Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 3

  rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen
  suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä
  astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä
  aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan
  toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa
  huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.
  Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko
  tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden
  ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen,
  paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin
  vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden,
  pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille,
  rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous
  vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada
  nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen
  kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat
  hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti
  häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen
  liikkumattomaksi paikalleen.
  Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa
  morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi
  ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas,
  valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta
  satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja
  mielihartaudella tupaan.
  Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui
  nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä.
  Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti
  neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja
  jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa
  Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole
  maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne,
  Översti De la Chapelle!"
  "Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede,
  viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona,
  siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."
  Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla
  Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään,
  mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen
  kädestään.
  Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa
  välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena
  Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee
  suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja
  koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut
  äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin
  ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena
  kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette
  asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti
  Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua
  Ruotsiin."
  Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi
  kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa
  esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua
  läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän
  Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta
  onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän
  Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän
  neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun
  ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä..."
  Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli
  aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä
  piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!"
  virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni
  ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden
  omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle
  palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka
  vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella
  ja anteliaalla tuulella."
  Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan
  johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat,
  tästä syystä ujostellen häntä seurasi.
  Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut
  hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti
  Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti
  häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin
  oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta
  villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle
  neidolle.
  Heleena kiihkeästi huudahti: "Oi Jumala!" Hän ojensi kättänsä
  taputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen,
  kääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt,
  hevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden
  upseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.
  Mutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen,
  tempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.
  
  
  XII.
  
  Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori
  kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa
  sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.
  Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan
  puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään
  viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi
  toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle
  hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu
  kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin
  vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.
  Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan,
  päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun
  rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut
  pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan
  käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin
  Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan
  huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla
  kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät.
  Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan,
  mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja
  utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.
  Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta
  herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti
  Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja
  sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että
  käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne
  itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän
  asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään
  sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää
  taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä
  ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun
  yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun
  viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä
  maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään
  yhtään elossa, niinkun toivon..."
  "Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän
  sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa
  kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän
  vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan.
  Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja
  niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon
  koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin
  teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli
  kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti
  menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko
  oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset
  kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle
  keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis
  sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on
  sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja
  oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja
  päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille
  tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi
  Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä
  asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua
  sinne."
  Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt
  oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni
  on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa
  ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule
  menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison
  loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi
  vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa..."
  "Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin
  täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille
  levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa
  käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on
  päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen
  tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni
  jouluna."
  Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin
  liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä
  oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai
  oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan
  katsannossa.
  Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän
  viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi
  lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin
  edestä.
  Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä
  malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa
  hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena
  vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt
  jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä
  häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän
  äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli
  merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui
  morsianpiiaksi.
  Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin
  kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen
  päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan
  pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti
  morsiamen.
  Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä
  kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä,
  vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi
  polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut
  itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.
  Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen
  seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan
  hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta
  villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen
  läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun
  liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.
  Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat
  menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties
  kuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman
  merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin
  sormella huulillensa.
  Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa
  äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei
  muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja
  sulhasen välillä."
  
  
  XIII.
  
  Pari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota
  kirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen
  panoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt
  oivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos
  liekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja
  hänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli
  valmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty,
  olkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.
  Korkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui
  illan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian:
  "Rakas ystäväni!" kuiski soturi: "Olen tänään juhlallisesti saanut
  elämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin
  etten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on
  paljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi,
  kunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen
  tietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää
  taloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi
  rakkaudella minua ajatlelevan."
  Miehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä
  armasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja
  jonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin,
  suloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti
  tuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se
  vastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä
  maailmassa on.
  "Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!" kuiski viipyvä soturi jälleen:
  "Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä
  viimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku
  makeasti uskollinen morsiameni!"
  Kieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti
  hänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: "nuku makeasti!"
  Käärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen
  yksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä
  huoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien
  kanssa.
  Kartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina,
  sekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä
  Saara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen
  tyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen
  sydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi.
  Tarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan
  järjestyksessä, astui hän tupaan.
  Kuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella
  kamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi
  äänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita
  upseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä
  puvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä
  sodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.
  Oli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot
  peittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan
  huoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät
  valveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas
  makaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan
  hovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta
  villakoira muassa.
  
  
  XIII.
  
  Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä
  matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja
  kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi
  pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.
  Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne
  vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan
  väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs
  kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.
  Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire.
  Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa
  matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan
  kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä
  hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt
  Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys,
  lennähti hänen sydämensä läpi.
  Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään
  vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla
  juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat.
  Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.
  Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka
  nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun
  lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti
  Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin
  silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista
  silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi
  itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.
  Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen
  kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja
  hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.
  Samalla kuului torven rätinä kartanolta.
  "Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti,
  kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi,
  armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"
  Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi
  polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli
  vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti
  tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan
  komentavaltakin aatelineidiltä.
  Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin.
  Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan
  helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi
  rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun
  yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia
  tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset
  jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille
  istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa,
  valmiina lähtemään hänkin.
  Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan.
  Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi
  kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän.
  "Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta
  äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä
  jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut
  Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini,
  varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta.
  Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti
  Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun
  urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka
  muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"
  Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan
  kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle.
  Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys.
  Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä
  Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin
  vieraalta, niin kalpealta.
  Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse
  ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle
  ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet
  vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole
  huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"
  Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria
  kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa
  oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi
  hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja
  vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi
  häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa
  puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä
  uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli
  tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä
  jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen
  hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen
  jäähyväissuukkosensa.
  
  
  XV.
  
  Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit
  kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen
  Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti
  taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.
  Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli
  saapunut.
  Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta
  herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt
  portaille esikoistaan tervehtimään.
  Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä
  kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä
  kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan.
  Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen
  hyväilyksensä.
  Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat
  hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne
  jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin
  katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen,
  jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi
  häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.
  Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset
  silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme
  sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."
  "Heikki!" käski kuningas: "Joudu viemään sisälle De la Chapellen
  rouvaa." Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä
  sisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.
  Kuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli
  ratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja
  saattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa
  kohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen
  saattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille
  saattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän
  vapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.
  Heti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan
  kättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: "Minulla on kuninkaan käsky
  jäädä tänne. Saan asua luonasi?"
  "Terve tultuasi!" sanoi upseeri. "Mutta Heikki kulta..." Hovipalvelija
  laski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan
  matkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.
  
  
  XVI.
  
  Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti
  härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä
  paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan
  leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi
  vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä
  vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa
  keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena
  Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista.
  "Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset.
  Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- --
  ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä,
  lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta
  siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon
  sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi
  menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä
  toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen
  kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä;
  tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista
  mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa
  makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät,
  iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille,
  joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi
  korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua
  seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku
  semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi
  hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien
  tapaan.
  Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti
  Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi
  kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.
  Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän
  hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton
  kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.
  Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään
  Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi,
  herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison
  päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti
  vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä.
  Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu
  hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun
  loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat
  kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen.
  Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti
  Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis
  paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti
  liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.
  Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen
  hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi
  hänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän
  ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.
  Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen
  kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.
  Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään
  takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä
  vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen
  kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa
  läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.
  "Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"
  Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat
  tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas,
  ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän
  kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi
  taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä,
  eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran
  katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin
  oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi