Eläinvaltiaita - 3

Total number of words is 3557
Total number of unique words is 1999
18.5 of words are in the 2000 most common words
26.4 of words are in the 5000 most common words
31.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.
Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa
suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis,
litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut
neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa,
kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä
kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä
jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla
aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä
sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä,
urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä
käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman
hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi
mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka
olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen
päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja
mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi
voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.
Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon
paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä
siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan
nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin
kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet;
muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain
ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät
samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti
nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon
päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten
kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse
oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla
kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja
paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän
nahkeaan lihaan.
Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon
toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan
kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä
puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti.
Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli
ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli
neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki,
vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni
neljä muuta lonkeroa -- ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka
temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää
vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten
kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan
rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi.
Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään
tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.
Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö
nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen
sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön
eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen
tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin
kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo
syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin,
jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen
ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt
ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.


VERIKOSTO

I.
Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö,
jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon
ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat
esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien
ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin,
kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus
julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin
ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se
on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin
ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota
herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen
omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien
maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä
suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne
alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.
Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se
suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa
sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin
kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana
se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan
kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin
veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli
kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä
murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja
etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun
-- usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun
kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että
pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen
toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun --
jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa
ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista
himoa.
Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä
toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille
onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat,
etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut;
ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut
tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine
kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi
verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta
sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla
uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet
isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat
siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin
varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla
valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan
kävisivät koiraa löylyyttämään.
Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin
vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella.
Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas
halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään
neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä
ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan
tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja
röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi
niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.
Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet
vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa
ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana
oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne
harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle
päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan,
joka leikki reikänsä suulla.
Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs
penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi,
ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta
vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean
häntäsudin ja piti siitä kiinni.
Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe
taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa.
Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien
leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo
apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja
kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.
Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa
ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä
koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa,
irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.
Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa
bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi
kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai
puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu
uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen
livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri
ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja
repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä
punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään
vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet
purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun
suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja
sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen
voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt.
Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja
lopulta juoksi kotia kohti.
Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan,
mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut
aavistaakaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen.
Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi
ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina
hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi
eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran
jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti
reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa.
Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa
ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran
jäljille.

II.
Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät
olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus
näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja
koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.
Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki
huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana
kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa
nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua.
Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista
askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin
kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.
Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo,
jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan
kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono
oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi
joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä
yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin
keveillä nukkaisilla käpälillään.
Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut
valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään
se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka
olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran
vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja
tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan -- tuon
armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki
oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain
väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa,
terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi
koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä
vastaan.
Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen
ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen
kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa
näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira
liikahti -- ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana --
ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen
lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen
käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli
loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin
sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.
Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen
edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin
metsään.
Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä
kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä
minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen
näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin.
Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi
pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka
oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä
rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni
kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen
kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.
Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku
synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen
käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se
juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin
uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi
pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä
ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta.
Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua
vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla
mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan
ketunpesällä.
Mitä puremaan tuli, niin _se_ ei ollut mikään anteeksiantamaton
loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi,
mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi
siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin
havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten
käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu
tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten,
ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä
uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä
syrjäillen, ylämaahan pesälleen.
Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei
kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä
seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset
siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille
kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin
eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli
rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa
poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella
kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita
maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti.
Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei
kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti
tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten
kasattujen loukkausten suunnattomuuden.
Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja
kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen
terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka
aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa
ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi
älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän
kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi
hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema
oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla
päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen,
eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua
aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.
Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia
vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu
oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja
kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa
päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta
taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän
hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja
päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan
sylen välimatkaa.
Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut
väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja
lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne
ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma
keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan
säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan
juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja
hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti
raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä
jäljessä.
Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa
paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä
ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta
rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi
reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi
seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen
tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja
katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti
ansaan mennyt.
Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä
pudoke, alla kiehuva koski.
Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti
olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt.
Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään
pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan.
Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen
rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.
Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää,
joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin
pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja
vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä
eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan
mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että
itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui
kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista
nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään
kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen
askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan
katseeseen.
Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille
uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi
takaa ajamaan.
Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen
rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta
johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden
yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus
saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan
sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut
karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi
yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua
ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa
siitepölyä.
Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta
päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen
läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan,
kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen
nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli
maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai
karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan.
Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia
mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan
pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen
takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.
Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi.
Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen
se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja
kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.
Sulan onnen kautta -- kun se ei vähääkään nähnyt minne meni -- se
ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään
allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä
toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti,
huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira
nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen
kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet,
minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon
päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle
veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä
ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle,
jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset
väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta
puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois
viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä
päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa
tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu
sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia
kohti.
No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä,
että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten
linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki
tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli
talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella
tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä
pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa
pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan
yrittänytkään vakoilla.
Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä
kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa
leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja
halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo
päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä,
sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä
oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin
asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja
päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi
suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.
Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt
karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita,
käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä
puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti
muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri.
Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen
ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin
odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen
sylistä.
Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi,
ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan
nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta
aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti
päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen
ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi
takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen,
äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt
hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.
Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan
halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se
hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta
raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu
silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan
ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka
olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli
vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi
takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä
koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös
uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu
auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen
päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä
kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta,
ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan
kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle
ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion
äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista,
kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan
viimeinkin kostoonsa tyytyen.


HYÖKKÄÄJÄT

II.
Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä
kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää
vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan
syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta
näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain
epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka
ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen
laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus,
järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman
riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi
kauneudeksi.
Ilmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua --
moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Eläinvaltiaita - 4
  • Parts
  • Eläinvaltiaita - 1
    Total number of words is 3600
    Total number of unique words is 2021
    19.0 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 2
    Total number of words is 3523
    Total number of unique words is 2059
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.1 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 3
    Total number of words is 3557
    Total number of unique words is 1999
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 4
    Total number of words is 3527
    Total number of unique words is 2083
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    26.7 of words are in the 5000 most common words
    31.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 5
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 2064
    18.6 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 6
    Total number of words is 3546
    Total number of unique words is 2032
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.7 of words are in the 5000 most common words
    31.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 7
    Total number of words is 3591
    Total number of unique words is 2068
    18.9 of words are in the 2000 most common words
    27.3 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 8
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 2005
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    27.5 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 9
    Total number of words is 3675
    Total number of unique words is 1953
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 10
    Total number of words is 3671
    Total number of unique words is 1870
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.7 of words are in the 5000 most common words
    39.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.