Eläinvaltiaita - 8

Total number of words is 3610
Total number of unique words is 2005
20.0 of words are in the 2000 most common words
27.5 of words are in the 5000 most common words
32.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea
tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta,
suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja
kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä
toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia
neljän halon saantiin metsästä pirttiin.
Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen
toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen
varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan
päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän
hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi
näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.
Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset.
Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja.
Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi,
että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi
päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän
häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä,
kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä
tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli
riittämätön aika parannukseen.
Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä
kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja
leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi
hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että
nyt oli selkä seinää vastaan.
Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti
niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa,
kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas
sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä
hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein
käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta
kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman
kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin
selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen
hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin
sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.
Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden
ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä
ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä
hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota
hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan.
"Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle
hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä
järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.
Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa
ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi
muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa,
vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.
Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään
mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja
hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi
itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita,
jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla
puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että
kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän
lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska
hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa
rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain
tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä,
että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen
kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi
hoitaa korttinsa loppuun saakka.
Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän
hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi
ovelle.
Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana.
Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että
vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi
ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät
kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.
Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului
selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine,
haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän
teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla
viluun. Hän vilkaisi rihlaansa -- se oli repeteri -- nähdäkseen, oliko
makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena
kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki
aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan
sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen
kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu,
koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi,
niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin
se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten
hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan
paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan
yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen
henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti
itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja
hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.
Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri
ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.
"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni
hyvä, etten ampunut!"

III.
Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan
silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi
hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja
nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä
tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin
kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman
välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin
johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin
ja koko lauma vaieten sen perässä.
Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman
kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka
tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime
hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen
joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun,
joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon
ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja
repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.
Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut
pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu
iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia
kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan
se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa
rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi
vastustajan vasen kämmen sen päälle -- nopealla leikkaavalla iskulla,
kaikki kynnet harassa -- ja katkennein selkärangoin se sortui
toveriensa jalkain alle.
Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti
sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi
takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti
kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu
puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei
kaikki ollut sen omaa.
"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin
uljaasta tappelusta innoissaan.
Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä
sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin
torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen -- ne niistä,
jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden
silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli
huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen
kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin,
sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.
Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta
vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle
jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa
nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi
suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein
räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen
kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui
pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen
säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru,
sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski
kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi
mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.
Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen,
miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä
kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä
laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat.
Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch
huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen
pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken
tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja
heimolaisiaan repimään.
Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat
kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn
pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan
tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään
rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja
laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.
Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä
tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka
kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta,
niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri
oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet
äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka
puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen
ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia
pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä
pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden
harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat
sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki
hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes
taakseen katsomaan.
Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen
ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä
oli uusi vihollinen -- hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch
kohotti hitaasti rihlansa.
"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.
Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.
"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän
näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen
nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä
tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä
erilläsi minun ansoistani!"
Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui,
vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta
piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta
katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi
kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä
yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata
takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän
vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta
vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.
"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja
_sitkeä_, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta
nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"
Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton
innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan
hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain,
jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion
kärsittyään peräytyvän.


ERÄS REIKIEN KAIVAJA

Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että
syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (_Tamias_)
ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat
maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain
itäosissa on juovainen maaorava (_Tamias striatus)._ S.m.],
vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä
katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka
erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.
Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan
sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen
sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa,
löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä
esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha
yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin
puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla,
eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä
syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin,
käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita
kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin
verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli
suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan
ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan
mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin
välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.
Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli
siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon,
jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä,
vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä,
milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes
saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä
vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa,
väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat
tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa,
kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille.
Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta
sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan
poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne
tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi
paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä
tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet.
Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista
hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen
ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli
runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli
ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin
kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa,
tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä
avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat
ainaisen murhaavan vaaran seutuja.
Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta
reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan
lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi
paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon
muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa,
aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa
lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas
vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää
mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis
päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi.
Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola.
Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa
oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen
neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä
tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että
taivaasta.
Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken
muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi
huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi
suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen
saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin
läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen
tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea
haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa
edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin
rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei
ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois
tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.
Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä,
juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen
huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen
tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan
laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen
jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua
vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän _oli_ vieras
ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa
niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten
hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle
puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä
ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi
lämpimästi kiviaidan alle.
Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän
pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna
kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan
häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä
kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta
mekastustaan -- varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla.
Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen
kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä
turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja
etäämpää kuului sulavaa epätasaista _tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä_.
ja _tonkeloa_ punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa
kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.
Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas
hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi.
Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa
kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta
hätähälyytystään.
Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen
tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia -- portimo. Tätä
vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton,
hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma
turvapaikka -- tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo
pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta.
Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi
paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä
seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset
juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien
ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi
pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja
julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen
päässä.
Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan
laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin
reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että
Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.
Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen
niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään
ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään
tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja
syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä
samassa ohi loikkimaan.
Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä
ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa
hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi
pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei
omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin
kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä
epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa
vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta
hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella.
Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat
kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää
punanukkaa.
Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä
ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen
poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko
perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa
äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon
makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti
ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen.
Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi
reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä
jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan
rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle
yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä,
mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella
silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä
suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli
riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän
pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle,
jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.
Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa
läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja
lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi.
Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan -- jotka
ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle -- kantoi pois
ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan
liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään
ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen
kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin
loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle.
Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta
tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen
koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli
sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin
alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen
nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja
kohotti päänsä -- viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa -- luodakseen
ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia
ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle,
tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä,
ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.
Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin.
Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän
mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin.
Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä,
sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää
joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen
yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä
myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään
kaatopaikalla.
Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan
lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi
puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa.
Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että
huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa
kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun
hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen
sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata,
että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin
tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.
Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja
kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt
häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen
ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten
mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka
kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin
puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin
varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.
Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta
ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien
alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan
etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää
muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan
kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina
tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista;
ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko
omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan
karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja
alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa
täyteen poskipussejaan.
Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain
muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (_Pensoreus
canadensis_) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään
oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Eläinvaltiaita - 9
  • Parts
  • Eläinvaltiaita - 1
    Total number of words is 3600
    Total number of unique words is 2021
    19.0 of words are in the 2000 most common words
    27.2 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 2
    Total number of words is 3523
    Total number of unique words is 2059
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.1 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 3
    Total number of words is 3557
    Total number of unique words is 1999
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 4
    Total number of words is 3527
    Total number of unique words is 2083
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    26.7 of words are in the 5000 most common words
    31.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 5
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 2064
    18.6 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 6
    Total number of words is 3546
    Total number of unique words is 2032
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.7 of words are in the 5000 most common words
    31.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 7
    Total number of words is 3591
    Total number of unique words is 2068
    18.9 of words are in the 2000 most common words
    27.3 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 8
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 2005
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    27.5 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 9
    Total number of words is 3675
    Total number of unique words is 1953
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eläinvaltiaita - 10
    Total number of words is 3671
    Total number of unique words is 1870
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.7 of words are in the 5000 most common words
    39.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.