Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 1

HELENA WREDE
Romantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta

Kirj.
G. H. MELLIN

Suomentanut R. M. [Robert Mellin]

Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa, 1879.
H. F. Helmisen kustantama.


I.

Oi ihmis-sydän! Olentomme onnettomuuden ja onnen ihmeellinen
vallitsija! Ei voi kukaan polkea tuomioitasi, tuomittessasi meitä joko
elämään tahi kuolemaan. Tutkimaton! Itse olet tuomari ja teloittaja ja
-- rikollinen.
Oi ihmis-sydän! Taivaallisen valon säteiden ihmeellinen kangastus!
Pyhä maailma, sisimmän sisumme iäisistä kipinöistä muodostettu! Ei
mikään maallinen voima voi häiritä sitä paratiisia, jonka itsellesi
luot, ja kuitenkin sen ihanuus on katoavainen ja muuttuvainen, niinkun
häälyväin pilvien hahmut taivaalla, jotka, kyyneliksi muuttuneina,
maahan putoavat. Miksi kantaa ihanin onnesi omaa turmaansa helmassaan?
Sinä iäisen tulen tytär, joka kätket näkymätöntä ihanuuttasi
rinnassamme, joka vapiset valtimoissamme ja elät elostamme!
Hellätuntoinen, raskaasen tomuhuntuun peittynyt enkeli! Miksi etsit
onneasi ulkona itsestäsi? Miksi ja'at toisille hellyyttä, joka kuluttaa
meitä heidän vuoksensa, niinkun uhria epäjumalan kuvalle? Ah!
Moitittava silmäys jumaloituu silmistä, loukkaava ajatus, jonka synkeä
hetki vastaamme viskasi lemmityn huulilta, kohtaavat sinua
musertavaisesti, niinkun taivahan salamat. Sinä hentoinen, kaino nunna,
maallis-elämän vankilassa vapiseva, taivaasen ja kuolemattomuuteen
kyynelten harson läpi katseleva! Sinä kärsit ja kuolet, ihmis-silmän
huomaamatta kärsimistäsi!
Taiteilija vaan, innostuksensa unelmissa, julkenee lähennellä
pyhyyttäsi. Hän näkee ja tietää mitä tunnet, mitä toivot. Taiteen ja
lemmen oikeudet ovat yhtäläiset: ulkonaisten suhdetten pinnan läpi
silmäillä sielun syvimpään pohjaan.
Indian muinaistarut kertovat että, ennenkun ihminen luotiin, taivaan
ylevät henget, toisiaan lempiessään, kohtasivat toisiaan ja yhtyivät
yhdeksi ajatukseksi; mutta kun ensimäinen ja jalompi ihmissuku tuli
maan päälle, sen lempiväiset yhtyivät yhteen silmäykseen. Nyt liittää
rakkaus sydämen sydämeen, ja silmäys kuvastuu silmäykseen, ja ajatus
sulaa ajatuksen kanssa yhteen, ja ne kaksi lempivää puolisoa eivät ole
kaksi, vaan yksi: he tuntevat toisensa ja katsovat toistensa läpi, ja
heidän sielunsa läpinäkyväisyys toinen toiselle on heidän autuutensa.
Mutta pimeyden henki vaeltaa ihmiselämän läpi, huntu ilkkuvilla
kasvoillaan. Hän hiipoo niin mielellään vieraan tunteen lempivän
rintaan, hän houkuttelee nurjan silmäyksen lempivän silmistä, hän
synnyttää loukkaavan ajatuksen lempivän sielussa: ja löydettyään yhden
ainoan ajatuksen, yhden ainoan tunteen toisen puolison sydämessä
toiselta salatuksi, nostaa hän huntunsa ja liehtoo ensimäistä tuhon
tuottavaa kipinää, joka on tarttunut heidän onneensa, ja silloin voi
ainoastaan heidän loppunsa maan päällä pelastaa heidän lempensä
taivaalle.


II.

Ohut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan
kirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla,
tummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein
kolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin
erosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.
Jumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti
himeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän
piti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä
kanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.
Lumivalkealla pään-aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista
vuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi,
peittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä
leuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.
Kun eukko muutamia silmänräpäyksiä surullisella mielihyvällä oli
katsellut uinailevaa, siirtyi hän pois, asetti lampun pöydälle ja meni
ulos.
Kaikki oli hiljaa tässä pienessä kamarissa; lampun himeä valo tunki
varjostimien väliin ja valaisi uutimen sisäpuolella rippuvaa kannelta,
kuvastaen vipajavia säteitään kultaisen ristin timantteihin, joka
mustassa nauhassa rippui kantelen kielillä.
Äkkiä nousi kuunteleva tyttö istualleen, ja hänen suuret, siniset,
varjostimien välitse heloittavat silmänsä, tirkistelivät levottomasti
ympäri huonetta. Hän ojensi kätensä kohti korkeutta, ja rukoileva mieli
kuvastui hänen ihaniin kasvoihinsa. Tämä nuori tyttö oli yksi noita
hoikkia, ylhäisesti kasvatettuja olentoja, joiden jalot muodot melkein
aina sisältävät syvätunteisen ja haaveksivan sielun, ylevävoimaisen ja
intohimoisen.
Huomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski
kätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi
kimelteleviä timantteja.
Syvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään,
kiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.
Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle
virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin
unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan
ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.
"Poissa! i'äti poissa!" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet
irtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta
ajatuksesta.
"I'äti!" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen
irtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta
kauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.
"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin
rintansa täynnä synkeitä aavistuksia?"
Lamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen.
Tyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet
syrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. "Pimeä tulee! -- Se
sammuu! -- Oi Jumala! -- Ja minä olen yksinäni!"
Hätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa.
Pyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen
esiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen
ruumistaan omilta silmiltään.
"Enpä olekaan yksinäni!" kuiski hän. "Sinä näet minun; sinä varjelet
orpoa!" -- Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja
äänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran
varjossa.
Hiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen
kielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien
kuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista
äärettömästä etäisyydestä.
Hän rukoili lapsuutensa viattoman iltarukouksen. Oli kun lapsuuden
rauhan leyhkä, noiden hänelle hyvin tunnettuin sanain olisi liehunut
hänen päänsä ja rintansa ympärillä.
Hän rukoili kaikkein rukousten rukouksen -- verkalleen, pyhällä
ponnistuksella, puhtaan hartauden hellällä todella. Taivaallinen voima
virtaili hänen olentonsa läpitse ja täytti hänen vakaalla
luottamuksella taivaalliseen Isään, nöyrällä uskalluksella, hiljaisella
toivolla.
Hän luki siunauksen itselleen juhlallisesti heltyneenä. Oli kun taivas
olis ympäröinyt hänen sielunsa rauhallaan: hänen rintansa hengitti niin
keveästi, sydämensä sykki niin vapaasti.
Vielä kerran leimahti lamppu. Hämärä valo värähteli esineillä ikäänkun
kuoleutuen. Samassa kun tyttö vajosi vuoteelle ja kääräisi keveän
peitteen ympärilleen, sammui tämä vähäinen valo, ja yö levitti siipensä
uinailevan ylitse. Öisissä varjoissa piilivät kuitenkin taivaan
enkelit, jotka rakkaudella silmäilivät vartioitun viattomuuden pyhää
lepoa.


III.

Tuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren
pöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja
tutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen
valkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin
näytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen
ajatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen
sydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun
pukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat
että hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa
olivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana
aikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa
vinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului
ovella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan,
hyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.
"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!" huusi hän. "Voivat olla
kulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja
rosvoja!"
"Mitä ajattelet, Saara!" vastasi vanhus. "Olkoonpa ketä tahansa, niin
aukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa
ilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat
vihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; -- jos emme hyvällä
aukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin."
"Aukaise!" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: "aukaise, muuten on
tämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun
ennätätte akkunareijästä köntiä ulos." Eukko puristi aina hätäisemmin
miehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun
eukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.
Takan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka
eriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies
lammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla
varustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta
sisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella
välkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen,
ympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja
likiseutua.
Kun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas
meni ulos.
Matala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia,
vapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.
Sitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka
näytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin
tupaan.
Tämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen
vuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain
silmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen
vaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.
Vietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman
silmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään
suurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan,
paitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja
haavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan
haavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia
sanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä
muutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi
palvelijaa, poistuivat huoneesta.
Oudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui.
Hevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja
kannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan
ystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja
nähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat,
pitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä
loi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen,
johon ajatuksissaan katsoa tuijotti.
Saatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan
herransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt
näkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului
äkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta
se vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.
Sävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten
käski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän
muukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se
oli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.
Pappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas.
Kuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi
sen isoa tupaa paremmaksi.
Outo sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta,
vaikka hänen kyllä teki mieli.
Hetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan,
eikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut
vieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui
pirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone,
varustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä,
joissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla,
johon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin
vaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien
suureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä
haltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa
pään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet
lampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili
nyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden
hurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.
Muudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut
heidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti
hankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta
lammasnavetosta.
Hattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa
omavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin
muukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen
makuisaa atriaa.
Saksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.
Nyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä
olivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita
vieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota
vastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi
toivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta
mielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli
vanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.
"Novgorodista", oli vastaus.
"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?"
"Novgorodin luona."
"Mihin aikoi hän matkustaa?"
"Novgorodiin."
Pappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen
lyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä
lepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän
kaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko
De la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi
poistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti
pitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan
tupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin
vaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa
keittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.
Soturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden,
että sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni
saapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät.
Toisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli
tuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena
paikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen
miekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen
vierelleen.
Pappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen,
jota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa
asioita.
Vieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa
hiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä
mustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti
kammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan.
Koko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle
ei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa
asunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas
vaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli
oudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen
levollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.
Yleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen
kamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen,
erinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.
Eukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja
kuiskaisi hänelle jotakin korvaan.
Sivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia
ja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta
ulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen
olennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja
hämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä,
ennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli
isällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin
ettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.
Soturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.


IV.

Ei kauan viipynyt, ennenkun vanha nainen tuli takaisin sen ihanan
olennon kanssa. Tytön vaatteus oli kallisarvoisempi, kun että hän voi
olla tämän vanhan parikunnan tytär, ja koko hänen käytöksensä, luonteva
ja arvollinen kun ruhtinattaren, osoitti ylhäisempää säätyä.
Nyt, kun kaunottaren taas oli vieraan ohitse mentävä, liikahutti tämä
päätään, ikäänkun leppeästi tervehtiäkseen, vihjauksella osoittaen
tahtovansa neitoa tupaan jäämään.
Tytön vienoihin kasvonjuonteisin kuvastui nyt hiljainen hätäisyys. Hän
totteli heti ja istui kirkkoherran viereen, ikäänkun häneltä suojelusta
ja puollustusta etsien.
Nyt avasi vieras suunsa: "Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän.
"Elimäen pappila", vastasi kirkkoherra ja lisäsi: "Jumala antakoon
teidän Armollenne onnea ja voimaa parataksenne."
"Elimäki?" matki vieras ja hänen kulmansa rypistyivät uhkaaviksi,
samalla kun kalpeat poskensa silmänräpäykseksi punastuivat. "Elimäki?
Hm! Onko Anjala tästä kaukana?"
"Se on juuri tässä likellä", sanoi pappi: "ja tämä nuori tyttö, neiti
Heleena Wrede..."
"Wrede?" keskeytti vieras säihkyvin silmin ja hirmuisella äänellä.
"Niin, niinpä minustakin näytti, kylläpä tunsin kasvonuurteista tuon
kyykäärmetten suvun! Jumal' auta! Oletko Heikki Wreden tytär, häh?"
Rajusti liikahtaen nousi tätä sanoessaan uhkaava hahmu istuimeltaan, ja
samalla putosi hänen miekkansa kolisten lattiaan. Äkisti kumartui hän
sitä ottamaan, viskasi tupen luotaan, ja heilutti välkkyvää säilää,
joka takkavalkean edessä näytti veriseltä.
"Sano!" komensi muukalainen, jalkaa lattiaan polkien. "Oletko sen
petturin tytär?"
"Rukoile vierasta säästämään henkeäsi, lapseni!" sanoi pappi hiljaa ja
vapisten, nostaen rintaansa vasten nojauneen tytön seisalleen ja
viitaten häntä polvilleen lankeamaan.
Tyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä
hirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen
päänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan
puoleen. "Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra",
huokasi tämä hengen mies.
"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?" ärjyi vihastunut.
"Sano, onko äitisikin se?" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi
toki hänenkin äänensä.
"Oi Jumalani!" puhkesi tyttö sanomaan: "olen sekä isätön että äiditön.
Veljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla,
mutta, jos mahdollista, ei näin julmasti -- ei näin hirmuisella
hetkellä..."
"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?" sanoi vieras. "Siis kuollut
kumpikin!"
Hän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen
käsillään kalpeat kasvonsa.
Tyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti
hartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.
I'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt
kauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen
melskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden,
hänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja
rukoili.
Hurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä.
Hän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan
taistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia
jalolla eloisuudella.
Viimein sanoi hän vapisevalla äänellä: "Nouse ylös, nuori tyttö, ja
kiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!"
"Kiitä myöskin vierasta herraa!" kuiskaisi pappi.
Tyttö nousi, kävi vapisten vierasta käteen ja painoi sen huulilleen.
Sitte piteli vieras tytön kättä omassaan, katseli kummallisella
osanottavaisuudella hänen kasvojaan, veti hänen hiljaa luoksensa ja
vihdoin asetti tämän hennon olennon polvillensa. "Oletko äiditönkin?"
kuiski hän hellästi, mikä oli odottamatonta ja sentähden sitä
liikuttavampaa kuulla hänen suustansa. "Lapsi raukka, mitäpä sinun on
syytä... Onko nimesi Heleena?" Tyttö vastasi myöntämällä.
"Heleena!" jatkoi vieras, "unhota tämä hetki! En voinut hillitä
itseäni. Tästä lähtien tahdon olla sinulle äidin sijassa. Sinun pitää
tulla tuntemaan minua, Heleena! Heleena! Tiedänpä kenen nimeä kannat."
Hän näytti vaipuvan synkkeihin ajatuksiin. Hän katseli, silmiään
poiskääntämättä, nuorta tyttöä, ja hänen muotonsa yhä kirkastui ja
lauhkeni. Näytti kun olis hän päättänyt jotakin tykönään. "Oliko se
sinun kantelesi, jota kuulin soitettavan tuolla sisällä, kun
palvelijani sitoi haavani. Hyvä! huomenna tahdon kuunnella sinua! Mene
nyt, lapseni! Minä olen väsyksissä! Nuku makeasti ja levollisesti,
Heleena!" Hänen parran varjostamat huulensa koskettivat hiljaa tytön
otsaa, ja hän nosti hänen leppeästi polviltaan pois.
Neiti loi häneen kummasti väräjävän ja kuitenkin epäröivän silmäyksen,
kun samalla vanha rouva kiirehti hänelle kättänsä ojentamaan ja häntä
sisähuoneesen viemään.


V.

Yö oli jo puolessa.
Pienen kamarin lattialla uinailivat molemmat vanhukset muutamain
polstarien päällä, jotka eukko sinne oli vuoteeksi levittänyt. Heleena
valvoi vielä uudinsängyssään ja kuunteli, ajatuksiin vajonneena. Kaikki
oli hiljaa ulkopuolisessa huoneessa, missä outo soturi palvelijansa
kanssa nukkui. Kaikki oli hiljaa pihalla, jonne muudan ratsumiehistä
oli asetettu vartijaksi oven ulkopuolelle.
Heleena nousi hiljaa ylös, ulos katsoakseen. Kamarin akkuna ei ollut
pihalle päin, vaan päin erästä puistoa, joka vähän matkan päässä
huonerakennuksesta piiloitti eriskummaisia varjokuvia tukevien
puunrunkojensa välissä. Kirkas kuutamo kuvaili heleitä valoja hankien
hahmuille, ja pienen kamarin ulkopuolella oli valoisa, niinkun hyvin
valaistulla näyttämöllä.
Nyt hiipi eräs soturi varovaisesti metsästä ja lähestyi akkunaa. Hän
katseli tarkoin ympärilleen, josko vahti, joka käyskenteli toisella
puolella huonerakennusta, häntä huomaisi. Musta villakoira, jota hän
nuorasta talutti, ettei se itseään ilmaisisi, seurasi häntä
levottomana, mutta tottelevaisena.
Hän tuli niin lähelle, että kallisti kasvonsa akkunaruutua vasten ja
kurkoitti kamariin katsoakseen.
Keveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään
suuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia
vanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa
akkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen
lumivalkoista otsaansa ja rintaansa.
Nuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti
sormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan
kauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.
Jo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti
hän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti
sormensa suulleen.
Kyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla
pois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon
valaisemaa nuorukaista.
Lopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten.
Pikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja
heidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti
heidän kasvonsa toisiltaan.
Nyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo
kamala huuru peitti lasin.
Nyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja
siirtyi takaperin.
Tyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan
pieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja
metsän varjot perin peittivät nuorukaisen.


VI.

Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta,
jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli
nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.
Eräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.
"Me jäämme tänne!" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.
"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso,
Ruupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet
tarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon
pukeutua."
Ratsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija
huolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin
raudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi
siihen, ja meni ulos.
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven
viereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.
Päällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte
akkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo
levisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien
valtaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja
uloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen
päällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä
kirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja
kummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen
jalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen
pyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin
tällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.
"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman
kamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan
sydämensä läpitse.
"Kamala!" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. "Ja kuitenkin --
rakastan häntä vieläkin! -- Rakastan häntä tyttäressään!"
Nousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman
vikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois
kasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua
akkunaa.
"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä
kaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!"
Hiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin
hahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin
tunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.
"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen
päänsä päälle!"
Hän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen
kasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. "Hänen pitää tulla minua
tuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme."
Kirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne
säteili hänen heltyneen sielunsa läpi. "Sopimus on kostoa jalompi!
Hänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle.
Kirous on siunaukseksi kääntyvä!"
Taivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän