Eläinvaltiaita - 4

Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen
pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina
kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos
järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut
selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.
Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita
päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja
pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen
olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti
työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli
utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan
suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot
tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa
pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta --
tuntemattoman pelko.
Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä
kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli
tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä
voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan
paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä
paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja
epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän
mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten,
heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se
oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen
hirven hermoja järkyttämään.
Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli
tullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän
salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan
kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin
aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa
tunnetta.
Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin
aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi
kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä
kiiriskellessä hiljaisuuteen.
Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin,
oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli
kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen
paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi
jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään
pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö,
äkkiä tietänyt pahaa.
Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan
ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen
toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden
partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään,
kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin
parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi
udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi
edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina
aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen
tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain
tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse
näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi
levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli
tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja
lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään
sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon
laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän
äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa
eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet
kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti
menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä
katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne
kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes
perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa
rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät
kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt
he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat
varjot saattoivat valmistella?
Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta
äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät
äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla
monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain
mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita
tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys,
metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä
kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille
tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä.
Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät
takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä
ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen
etäisen vastarannan turviin.

II.
Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi
ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen
vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia
otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa,
sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat
pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä,
ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen
naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen
sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta
ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa,
eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen
kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa
ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen
samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.
Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä
oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli
eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan
vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta
päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei
pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt
penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt
metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa
tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa
ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka
arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn
vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua
kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen
tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta,
se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja
rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut.
Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi
poikuetta -- romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja
hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi,
kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat
isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen
etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja
äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä
niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin
läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten
huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta
syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha
viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.
Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan
oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli
vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun
täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään
asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla,
että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla
oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan
varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin
seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen,
joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne
olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo
oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja
Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.
Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden
kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin
tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää
perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta,
joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että
sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät
koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka
olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä
seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään
semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan
pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen
edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja
näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin
aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten
runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään
pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.
Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja
sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne
kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä -- ääneti
siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden
välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne
päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen,
että sitä oli mahdoton vastustaa -- niin ne olivat vähällä juosta nurin
kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta
kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat
puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat
pystyssä kuin harjakset.
Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä
sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta
ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten
vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt,
vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä,
jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä
silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti
kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja
niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina
tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin
sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli
oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se
olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.
Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi
mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes
johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui
takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä
roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti
sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten
niin varovaisella johtajalla sopikin olla.
Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi
päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen
matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä
etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.
Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme
eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki
purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri
ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa
ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin
nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto
osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.
Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko
sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä
selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti
pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen
viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli
mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se
nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja
kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä
ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki
nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle
vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen
riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen
sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin,
etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja
jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään
vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten
se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään
ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei
sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.
Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan
ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti
vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta
opetus oli ollut sakille hyödyksi.
Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten
maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa
tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.
Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia
suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina
vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina
ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat
karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten,
pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet
hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen
johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin
hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä
odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat
niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat
hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen
ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne
olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli
avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten
jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten
mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin
veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen,
minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin.
Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten
järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia.
Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli
vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät
jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee
kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan,
joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti
lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli
jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat
kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää.
Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä -- päästä niin kauas kuin
suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä
ja käpäläin tassutuksista.
Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi
viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.

III.
Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana
matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi
suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen
kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä
äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja
seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle,
makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan
itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän
syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.
Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja
puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä
käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli
nimittäin hirvien hirnunta-aika.
Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa,
ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle
väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat
tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta.
Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi
rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore
kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen
käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen
-- lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se
lähti oppaan taitoisilta huulilta.
"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän
kutsun!"
Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha,
ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta
riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja
urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan
jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin.
Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen
ja odotti.
Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin
lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului
risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.
_"Arvasinhan_ minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa
kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi
hiljaa toiselle polvelleen.
Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.
"Kummallista", hän kuiskasi -- "niitä on tulossa _kaksi!"_
Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä,
syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan
päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras
varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta
Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja
vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.
"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen
seljapensaiden takana.
Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien
saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan
kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi
piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva
joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli
juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta,
kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi
siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo
helmassaan toisi.
Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan
rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli
sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä
kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin
ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat
turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin,
sinne mistä olivat tulleet.
"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.
Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja
laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.
"Susia! _Metsäsusia!"_ huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli
ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois
tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.
Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan,
vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen
mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat
ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei
liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua
kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän
yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä
uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen
junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun
ruhjottuna.
Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi.
Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja
lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä
englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen
pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä,
ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua,
kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi
mahdottomilla juoksuaskelilla.
Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi
uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä
näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta
päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa
koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen
leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin
hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan
kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen
taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja
nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään
entiseen alamaisuuteensa.
Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja
jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän
pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia
vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään
erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä
luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska
tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas
nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella
puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja
olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna,
alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että
se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se
kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen
itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai
tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun.
Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan
silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet.
Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin,
pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa
juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti
kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella
heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas
tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen
päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.
Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan,
alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi
auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen
vihaisen iskun.
"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti
takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei
oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti
syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä,
josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä
sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.
"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän
kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri
antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai
hänet kiinni, puuttui asiaan.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei
se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina
teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua
sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti
kotona tämän jälkeen."


NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA

Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista --
paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno,
olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen
pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.
Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta
meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden
Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan
huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse
kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan
hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta
kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla
hietakaltailla.
Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta
melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät
tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle
koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta
ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean
valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan
puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.
Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska
sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli
se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin
suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi
kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille.
Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan
meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään
peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin
alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa,
välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten
takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille
vihollisille, mitä kuuluvissa oli.
Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.
Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta