttö?"
Kummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen,
äkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen
tulisen suukkosen hänen huulillensa.


XI.

Översti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja
suloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena
Wrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen
kuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka
hän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti
katsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan
silmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä
hänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli
tullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren
imijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin
arvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan
puutteitaan valittamassa.
Eräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi
kovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran
ja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: "Rakas isä
Hattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä
iltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi?
Mihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas
Saara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat
parhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin
ostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä
vastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan."
Heleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan
lähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu
oli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi
pappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli
aateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita