Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 3

rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen
suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä
astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä
aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan
toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa
huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.
Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko
tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden
ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen,
paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin
vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden,
pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille,
rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous
vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada
nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen
kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat
hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti
häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen
liikkumattomaksi paikalleen.
Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa
morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi
ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas,
valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta
satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja
mielihartaudella tupaan.
Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui
nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä.
Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti
neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja
jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa
Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole
maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne,
Översti De la Chapelle!"
"Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede,
viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona,
siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."
Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla
Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään,
mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen
kädestään.
Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa
välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena
Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee
suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja
koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut
äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin
ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena
kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette
asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti
Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua
Ruotsiin."
Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi
kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa
esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua
läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän
Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta
onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän
Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän
neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun
ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä..."
Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli
aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä
piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!"
virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni
ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden
omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle
palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka
vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella
ja anteliaalla tuulella."
Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan
johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat,
tästä syystä ujostellen häntä seurasi.
Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut
hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti
Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti
häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin
oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta
villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle
neidolle.
Heleena kiihkeästi huudahti: "Oi Jumala!" Hän ojensi kättänsä
taputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen,
kääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt,
hevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden
upseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.
Mutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen,
tempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.


XII.

Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori
kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa
sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.
Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan
puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään
viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi
toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle
hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu
kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin
vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.
Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan,
päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun
rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut
pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan
käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin
Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan
huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla
kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät.
Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan,
mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja
utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.
Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta
herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti
Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja
sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että
käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne
itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän
asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään
sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää
taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä
ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun
yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun
viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä
maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään
yhtään elossa, niinkun toivon..."
"Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän
sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa
kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän
vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan.
Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja
niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon
koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin
teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli
kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti
menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko
oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset
kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle
keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis
sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on
sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja
oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja
päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille
tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi
Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä
asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua
sinne."
Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt
oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni
on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa
ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule
menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison
loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi
vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa..."
"Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin
täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille
levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa
käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on
päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen
tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni
jouluna."
Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin
liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä
oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai
oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan
katsannossa.
Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän
viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi
lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin
edestä.
Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä
malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa
hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena
vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt
jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä
häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän
äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli
merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui
morsianpiiaksi.
Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin
kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen
päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan
pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti
morsiamen.
Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä
kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä,
vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi
polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut
itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.
Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen
seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan
hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta
villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen
läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun
liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.
Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat
menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties
kuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman
merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin
sormella huulillensa.
Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa
äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei
muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja
sulhasen välillä."


XIII.

Pari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota
kirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen
panoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt
oivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos
liekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja
hänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli
valmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty,
olkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.
Korkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui
illan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian:
"Rakas ystäväni!" kuiski soturi: "Olen tänään juhlallisesti saanut
elämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin
etten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on
paljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi,
kunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen
tietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää
taloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi
rakkaudella minua ajatlelevan."
Miehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä
armasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja
jonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin,
suloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti
tuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se
vastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä
maailmassa on.
"Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!" kuiski viipyvä soturi jälleen:
"Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä
viimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku
makeasti uskollinen morsiameni!"
Kieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti
hänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: "nuku makeasti!"
Käärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen
yksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä
huoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien
kanssa.
Kartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina,
sekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä
Saara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen
tyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen
sydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi.
Tarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan
järjestyksessä, astui hän tupaan.
Kuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella
kamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi
äänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita
upseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä
puvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä
sodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.
Oli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot
peittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan
huoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät
valveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas
makaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan
hovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta
villakoira muassa.


XIII.

Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä
matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja
kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi
pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.
Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne
vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan
väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs
kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.
Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire.
Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa
matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan
kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä
hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt
Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys,
lennähti hänen sydämensä läpi.
Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään
vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla
juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat.
Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.
Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka
nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun
lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti
Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin
silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista
silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi
itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.
Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen
kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja
hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.
Samalla kuului torven rätinä kartanolta.
"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti,
kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi,
armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"
Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi
polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli
vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti
tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan
komentavaltakin aatelineidiltä.
Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin.
Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan
helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi
rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun
yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia
tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset
jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille
istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa,
valmiina lähtemään hänkin.
Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan.
Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi
kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän.
"Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta
äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä
jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut
Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini,
varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta.
Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti
Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun
urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka
muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"
Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan
kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle.
Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys.
Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä
Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin
vieraalta, niin kalpealta.
Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse
ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle
ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet
vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole
huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"
Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria
kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa
oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi
hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja
vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi
häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa
puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä
uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli
tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä
jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen
hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen
jäähyväissuukkosensa.


XV.

Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit
kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen
Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti
taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.
Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli
saapunut.
Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta
herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt
portaille esikoistaan tervehtimään.
Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä
kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä
kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan.
Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen
hyväilyksensä.
Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat
hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne
jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin
katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen,
jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi
häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.
Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset
silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme
sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."
"Heikki!" käski kuningas: "Joudu viemään sisälle De la Chapellen
rouvaa." Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä
sisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.
Kuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli
ratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja
saattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa
kohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen
saattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille
saattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän
vapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.
Heti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan
kättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: "Minulla on kuninkaan käsky
jäädä tänne. Saan asua luonasi?"
"Terve tultuasi!" sanoi upseeri. "Mutta Heikki kulta..." Hovipalvelija
laski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan
matkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.


XVI.

Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti
härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä
paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan
leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi
vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä
vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa
keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena
Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista.
"Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset.
Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- --
ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä,
lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta
siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon
sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi
menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä
toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen
kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä;
tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista
mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa
makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät,
iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille,
joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi
korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua
seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku
semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi
hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien
tapaan.
Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti
Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi
kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.
Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän
hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton
kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.
Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään
Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi,
herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison
päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti
vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä.
Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu
hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun
loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat
kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen.
Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti
Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis
paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti
liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.
Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen
hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi
hänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän
ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.
Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen
kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.
Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään
takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä
vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen
kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa
läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.
"Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"
Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat
tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas,
ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän
kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi
taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä,
eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran
katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin
oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi