Elina: Murroskauden kertomus - 3

-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa
mietteissään katkerasti itsekseen.
Mutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret
siirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä
yleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät
vain tekoja eivätkä tuloksiaan!
Silloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja
miettiä kaiken katoavaisuutta.
-- Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut
koskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä
lähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.
Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli
ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on
ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja
mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.
Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin,
joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen
jatkaa tuota jalostamista.
Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin,
laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän,
Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui
ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.
Oliko se oikein?
Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä,
arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi
suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen
arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen
enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.
Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä
korkeimpana jumalallisena viisautena.
Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin
silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista
koulukaupunkiaan -- olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen --
sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen,
surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja
joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.
Rakastiko hän ehkä Elinaa?
Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä
määritellä?
Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen
ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa.
Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä
milloinkaan.
Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?
Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa
ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille
sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä.
Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin
ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään
tutustunut.
Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei
ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle
oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen,
tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian
taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja
arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.
Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea
silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli
vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin
uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän
päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen
elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin
korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.
Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran
nöyryyttävä.
Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa
itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.
Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?
Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan
sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan
saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa,
siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi
ajatuksiksi ja mielikuviksi.
Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina
sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla
hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.
Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.
Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut
tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa
vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin
paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen
puoli-yön.
Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli
ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.
Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan
kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias
tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä,
valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä
tuossa kohtauksessa.
Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän
ja miltei pyhän vaikutuksen.
Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa
saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.
Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.
Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli
soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen
kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin
sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta
koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin
käsivarsillaan tuudittanut.
Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi
Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä
epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.
-- Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen
sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa
sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei
suutu minulle.
Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka
hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin
salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät
keskenään kilistämään.
-- Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi
tuttaviksi.
Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin
varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja
säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.
-- Mielelläni, oli Heikki kumartanut.
-- Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina
rakastettavasti vastannut.
-- Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut.
Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko
maailmassa.


VI.

Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin
kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.
He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja
kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin
juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi
myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen
kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.
Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään
tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.
Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä
puhumasta.
Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin
epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön
kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja
jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran
poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin
salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja
sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse,
entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana
oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi
pitkin maakuntaa.
Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä
kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin
tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella
hänen kanssaan missään tekemisissä.
Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?
Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut
sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse
sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin
mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.
Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan
elämäntapoja vastaan mitään valittamista.
Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille
kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa
epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa
hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina
vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.
Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla
kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat
voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että
elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.
Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin
kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.
Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään
tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin
tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä
usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen,
yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he
täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin
puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat
toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä
ystävä.
Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin
olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä
ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka
vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan,
jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.
Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut
houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja
aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin
pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.
Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja
talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea,
maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet
härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet
pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.
Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko
Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen,
maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan,
saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena
vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain,
väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen
tilaisuus!
Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän
herjausta ja raadollisuutta?
Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen
hämmästyneenä:
-- Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.
-- En, vastasi Heikki vilpittömästi.
-- Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään
yhtä vilpittömästi kuiskattavan.
Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.
He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet
kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän
rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko
asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa
seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet
puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja
kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.
Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä
suhteessa mahdollista pettää toisiaan.
Heikki katsahti kupeelleen.
Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän
kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin
kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:
-- Herra Jumala, mitä tästä tulee? _Mitä?_
He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää
kyyneleitään ilmi pursumasta.
-- Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata
niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan
aavistanut.
-- Aavistanut? Mistä asti?
-- Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan
hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.
-- Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!
-- Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin
rivissämme.
-- Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään!
Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.
-- Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä
mahdollinen.
-- Ehkä olisikin ollut parempi niin.
Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.
Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan
käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä
käsivarrellaan tukemaan.
-- Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin
onneton...
Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis
nytkähteli.
Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton
tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja
näkisi heidät.
Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään
änkyttää:
-- Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä
vilustut. Kah, nousehan toki...
Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman
itkunsekaisen soperruksen:
-- Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton.
Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää...
Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.
Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi,
sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen
hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski
kyyneltensä lomasta:
-- Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!
-- Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla
moukkamaisuudella huomauttaa.
-- Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo!
Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen
määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.
Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä,
millä nuo sanat lausuttiin.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät
olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän
esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.
-- Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa.
Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa
innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen
antautunut...
-- Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään.
Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän
pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone,
joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua
hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.
Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä
Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden
kujaa vaeltamaan.
He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä
suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan
suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se
tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja
käsivarressaan.
Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja
virkahti:
-- Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin
uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja
hyödyttömästi?
-- Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen
varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen
köyhälistön asiaa.
-- Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?
-- Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös,
ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien
mukaan mitattava.
Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille
eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.
-- Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan
tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä
taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?
-- On ollut jo kauan sitten.
-- Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua
enää silmänräpäystäkään!
-- Epäilemättä.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan.
Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.
-- Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki
kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä
huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään,
joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta
tilanteesta?
-- Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen
sankari olisikin, niin...
-- Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.
-- Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet
alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä
vihollisena.
-- No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka
tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi
pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä
ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.
-- Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.
-- Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen
tuloksien mukaan mitattava".
Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.
Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta
olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina
vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen
edessä.
-- En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti
kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.
-- Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?
-- Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.
-- Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?
-- Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan
uskoneet.
-- Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?
-- Monet puolipakotettuina, olen kuullut.
-- Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan
edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa
kapinaan?
-- Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy
ulvoa sutten kanssa.
-- Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.
-- Tuskin. He ovat vain luonteettomia.
-- Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän
luonteettomuudestaan.
-- Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat
saaneet tapella.
-- Eivätkä vieläkään kylläkseen?
-- Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään
rauhankaipuuta heidän riveissään.
He kääntyivät jälleen kävelemään.
Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen
Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan
puhunut mitään.
-- Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi
johtajista?
-- Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea
virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää
seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.
-- Hirsipuu?
-- Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan
asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja
jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.
-- Ja josta ei joudu hirsipuuhun?
-- Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?
-- Kuinka niin?
-- Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.
-- Tiedätkö, miksi sen teen?
-- En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.
-- Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi,
että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin
rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.
Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.
-- Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.
-- Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän _tunnen_
sinut.
Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella,
niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki
sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.
Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli
siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet
ilmaan ojentuivat.
Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen
mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?
Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?
Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen
kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta,
niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli
rangaistavaa.
Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen
äänilajiinsa.
-- Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.
-- En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän
vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on
ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.
Heikki tunsi polviensa vavahtavan.
Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!
Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän
lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä
saattoi selailla iltikseen?
Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli
oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin
kaikkein pyhimpään?
Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?
Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan
väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata
oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla
ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...
-- Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota
hän tuskin tunsi omakseen.
-- Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän
korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle
ja kunnioittaa.
Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren
kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...
Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää.
Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä
hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...
Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja
katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran
pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista
rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.


VII.

Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt
sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle
pääkaupunkiretkelleen matkustanut.
Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.
Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä
tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan
ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.
Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä -- ja kenties
Elinallakin -- oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin
poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.
Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota
hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai
ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän
saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain
poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.
Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään
vähän huolestaa.
-- Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut.
Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi
sinne.
-- Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske
myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.
-- Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä
vakuuttanut.
Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen
häneen.
Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten
illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla.
Syyttäen erästä kirjallista työtään -- sosialipoliittista julkaisua
vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan
-- hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän
puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden
vähemmän vaivaavan itseään.
Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä
suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi
tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin
huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.
Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen
kaikkivallan niitä koskettaessa.
Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä,
tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei
Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin,
sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita
tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein
sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita
niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.
Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat
antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo
useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin
vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen
avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken
maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän
hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat
olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi
ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.