Eläinvaltiaita - 1

  
  
  ELÄINVALTIAITA
  Kirj.
  Charles G. D. Roberts
  
  Suomentanut
  I. K. Inha
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1917.
  
  
  SISÄLLYS:
  Eläinten kuningas.
  Virvatulien maailmassa.
  Verikosto.
  Hyökkääjät.
  Nousevien lohien johtaja.
  Täplikäs muukalainen.
  Puna-dandy ja Mac Tavish.
  Selkä seinää vastaan.
  Eräs reikien kaivaja.
  Lumessa nukkuja.
  
  
  ELÄINTEN KUNINGAS
  
  Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän
  suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi
  pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana
  uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain,
  vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja
  janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja -- sillä nämä
  troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti.
  Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti
  laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa
  ajatuksella mitään vaikuttavansa.
  Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia
  tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva
  rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään
  olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli
  vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä,
  niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli
  paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä
  vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta
  taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän
  kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti
  tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta
  ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli
  siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka
  hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana
  miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten -- ei häntä
  kummastuttanut, että oli yksin.
  Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta
  puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut
  sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle,
  että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja
  jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja
  luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla
  riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan
  itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois
  kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti
  ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran
  tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen
  sydämensä alle.
  Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai
  kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka
  kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin
  hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän
  kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen
  taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti
  yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin
  tuiki ystävää vailla.
  Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet
  pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko
  valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns
  nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut
  hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan
  luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan
  kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa.
  Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen
  kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.
  Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin
  suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun
  jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi
  punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia -- se oli kylläkin hatara
  tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla
  varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä -- hän teki päätöksensä
  ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui
  olevan paras maan toivo -- eikä se ollut aivan huonokaan toivo,
  kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se
  oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni,
  jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä
  suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies,
  pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin
  tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri
  toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin
  aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen
  suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi,
  että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien
  eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi
  sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa
  toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua.
  Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin
  silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.
  Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen.
  Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja
  tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi
  päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi
  verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin
  tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian
  aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi
  ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain
  satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä
  hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.
  Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään
  raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät
  maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen
  kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä.
  Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan
  tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa
  tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo
  terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa
  pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin
  silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan
  ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän
  välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden
  häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä
  kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta
  ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle
  taivaanrannalle.
  Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin
  päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka
  kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin
  päässä maan sisässä.
  Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa
  oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin
  verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen
  kamppailuun.
  Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen
  jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko
  särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta
  maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta
  hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen
  nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä
  enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän
  kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia -- ja aurinko tällä ajalla
  muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään
  kastelemaan -- niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein
  löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa
  oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan
  hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti,
  pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta
  jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä
  romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen
  sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.
  Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta
  päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.
  Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti,
  tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta.
  Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla
  puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan
  lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä.
  Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa -- jota
  hän epäili joksikin saareksi -- hänellä kun ei ollut minkäänlaista
  osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai
  kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden
  Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin
  metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli
  Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi
  tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken
  kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut
  vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt
  yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.
  Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin
  siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä.
  Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja
  silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän
  oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden
  jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut
  nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen
  kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien
  väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän
  kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle
  puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja
  paikalla ja arvelematta vaipui uneen.
  Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui
  päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta
  hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat.
  Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten,
  että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo
  äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin
  turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin
  että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen
  rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä -- jotain kodista
  käyvää.
  Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.
  Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta.
  Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin
  oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan
  _Garcinia mangostanan_ hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan
  satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma
  siitä, ettei ravitseva duriokaan [_Durio Zibethinus_ on eräs Itä-Intian
  hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja.
  Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli
  varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän
  tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen,
  mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen
  puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta
  kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja
  melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana
  ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt
  ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä
  jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään
  olevan.
  Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja
  kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja
  käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli
  naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen.
  Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen
  tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta
  vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei
  ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä
  kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.
  Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita
  apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven
  lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri
  osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti,
  ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli
  suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi
  auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle
  joelle juomaan.
  Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa
  pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja
  taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta
  tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat
  parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi
  lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.
  "Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin
  saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta.
  Täytyy pitää silmät auki."
  Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita,
  varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella
  pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella
  repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet
  laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi
  vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin
  voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta
  tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi
  mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään,
  tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman
  ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli
  suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän
  vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin
  kuin paraskaan niistä.
  Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut
  kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin
  ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan,
  uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä
  kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa
  ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen
  sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan
  huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin
  varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi
  niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun
  takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata
  myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena
  siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun
  menestyisi.
  Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten
  pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin
  tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat,
  silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin
  olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja
  pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät
  valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli
  taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt.
  Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään
  kuin paremmin nähdäkseen -- ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka
  tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.
  Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin
  kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin.
  Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä
  se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei
  miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen
  tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen
  käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti
  itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.
  "Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja
  rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.
  Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt
  erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä
  tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin
  muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin
  raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista
  olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa.
  Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä
  parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns
  siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli
  joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen
  pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä
  ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.
  Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt
  unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä
  lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta
  siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä
  aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi
  juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava
  hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan.
  Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden
  tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi
  takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät
  kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna
  kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.
  Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti.
  Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa
  naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt
  varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja
  jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan
  tulossa.
  Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua,
  joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti,
  näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta
  ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain
  ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi
  valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista.
  Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti
  päätään oksien sekaan tuijottaakseen.
  Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.
  Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi,
  että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä.
  Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa,
  ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi
  puhua.
  "Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta,
  rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi
  minun asioihini!"
  Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät,
  palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse
  kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan
  vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja
  hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen,
  sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri
  kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen
  kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia
  ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka
  leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan
  etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman
  kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se
  etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että _oli_ eläimiä, jotka
  olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti
  niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa
  puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan.
  Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?
  "Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana
  sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"
  Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen
  mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti
  päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän
  itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien
  seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan,
  että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä
  tassuttamaan tiheikköä kohti.
  Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan,
  niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun
  leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen
  aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut
  epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut
  hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän
  vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän
  varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita.
  Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle
  juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin,
  pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä
  kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä
  tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän
  pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.
  Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan
  kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja
  silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan
  yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen
  kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn
  uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella
  ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä
  harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas
  puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi
  sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän
  tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen
  pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan
  ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja
  turvallisen asunnon.
  Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän
  lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta.
  Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä
  hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi
  hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi,
  eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä
  oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin,
  jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko
  aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän
  löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu.
  Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä
  pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys,
  hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.
  Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita
  ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän
  takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet
  kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn
  päälaellaan.
  Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen
  häntä ilkeämielisesti.
  Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys
  se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi
  hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi
  voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin
  sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli
  vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä
  kohtasi elukan mulkoilevan katseen.
  Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas
  läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta
  epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen
  ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät
  suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä
  alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen.
  Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua
  löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen
  uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä
  takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli
  oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen,
  "parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti
  puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.
  Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon
  aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita
  hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä
  pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan
  lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan
  putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän
  tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät
  jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen
  opetuksen.
  Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja
  ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt,
  ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää
  pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä,
  joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen
  rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle
  suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön
  kaikkia mahdollisuuksia.
  Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys
  karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt
  päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri
  kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei
  pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine