Elina: Murroskauden kertomus - 1

ELINA
Murroskauden kertomus
Kirj.
EINO LEINO


Helsingissä,
kustannusliike Minerva Oy,
1919.


I.

Hän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen
kohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.
Silloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet,
kun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen
maailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia
parannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki
oli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä
muuksi muuttumaan, -- silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin
hän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa
silmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin
haavanlehti.
Minkä tulevan? Minkä kohinan?
Yhteiskunnallisen vallankumouksen.
Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei
tiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja
jokapäiväisistä olosuhteistaan.
Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän
oli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota
herättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun
hän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut
raskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.
Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän
sai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti
siten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.
Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle
kehitykselleen.
Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin
apulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa
pääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne
maalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle
ulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.
Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi
eikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut
itselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun
ei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo
suunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen
pitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan
mahdottomalta.
Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka
suorastaan jumaloitsi häntä.
Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä
itselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja
humanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa
historialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka
taloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet
leipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen
poikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja
oli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.
Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili
tyytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu
suussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä
käyskenteli!
Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä
millekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.
Tämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten
häntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua
ystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.
Mutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa
pääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan
tilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu
hänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin,
mutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä,
Europan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.
Tuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet
tärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset
kysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio
ja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin
hänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin,
saattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä
asioista.
Se oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.
Mutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta
päättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se
ihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen
elämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.
Hän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.
Hän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois
maallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän
ei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet
olivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä
hän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin
maallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.
Myöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan
sen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä
vuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla,
toimitellessaan.
Tosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta
senhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien
täyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin
asettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa,
sen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon
palkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin
moitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan
painoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä
että karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista,
tavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä
puhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.
Sitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei
kiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä
tilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen
puolelleen.
Mutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.
Hän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä
paikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia
kootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä,
missä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli
vapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme
papiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.
Luonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä
maalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen
mies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa
vuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti,
sillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen
pettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan
sen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen
niiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli
kirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.
Hän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä
loukkaantumaton kuin haavoittumaton.
Oli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa
nykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja
tämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se
epäilemättä olikin hänen mielestään.
Kun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa
torpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan
kirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta
koettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan
siinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös
kaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.
Suuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään
paljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin
kuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten
sangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden
sijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan
heidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.
Koko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan
ja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja
askarrellut.
Mutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin
ukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi
niin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä
näiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.
Niin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli
poikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisimmissäkin
torpissaan.
Siellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää
hämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa,
ukot kutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja
lähetettiin toiset kaivolle peseytymään.
Mutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori
maisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia
kysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime
vuosien viljasadoista.
Onkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.
Lie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai
lie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa
kieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget olkapäilleen...
Ja he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin
kysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein
luvallisilla asioilla.
Mutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja
rohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät
nuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he
alkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan
silti hetkeksikään unohtamatta.
-- Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän
kansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo
kuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata,
kun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston
tohtori ja rohvessori.
Eihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.
Mutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti
hörppi tyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät
molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin,
Jumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin
ruustinnalle.
Eräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa
jo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset
erikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.
Hän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä
kansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä
oli halu jatkaa lukujaan.
Tietysti pojalla oli.
Kun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan
hän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta
oppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut
kuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja
houkuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.
Luvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri
hänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta
myöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan
erikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista
olivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.
Muutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui
milloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten
kaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.
Itse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin
kirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään
opin kukkuloille aurankurjesta.
Tuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.
Aikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita
harrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään
syventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia
esitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.
Mitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa
ollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden
maiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta
torpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi
kärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana,
josta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa
keskusteltiin.
Siksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen
sekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.
Häneltä imi torpanpoika -- Heikki Takaharju oli hänen nimensä
-- ensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä
yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman
vakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.
Nämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.
Ijältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä
suinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja
kehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän
itseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että
vapaan urheilun tanterilla.
Mutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli
valmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian
oli vaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen
vallankumoukseen.
Sen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri
itse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä,
Heikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.
Siksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.
Siksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain
heitä heidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan,
joka kaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä
herrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti
hän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä
seuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään
huolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.
Mitä hän nyt tekisi?
Nyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja
yhteiskunta.


II.

Ensimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi
tunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä,
johon hän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista
yhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.
Hän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.
Ylioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita
korkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta,
valtiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista
samantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista
Useimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.
Kaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia
niin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.
Samasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakunta-elämälle.
Hänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.
Alkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen
ahtaat taloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen
ymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat
hänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu
toimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.
Odottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen
aamulehden korjauslukijaksi.
Jollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen
ohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen.
Muutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi
hallintotutkinto takanaan.
Sattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret
hyökkäykset maatamme kohtaan.
Ruvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen
stipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju,
joka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti
sellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta
mielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi
Moskovaan.
Olisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen
toivossa.
Kaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli
yksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.
Hänelle, joka oli sosialisti ja internatsionalisti ja joka vain
odotti yhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin
samantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan
tuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne
sitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.
Nehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen
vallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään
lakaisemaan.
Venäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.
Siellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen
Venäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle
kehitykselleen ja kohtalolleen.
Hän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita,
kuten hän itsekin oli.
Hän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin
vallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin
vallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten,
innostus, uhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden
suuren, huikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän
vaikutuksen häneen.
Toisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia
vankilassa, eräät saaneet maistaa kasakanpamppua, eräät olleet
karkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.
Mikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut
heidän varmaa, elämän-iloista vakaumustaan lannistanut.
He olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!
Noiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden
kapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten
kera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.
Itse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän
oli omasta mielestään melkein kuin "burshui", hänhän oli valtion
stipendiaatti.
Mutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan
minään häpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän
vallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia,
vieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat
kaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.
Toista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet
olivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka
matkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna
Sveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa
suunnittelemaan ja toimeenpanemaan.
Mutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä
Heikki Takaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis
heittämään pommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin,
vaan valmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen
sen menettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista
suuntaviivoista.
Mahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän
oli toiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista
suuremman apajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja
vallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean,
jonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan
kaikkein pyhimpään tunkeutua.
Itsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa
kotimaahan, missä hänet -- venäjänkielen taitonsn perusteella --
nimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.
Sitä laiskansitkaasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä
tähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.
Taantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän,
vaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti
lujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien "häikäilemätön
riistäjävalta" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla
Heikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli
tällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta
vallankumouksesta.
Mutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen
moraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan
kätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.
Tuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi
suurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.
Tuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän
tuleen leimahtavan.
Suurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa
kansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joista
hänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken
pidettiin.
Hän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi
poliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää,
miehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän
jäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon
hänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen
eduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.
Suomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan
höröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi,
että se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.
Mutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.
Uusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan
ja yhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan
asianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti,
ja oppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun
aikaa kokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa
kiipesi virkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin,
jälleen kiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen
kannattomuutensa.
Nyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.
Itse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin
kaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän
kuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen
yhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien
asianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa
niinkuin niitä oli koko maailmassa.
Päinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään.
Siitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä
varma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen
välttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän
tuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.
Kuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin,
joita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään
kaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka
juuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.
Eikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut
tehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut
itsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava,
tuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin
mädän omenan tieltään karistava?
Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen
sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia
esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat
häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan
muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.
Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän
Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän
pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.
He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet
olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän
toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon
suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he
pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut,
he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa
kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.
Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä
ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he
puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden
harjoittajista.
Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt
juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta
juuritettavat!
Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti
hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt
sosialismia ollenkaan.
Suurkapinalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa
elämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha
mitään sosialismia ajatellakaan.
Heikki ymmärsi tästä sen verran, että he eivät itse ollenkaan viskoneet
siihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen
oma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään
kuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys,
sorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden
luonnolliseen järjestykseen.
Nyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä
parannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat
olleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan,
tasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen
kiihoituksen juuria uhkaamaan.
Heikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa
tasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!
Ei syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.
Maailmansota oli Heikin aivan musertaa.
Hän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien
kansojen sosialidemokratia, koko maailman "Internatsionale", joka vielä
äsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?
Se oli kuin pois puhallettu.
Missä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä
sodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet,
missä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen
veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?
Tuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.
Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien
taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään
vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan
kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa
vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin,
imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä,
jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja
vuosia taaksepäin.