Eläinvaltiaita - 1

ELÄINVALTIAITA
Kirj.
Charles G. D. Roberts

Suomentanut
I. K. Inha


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.


SISÄLLYS:
Eläinten kuningas.
Virvatulien maailmassa.
Verikosto.
Hyökkääjät.
Nousevien lohien johtaja.
Täplikäs muukalainen.
Puna-dandy ja Mac Tavish.
Selkä seinää vastaan.
Eräs reikien kaivaja.
Lumessa nukkuja.


ELÄINTEN KUNINGAS

Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän
suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi
pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana
uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain,
vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja
janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja -- sillä nämä
troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti.
Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti
laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa
ajatuksella mitään vaikuttavansa.
Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia
tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva
rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään
olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli
vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä,
niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli
paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä
vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta
taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän
kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti
tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta
ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli
siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka
hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana
miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten -- ei häntä
kummastuttanut, että oli yksin.
Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta
puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut
sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle,
että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja
jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja
luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla
riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan
itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois
kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti
ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran
tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen
sydämensä alle.
Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai
kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka
kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin
hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän
kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen
taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti
yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin
tuiki ystävää vailla.
Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet
pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko
valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns
nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut
hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan
luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan
kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa.
Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen
kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.
Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin
suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun
jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi
punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia -- se oli kylläkin hatara
tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla
varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä -- hän teki päätöksensä
ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui
olevan paras maan toivo -- eikä se ollut aivan huonokaan toivo,
kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se
oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni,
jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä
suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies,
pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin
tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri
toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin
aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen
suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi,
että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien
eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi
sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa
toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua.
Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin
silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.
Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen.
Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja
tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi
päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi
verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin
tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian
aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi
ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain
satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä
hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.
Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään
raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät
maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen
kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä.
Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan
tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa
tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo
terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa
pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin
silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan
ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän
välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden
häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä
kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta
ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle
taivaanrannalle.
Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin
päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka
kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin
päässä maan sisässä.
Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa
oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin
verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen
kamppailuun.
Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen
jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko
särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta
maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta
hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen
nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä
enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän
kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia -- ja aurinko tällä ajalla
muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään
kastelemaan -- niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein
löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa
oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan
hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti,
pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta
jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä
romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen
sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.
Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta
päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.
Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti,
tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta.
Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla
puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan
lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä.
Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa -- jota
hän epäili joksikin saareksi -- hänellä kun ei ollut minkäänlaista
osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai
kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden
Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin
metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli
Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi
tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken
kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut
vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt
yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.
Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin
siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä.
Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja
silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän
oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden
jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut
nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen
kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien
väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän
kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle
puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja
paikalla ja arvelematta vaipui uneen.
Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui
päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta
hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat.
Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten,
että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo
äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin
turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin
että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen
rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä -- jotain kodista
käyvää.
Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.
Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta.
Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin
oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan
_Garcinia mangostanan_ hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan
satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma
siitä, ettei ravitseva duriokaan [_Durio Zibethinus_ on eräs Itä-Intian
hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja.
Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli
varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän
tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen,
mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen
puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta
kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja
melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana
ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt
ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä
jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään
olevan.
Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja
kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja
käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli
naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen.
Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen
tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta
vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei
ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä
kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.
Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita
apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven
lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri
osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti,
ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli
suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi
auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle
joelle juomaan.
Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa
pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja
taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta
tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat
parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi
lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.
"Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin
saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta.
Täytyy pitää silmät auki."
Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita,
varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella
pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella
repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet
laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi
vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin
voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta
tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi
mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään,
tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman
ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli
suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän
vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin
kuin paraskaan niistä.
Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut
kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin
ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan,
uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä
kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa
ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen
sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan
huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin
varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi
niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun
takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata
myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena
siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun
menestyisi.
Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten
pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin
tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat,
silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin
olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja
pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät
valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli
taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt.
Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään
kuin paremmin nähdäkseen -- ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka
tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.
Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin
kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin.
Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä
se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei
miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen
tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen
käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti
itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.
"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja
rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.
Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt
erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä
tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin
muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin
raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista
olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa.
Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä
parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns
siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli
joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen
pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä
ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.
Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt
unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä
lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta
siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä
aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi
juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava
hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan.
Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden
tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi
takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät
kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna
kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.
Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti.
Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa
naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt
varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja
jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan
tulossa.
Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua,
joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti,
näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta
ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain
ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi
valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista.
Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti
päätään oksien sekaan tuijottaakseen.
Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.
Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi,
että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä.
Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa,
ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi
puhua.
"Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta,
rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi
minun asioihini!"
Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät,
palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse
kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan
vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja
hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen,
sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri
kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen
kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia
ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka
leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan
etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman
kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se
etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että _oli_ eläimiä, jotka
olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti
niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa
puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan.
Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?
"Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana
sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"
Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen
mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti
päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän
itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien
seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan,
että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä
tassuttamaan tiheikköä kohti.
Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan,
niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun
leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen
aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut
epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut
hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän
vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän
varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita.
Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle
juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin,
pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä
kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä
tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän
pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.
Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan
kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja
silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan
yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen
kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn
uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella
ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä
harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas
puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi
sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän
tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen
pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan
ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja
turvallisen asunnon.
Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän
lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta.
Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä
hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi
hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi,
eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä
oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin,
jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko
aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän
löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu.
Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä
pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys,
hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.
Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita
ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän
takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet
kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn
päälaellaan.
Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen
häntä ilkeämielisesti.
Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys
se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi
hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi
voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin
sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli
vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä
kohtasi elukan mulkoilevan katseen.
Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas
läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta
epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen
ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät
suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä
alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen.
Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua
löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen
uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä
takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli
oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen,
"parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti
puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.
Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon
aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita
hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä
pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan
lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan
putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän
tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät
jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen
opetuksen.
Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja
ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt,
ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää
pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä,
joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen
rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle
suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön
kaikkia mahdollisuuksia.
Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys
karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt
päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri
kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei
pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine