Elina: Murroskauden kertomus - 2

Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat
kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa
uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden
astinlaudaksi alentunut.
Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän
pelottamaan.
Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin
päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta
hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.
Täytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin
sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja
kurjuutta se toi tullessaan.
Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä
hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.
Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!
Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi,
hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset
hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.
Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät
elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta
ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin
saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja
odotuksesta.
Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän
oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää
kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.
Hän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat
jälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.
Hänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken
koittaessa.
Että hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi
myös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi
olla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä
ottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi
voivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä
taipumuksiaan ja voimiaan.
Kuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä,
joka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen
luonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja
tarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.


III.

Ja niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.
Heitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat
ystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti
kuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen
piiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.
Päästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista
hallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja
virkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista
hävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse
olisi päässyt irralleen.
Mutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen
tasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella,
metafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.
Hänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse
suurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen
lääninpääkaupunkiin.
Hän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut
sinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen
sanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään,
mutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä
auttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut
ja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä
alituisilla agitatsionimatkoilla.
Täten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen
nuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta
saakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt
mitään syvempää vaikutusta häneen.
Aivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä
vähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin ne olivat tavanneet
toisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli
ollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin
pääasiallisesti ryypiskelemään.
Pekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin
hän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli
hän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaasäilyttävä aines ja
monarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.
Myöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään
maalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina
iloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä
sittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen
suunnittanut.
Se olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen
ei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin
aikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen
yli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.
Ettei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään
voittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle,
ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.
Pekka liukui siihen -- ja samalla avioliittoon -- mukavasti ja
tasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.
Joulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut
Heikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen
kanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista
koulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.
-- Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin
vakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea
sosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa.
Sinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet
tuntemaan. Hän on jalo nainen Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.
Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt
eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.
Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa
mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa
häntä!
Se oli uskomatonta.
Hän oli aina ollut niin yksin.
Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman
jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut
lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää
hänestä, vieläpä ihailla häntä?
Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain
juopon jaaritusta.
Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan
kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien
puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.
Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin
paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.
Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti
Elinasta.
Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai
äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin
ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen
kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain
harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen
Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein
naisten aatteellisiin harrastuksiin.
Toisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan
kapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut
kuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan
kävelemään.
Elina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi
henkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin,
hän oli innostunut Krapotkiniin hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä
hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.
Heikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan
vastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä
ja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle
olemukselleen.
Niin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...
Mutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen
mieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön,
luottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja
ja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.
-- Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut
ja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen,
tanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt
vähintäkään eroottista vaikutusta häneen.
Mutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta
toverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa
oli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat
jääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.
Elina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka
Piilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle
nuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta
todellisuudessa.
-- On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa
nyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja
miten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.
Niinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty
omaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun
tiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin
rikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien
kymmenientuhansien omistajatar!
Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin
kuin Pekkakin?
Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä
olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on
lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on
onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena
pidettävä.
Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain
pelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan
sydämen asia.
Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.
He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen,
tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista,
hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin
ikuisesti vanhaksipojaksi...
Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta
nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon
epäilyn hiipimistä aivoihinsa.
Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut
pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä
jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle
tuntemattomia?
Turhia!
Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.
Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren
väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat
aivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle
ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä...
Ja tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset
lavertelevan juoppolallin sanat: -- -- "Hän on jalo nainen." -- --
"Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan." -- -- "Hän ihailee sinua." --
Heikki oikein harmistui tuon huomatessaan!
Mokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan
toverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?
Hän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja
pakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.


IV.

Mutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa
päämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen
vanha koulukaupunkinsa.
Elina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa. Vaikutus, minkä
hän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman
miellyttävä.
Elina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli
ikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään
vain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet
ja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa
pukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.
Koko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja
itsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes
kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti
hämmästymättä.
Hän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki
tuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa
aivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut
toverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja
tyytyväisyyttä.
-- Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni
on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan
valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.
Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen
äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen
olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.
-- Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen
kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?
-- Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että
tulette olemaan tyytyväinen.
Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan
kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen
pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.
Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa
päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa
ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.
Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve
ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin
oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää
tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen
kurkihirren alla.
Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja
josta hevoskyyti alkoi.
Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana.
Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä
asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.
Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.
Paljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut
entinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja
avoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi
kultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut
ja kuivahtanut.
Häntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen
tavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä
sanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.
Olivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen
niin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja
yhteiskunnalliset ihanteensa.
Ennen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan
siipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan.
Hänestä oli tullut kirjaimellinen "kateederisosialisti".
Sellaisena hänelle oli jo kerran -- jossakin radikaalisessa
tähtiyhtymässä -- tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä
erään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.
Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta.
Kun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä
uhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän
silmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.
-- Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin
kaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.
Kuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti
tekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata
hallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen
vaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän
sosialisteillamme.
-- Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki
siihen vielä huomauttaa.
Elleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta
vastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen
yhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän
bolshevikit?
-- Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof.
Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.
Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät
suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!
-- Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.
-- Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.
-- Mikä tosi?
-- Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.
Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei
ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan
suuressa asiassa yksimielisiä.
Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja
poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen
äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.
Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta
mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän
ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä
asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet
aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous
voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen
väkevöittämiseksi.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään
enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava,
huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.
Siksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden
mukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta
entisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin
Elinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse
kulissien väliin.
Kaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin
kumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.
Ja ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen
sielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä
todellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta,
jota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.
Hehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar,
naurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten
sankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut
tahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla
taisteloon usuttaa?
Eikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö kareutinutkin
kaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmissään ja hänen huulillaan,
kun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti
emännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen
vaarallisimmat puheen-aineet?
Heti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille
mielikuvilleen herttaisesti hymähtää.
Elinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo
jäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka
sukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?
Naurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään
salaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.
Kuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes
hetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua
siitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa
seurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis
sykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.
Jotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä
hän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa
hänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan
ilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin
äkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa
Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös
vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.
Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti
häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi
ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä
syrjästä tapausten juoksua tarkastella.
Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki
kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain
kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään
vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.
Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului
punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan
nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi
salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim.
pääkaupungissa.
Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt
suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi
pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten
muutosten mukaan menettelytapansa.
Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä
tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana!
Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.
Tämä ei sittenkään vielä ollut _hänen_ hetkensä, ei hänen suuri
hetkensä, tunsi hän.
Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain
silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä
myöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.
Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos.
Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan
välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja
kansalaiskunniastaan.
Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle
tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka
tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.
Virkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous
epäonnistuisikin -- kuten hän varmasti _luuli_ sen epäonnistuvan --
ennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään
tapauksessa arvattavasti kaula menisi.
Mutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous
onnistuisikin...
Silloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä.
Sieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin
istahtaa.
Aivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan
ne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta
vallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin
hänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät
suuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa
sankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän,
kirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän
innostuksen.
Hän tahtoi _voittaa_, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla
kuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain
toisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä
toisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.
Mutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka
onnistumisesta tai oikeudesta -- Heikille ne kaksi käsitettä olivat
yksi -- ei ollut täysin vakuutettu?
Ei kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska
sitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa
tuhmemmille.


V.

Jos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut
todellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan
tähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä
täydellisesti onnistuneen.
Virka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään
edesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat
siitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella
kävi kaikki vanhan mallin mukaan.
Porvaristo "kenkkuili" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin,
työpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat
kauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain
sen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.
Kaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi
lääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa
päältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen
tasavallan määräyksiä.
Eikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta.
Tietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia.
Mutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut
heti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin
vastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia
kaupungin porvarillisia mahtihenkilöltä.
Hän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi
kuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä
väkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan
viranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi
niin.
Myöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta
sen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.
Mitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi
luonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin,
"kansallistuttamista", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen
välttämättömänä.
Siinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa
häirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.
Heikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.
Ei niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä
kanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia
hänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten
välille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut
käynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät
tuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä
alkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.
Jokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka
pihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan
muistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi
omikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt
hänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.
Hyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän
oli silloin ollutkaan!
Ujo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä,
suurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa
kunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien
pilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.
Mihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä
oli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä
koskettaessa?
Ei mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään.
Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain
vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta,
ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja
poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.