Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta - 4

portaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen,
koleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.


XVII.

Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin
kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa
muutoin pitivät linnan kirkossa.
Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka
vartta naiset astuivat -- jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei
totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut -- oli jäätynyt, ja
sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia
luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.
Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän
tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla,
tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.
Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan
uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin
puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa
vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai
kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la
Chapelle?"
Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet
tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat,
luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista
varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut
virkkaa yhtään sanaa.
Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta
ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu
noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi
Herran huoneesen."
"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena
innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan
palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso
käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."
"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta
huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika
tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja
huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko
Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon
Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja
turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija,
Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"
Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät
kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen
juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.
Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten
harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä
kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon
toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa
oli.
Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa
havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat
kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen
soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena
uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan,
että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä
enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.
Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten
nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle
tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa.
Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia
virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori,
huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä
liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin
edessä.
Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut
jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja
riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.
Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut
siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä
ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä
huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi
päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean
nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä
tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.
Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis
käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti
epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs
hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa
maailmaan.
Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa
huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen
liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes
tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä
ystäviin.
Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja
tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen
hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan,
omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä
enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa
siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja
omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.
Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno
punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä
kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis
katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei
tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen
mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden
sinkoilevia säkeniä.
Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin
suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan
liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen
sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.
Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä
lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se,
joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa
kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun
upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin
tunsi.
Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä,
jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja
arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.
Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen
viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen
ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä
valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja
kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi
sopusoinnuksi.


XVIII.

Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen
tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä
mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti
kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt
muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi.
Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä
koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa
puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.
Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia
vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten
päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona
oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta
sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli
eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista
pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja
ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä
valkoisemmaksi.
Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä,
sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia
pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu,
syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin
suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi
juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin
toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen
toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan,
milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen
niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.
Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan.
Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla
arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari
palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut
mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan
hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin
suuresti.
Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa
pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä
lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja
sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina
alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi
käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.
Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät
poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä
sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä
kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän,
puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä
liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille,
että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso
ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti
sen kukoistusjuhlaa.
Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa
temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen
huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan,
nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka
siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä,
onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen
aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla,
lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.
Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten,
jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä
kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä
jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot,
jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren
De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka
teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän
ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko
se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea
kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.
Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti
hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa
sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka
hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen
ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.
Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin
säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat
niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, -- äitini!"
Heleena olisi toivonut -- oi kuinka kernaasti -- että hänen kuolon
enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.
Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen
surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä
kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt
hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.
Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen
sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään
ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa
mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen
huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen
kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän
jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen
päällensä katsomaan.
Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen
olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen
katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä
yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti
nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen.
Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena
hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä
hetken houreet kalvehtuivat.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa
ponnistusta, -- ja kuitenkin hän punastui -- "Puolisoni poika!
onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta
kevytmielisyydestänne!"
Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän
katseli häntä kysyvin silmin.
"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä
hänestä.
Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi
Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, -- -- -- äitini?"
"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten
nuorukaisesta.
Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja
hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki
häneen silmänsä.
"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti
katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni;
mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja
rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki!
kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin
aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin
sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän
pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani;
niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"
Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja
lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä
kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki
Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla
tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta
erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina,
pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."
Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.
Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen,
ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.
De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja
epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos
ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan
kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä
kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.
Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas
hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo
keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas
iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille,
lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan
noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni!
No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"
Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.
"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on?
Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun
puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos
ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No
niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille,
lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä
vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat
kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja
tanssikaa, sanon minä!"
Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta
kuningatarta.
"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja
varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy!
Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy
keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."
Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat,
jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä
iloisia.


XIX.

Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa
neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat
liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli
itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen
heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset
tavallisesti -- söivät suuhunsa.
Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara
kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili
pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan
kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la
Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista,
sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä
joulua Nyköpingissä.
Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui
sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen
hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit
loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa
kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin
sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.
Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt
piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka
hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat
valmiita seuraamaan häntä kaupungille.
Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen,
ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden
vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut
välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle,
nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.
Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena,
astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä
osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän
hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö
olekaan sitä ansainnut?"
Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä
kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano
minulle, sinä -- kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on
että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy
kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi!
Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."
Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli,
ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia
kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne
sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.
Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle
etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean
näköiseen huoneesen.
Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa,
erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi.
Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti
hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja
astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun
puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota
eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja
savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä
yhä kiihtyi.
Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa
tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis
matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani.
Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"
Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella
kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja
herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne
kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen
siis kääntyä hänen isänsä puoleen."
"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"
"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.
"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen
Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän
kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.
Voisiko _hän_ mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"
"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau,
erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on
minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."
"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja
piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia.
Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se
on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa,
sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."
"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi
Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan
tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua
pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa,
enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"
Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi
hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin
pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa
lainaksi."
"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti,
"jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä
taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."
"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin
tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori,
kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne.
Annas kuulla ehdotuksenne."
"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia
tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa,
missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä
sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."
"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen
tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on
neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."
"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen
johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami,
eivätkö nämä maksa suuria summia?"
Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen
jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei
huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi
tutkimisensa.
Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami
kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille
kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"
"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme -- neljä
-- kas niin -- viisi, annas olla -- neljä siihen -- tekee yhdeksän. --
Se olisi ylen paljon -- kasvu siihen vielä. -- Tuleepa siihenkin kuinka
pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la
Chapelle?"
"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen,
kun tulee."
"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän
asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta
yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista
kivistä."
"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.
"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."
"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä
kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan
verrattoman kalliita."
"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei
mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole
maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."
"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena.
"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"
"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"
"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.
"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen
arvelevaisesti.
"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"
"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"
"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi
Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.
"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin
viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista
kultarahaa! -- niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"
Hän alkoi laskea hätäisesti, -- olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi
olennoksi maan päällä -- seurasivat hänen silmänsä kauppiaan
laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden,
ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.


XX.

Eräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle,
käyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel
kädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja
soittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata
muutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä.
Mutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka,
vaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin
tulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä
kulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen
hymy, hirmuinen iva.
Hän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta,
ikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen
ulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti
Heleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.
Nyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja
uskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa
varttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella
hellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan
silmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi
hiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja