Elina: Murroskauden kertomus - 4

Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa
alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen
kotinsa oli perustettu.
Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi,
tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja
heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle
suvaitsevaisuudelle perustettu.
Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo
vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.
Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina
kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja
sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä,
kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden
mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa
ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä
ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli
yksinomaan oppimista.
Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen
ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt
elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään
tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.
Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?
Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman,
määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä,
kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen,
myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa
nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen
lähimmässä ympäristössään.
Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä
kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.
Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria,
ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen
nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo
lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.
Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.
Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella
oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja
pikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka
estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.
Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän
myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä
koskettaessa.
Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.
Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen
henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut
oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut
niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin
mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja
syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.
Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä
tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä
vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.
Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena
hetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen
ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi
olentonsa laikahtavan.
Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei
tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.
Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet
pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen
ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä
oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän
nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet
vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne
sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.
Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista,
joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen
olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.
Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.
Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja
basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon
alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!
Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja
kaksin Elinan kanssa.
Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se
koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.
Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas
Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä
muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma
sisäinen totuutensa.
Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että
hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli
lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!
Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen
kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja
varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta
puoluetoverilta.
Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti
mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta
tarvittaisi.
Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen.
Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi
mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka
varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka
tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta
hän oli vakuutettu.
Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen
vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.
Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä
ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi
pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään
yksinomaan inhoittava.
Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain
suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen
tarkoittamaansa kysymykseen.
Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se,
mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut
sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.
Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.
-- Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof.
Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä
luentojaan kansantaloudesta.
Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä
paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa
kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä
vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki
olivat häntä ihailleet.
-- Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.
Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan
yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi
kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan.
Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.
-- Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me,
naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut,
meidän sankarimme ja epäjumalamme...
-- Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei
nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.
-- Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai
tuon tuhman ja ruman professorintyttären...
-- Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!
-- En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti
mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi
meidän nerokkaalle taruprinssillemme.
-- Tuo professori oli rikas.
-- Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida
juuri hänen tyttärensä.
-- Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen
yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan.
Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.
-- Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.
-- Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut
ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin,
joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin
vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.
-- Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi
siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.
-- Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän
juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut
äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.
-- Mutta onhan hän vielä sosialisti.
-- On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä
vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka
ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä
köyhälistössämme.
Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.
-- Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen.
Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli
aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen
lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle
vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.
-- Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia,
väitti Heikki.
-- Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka
tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja
toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin
murhiin ja väkivallantöihin...
-- Myöskin valkoiset murhaavat!
-- Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään
tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.
-- En minäkään.
Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.
He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus
vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.
Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin
tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet,
että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin
vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan
itsestään toisilleen ilmoittaneet.
Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä
hetkiseksi sohvaan istumaan.
-- Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia
tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella
rauhassa keskenämme.
Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että
heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan,
pohtia toistensa elämänkysymyksiä.


VIII.

Elina jäi.
Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.
Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea
hahmoltaan.
Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle
oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä
hetkellä, saapua sinne.
-- Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään...
-- Mitä? Kerro Jumalan nimessä!
-- Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.
Hän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.
Miliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa
sinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja
tuli omaan virkahuoneeseensa.
Siellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä
puhelimen ääressä.
-- Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.
-- Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.
-- Hän on murhattu?
-- On. Ja monta muuta.
-- Hyvä Jumala!
-- Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen
mukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.
Tervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään
tapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa
luottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon
kaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.
Hän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen
ponnahti ylös.
-- Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi.
-- Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa...
-- Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.
-- Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on...
kuinka sanoisin... noin vähän toisellakymmenellä.
-- Juomassa?
-- Niin. Kuului vähän äänestä...
-- Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.
-- Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella
ollessaan.
-- On tultava. On käsky ylempää.
-- Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari
miestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.
-- Tee kuin tahdot! Minä odotan.
Tervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.
Hänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät
hämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli
maailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin
saanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu
vähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.
Oliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta
mitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi
kauhua ja onnettomuutta.
Onnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa
kuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa
koko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista
naurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea
inhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat
voivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!
Oli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen,
kuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu
polonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja
vihanvimmalleen.
Ja ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?
Tietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat
lähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita
läheisistä pitäjistä kokoamaan.
Mahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli
Heikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.
Elinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon
asian Elinalle?
Samassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja
että hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi
puhelimeen.
Hotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt
sieltä.
Sekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi,
että Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.
Hän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut
saapunut sinne.
Siis hän oli matkalla kotiin.
Vaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä
tuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.
Elina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi,
kadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.
Hän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui
nähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.


IX.

-- Mistä p--een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä
kaupungissa! Häh? Missä se on tuo h--in helsinkiläinen?
Pällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.
Hänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä,
hänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen
kasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen
ajatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen,
että hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon
ryyppyreissulla.
Miliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin
naulattu kynnykselle.
Kuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille
revolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa
kohden ojentanut.
Näin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.
Pällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä
saadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään
käsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei
oikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt
kaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.
Vihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli
tarkoitus olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.
-- Heheh, sanoi hän, sinä sinä... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen
kanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten
on tullut käsky jostakin ylempää?
-- On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky
on...
-- Mistä, jos saan luvan kysyä?
-- Jumalalta.
Taas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.
Heikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea
katseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas
vilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen
eteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.
-- Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu
vielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte
meitä maalaisia ihan iltiksenne.
-- Istukaa!
Heikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään.
Samalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä
kuitenkaan silmistään päästämättä.
Se saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden
menevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään
Heikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä
jälleen korjannut asentoaan.
Huomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva
käynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi
irvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.
-- Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs ne niistä
maallisista! Tahdotko ryypyn?
-- En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja
toiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.
Heikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet, punaiset juoponsilmät
kävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja
kostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin
kädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä
kuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.
-- Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen,
virkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla
äänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me
niitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja
ikäänkuin virkaveljet kerta...
-- Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän
tietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette
lähettänyt ympäröiviin pitäjiin.
-- Kuka pyytää?
-- Minä.
Heikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä.
Sitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati
vieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.
Pällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.
-- No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.
-- Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä,
rääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne
retkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.
-- Luettelon? Mitä varten?
-- Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat
ankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.
Pällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.
-- Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset
esikunnat määräävät...
-- Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset
toimeenpantaviksi?
-- E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...
-- Siis te itse, herra Pällinkorva?
-- Minä? En suinkaan...
-- Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää,
että on huono kuri teidän joukko-osastossanne.
Pällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.
-- Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia,
vaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin
innokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...
-- Apua? Mikä hätä siellä?
-- Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät
muutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä
kaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...
Heikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.
Noinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen
punakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan
ja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden
paikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.
Outoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä
saattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat
olevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.
Näin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.
Heikki sai raporttinsa.
Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia,
kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä
kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä
tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista,
vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen
olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.
Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen
sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin
arvattavasti jättäneet.
Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei
edes varhaisimmassa nuoruudessaan.
Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut
hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan
masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen
vapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin
giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle
alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille
ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai
pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen
asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin,
pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri
olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen,
kun tuho lähestyi.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin
sanoen.
Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän
katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä,
kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien
köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera
pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.
Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja
Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä
mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.
Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen
intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut
täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään
ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään
ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina
päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.
-- Jo riittää, sanoi Heikki.
He nousivat molemmat ylös.
Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt
oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten
pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.
Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä
jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja
ilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.
-- Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu
erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä
tappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...
Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:
-- Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka
vähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin
kotimiehenä, hehheh...
Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu.
Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.
-- Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra
helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa
kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...
-- Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.
-- Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän
anoppi!... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen
kotikannoillaan...
Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.
-- Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.
Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui
väsyneenä tuolilleen.
Niin pitkälle oli tultu siis!
Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi
siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan,
pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!
Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?
Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän
rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen
ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.
Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen
kävelemään.
Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse
riennettävä.
Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut
siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?
Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista
hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?
Se tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.
Ja yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita
olivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen
koetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista
tapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi.


X.

Heikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar
puolipuettuna hänelle avaamaan.
-- Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä
luulin, että hän oli herran kanssa!
Heikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli
tultu siis, kun talon palvelijatarkin piti aivan luonnollisena, että
Elina viettäisi öitään hänen kerallaan!
-- Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle
hotelliin.
Heikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.
Mutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin
Heikin hotellihuoneeseen?
Heikki sitä kohden siis!
Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä
ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella