Elina: Murroskauden kertomus - 5

hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten
valmistettu.
-- Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen
kysymään.
-- Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta
minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen...
-- Kirjeen? Missä se on?
Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.
"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin
punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin
sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään.
Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua
ennen lähtöäni. -- Elina."
Heikki tapasi hänet majatalossa.
Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä
itkettävänsä.
Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa
kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi
vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen
äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.
Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.
-- Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?
-- Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja
sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten...
-- Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi
sinulle suuressa surussasi...
-- Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.
He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää
itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä
Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.
Heikki hätkähti.
Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten,
kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien,
kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista
Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa
vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn
alla?
Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.
Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että
se oli itse asiassa matka hautajaisiin.
Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja
suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri _tälle_ matkalle
tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri _tällä_ hetkellä tahtoi
siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi
ystäväkseen koko maailmassa.
Mitä tuo suku siitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen
edessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.
Tietysti suostui hän.
Mitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo
järjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen
tilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä,
että hyvä lehti aina itsensä hoitaa.
Hän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta,
että tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan
päällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä
varten.
Kun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:
-- Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?
-- En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän
saa kyllä kuulla sen aikoinaan.
Eikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.
-- Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken
perästä.
Toimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi
sangen painostunut mieliala.
-- Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän
se on pian lopussa.
-- Mikä?
-- Kaikki. "Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan."
Elinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että
Heikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään
aikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista
kopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.
Heikki ajatteli omia aikojaan.
Mitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä
he olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset
ylimalkaan tiesivät toisistaan!
Tämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut
tuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin
vaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha
koulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?
Tuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän
kotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata,
että se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien
uhripuuksi?...
Esivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin
kuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa polulle, ei lastua
laineille. Kaikki katoisivat he jäljettömiin...
Myöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.
Sen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi
enää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai
vihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se
oli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä
toisiaan vihasivat tai rakastivat... kaartuva yli heidän sekä vihansa
että rakkautensa...
Turhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman
parantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?
Eikö ollutkin parempi "iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa",
kuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?...
Entä silloin kun oli elämästä erottava?
Eivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain
kaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras
ja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle,
tuntemattomalle taipaleelle lähtiessä...
Tummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.
Mutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän,
joka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta
vasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?
Se riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto...
Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla
hiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:
-- Heikki! Rakastathan sinä minua?
-- Tiedäthän sinä sen, Elina.
-- Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla
sen sinulta ja juuri nyt kuulla.
-- Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.
Heidän huulensa yhtyivät.
Kulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä
kukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.


XI.

Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä,
joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja
koko talon tällä hetkellä olevan autiona.
Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.
Heikki kysyi matalalla äänellä:
-- Miten hän kuoli?
-- Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin
portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...
Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä
olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat
autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?
-- Kuinka niin? kysyi Heikki.
-- Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän
rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...
Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa
parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen
korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?
-- Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.
-- Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan,
sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...
Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain
avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin
huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:
-- Niinniin, niinniin...
Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin
toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta
maalaista alkuperäisyyttä.
Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä
Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan
kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin
takaisin kotikannoilleen.
... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään
varassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit
harmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan
portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa,
apeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli,
silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli
tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi
mielitietty...
Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä
näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.
-- Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä
apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä
joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on
parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin...
-- Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun
me olemme itsekin sosialisteja.
Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.
-- Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero
sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän
tuomarinrouvan...
-- Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.
-- Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki
on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän
toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.
-- On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin
miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.
Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.
-- Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain
kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta,
ettei niitä nyt mene ärsyttelemään...
Hän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt
tekisivät?
Heikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin
entisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken
olevaisen ulkopuolella:
-- Niinniin, niinniin...
Talvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.
-- Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä
isäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me
panemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja
sitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä
aprikoida lähemmin asiaa.
Niin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä
miehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen
valmistanut.
Elina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun
valkenemista.
Hänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi
vähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan
sivulta, kauas, kauhuntöistä ja ajan ahdingoista...
Elina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa
kuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten
nuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän,
Heikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian
liki pistämästä...
Tyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan
Pekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä
liian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään
kävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa
yhteisesti näyttäytyä...
Jo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.
Muuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään,
mutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä
suurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat
vikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että
hän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa
täten mahdolliseksi.
Tuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan...
Hänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita
suloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä
puolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.
Kuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu
Pekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa
häikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle
taputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.
Hän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien
kuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut
heti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko
matkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.
Heikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään.
Pekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.
Hän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka
pitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti
herättävät.
Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee
vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle
ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan
yhtämittaisessa itkun hytinässä.
-- Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin
olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?
Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.
Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että
Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri
lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä
rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää
onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus
ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.
Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää
sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole
mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.
Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä
silmänräpäyksessä.
Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä?
Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen
häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?
Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä
ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.
-- Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään
hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa
ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut...
Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla
häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.
-- Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin
kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä
aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.
Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.
-- No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on
kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.
Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee
kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta
suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.
Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat
nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.
Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen,
tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti.
Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä
hulikaanilauman halki.
Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän
kieltäytyi loukkautuneena.
Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut
raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes.
Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai
seisoisi kannaksilla suorastaan?
Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä
nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.
Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.
Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin
kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun
sovittavan momentin.
-- On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän
sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen
siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.
Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa.
Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun
rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo
tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä
suhteessa saanut pääkaupungista.
Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt
kaikki samantekevää.
Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät
ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen
peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui
ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret
kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.
Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän
ei syttä valkeampi.
Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen
akkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin
siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.


XII.

Heti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu
Pällinkorvan kanssa.
Pekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä
antanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut
heidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän
tulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista
julkeutta ja pirullisuutta.
-- Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain
nauraa hekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa
ja valkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen
armeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän
lystiä heitäkin varten.
Tarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta
panna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.
Mutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi
Pällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä
uhallakin.
Se olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.
Paitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata
ihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi
kerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä
vaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.
Tietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin
elämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä
oli hänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi
Elinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.
Ja jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä
ainiaaksi.
Hänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian
hyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian
hyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei
mikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.
Hän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän
pistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Hänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta
katsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän "herra
toimittajaa". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja
siitä työntyy sisälle -- prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.
Heikki nousee nopeasti tervehtimään.
Prof. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi
ensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä,
sanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.
-- Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen
erään pikku-uutisen.
Ja hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen
ja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen
isänsä ristiinnaulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.
-- Eikö professori suvaitse istua?
-- Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen,
_hyvin_ kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo
uutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.
Heikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä
prof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi
itsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen
johdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään
katsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä
tapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan.
Eikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa
vähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti
vastaukseksi:
-- Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.
-- Sellaisenaan?
-- Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.
-- Olen kiitollinen, _hyvin_ kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra
toimittaja.
Hän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista
halveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.
Heikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä
hänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää
oikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.
Olihan hän kaiken ulkopuolella.
Ja saisipahan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja
itseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä
sittenkin oli kunnia oppilaastaan?
Nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä
merkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon
prof. Talvion jättämän "pikku-uutisen", jonka hän oli merkinnyt
huomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.
Epäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä
punaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän,
Heikki, tuskin eläisi enää...
Sekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.
Iltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen
apulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi
voivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja
vapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille
jaettava hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.
Sitten hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.
Satutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään
vielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja
yliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.
Pällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.
Heikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti
sitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan.
Koppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään
vastarintaa edes yrittäneet.
Melkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja
hoilaten julisti vangituksi hänet.
Toiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka
olivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta
miliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin
tarkka tutkimus pidettävä.
Heikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.
Tutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen
oikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen
kuritushuoneeseen.
Käytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin
punakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.
Heikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan
pappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki
epäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten
jutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.
Vankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista
itse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten
aikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden
osoitukseksi.
Heikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.
Mutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen
kukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa,
hän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.
Vasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat:
"_Minun_ sankarini!"
... Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari
komennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet
jäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.