Alhaisolauluja - 1

ALHAISOLAULUJA
Kirj.
Kössi Kaatra



Helsinki,
Osakeyhtiö Työ,
1922.


SISÄLLYS:
Muut lauloivat...
I. Runokronikkaa vuodelta 1917.
Purkaus
Punalippu
Esitaistelijat
Vappusäkeitä
Vappu (Oulun Linnansaarella)
Helatorstaina
Uutta luotaessa
Sydänkesäsäkeitä
Neulankärjillä
Maantiellä
Bolshevikit
Rampojen karnevaali
Syy ja seuraus
Latsarukset
Nälkiinnytetty haamu
Jäkäläkausi
Miksei?
Viattomain veri
Ristinpuussa
Vapauden vaipuessa
Syys
Vapaushumussa
Lappi
Idän jätti
Rauha
II.
Tulivuori
Spartacus
Käsissänsä kaikki karttuu ++
Eräälle työväentaiteilijalle
Valkeuden tiellä
Työn nuoriso
Pyri pinnalle
Sonetti
Sorasointu
Rochdalen kankurit
Kirjaltaja
Vuosiorja
Nälkäisten katseet
Mieroon
Tapaturma
Taksvärkistä kotiin
Mestarituotteita
Olkosi kalpa
Kylän vanhusvainajille
Luonnon esteitä
Niinkuin Tuonen joutsen --
Hautapuhe
Laupeudensisar
Mummon vuoteen ääressä
Kuolinvuoteella
Torpan täti
Hassu Hannu
Talvitarina
Jaanan Janne


III.
Käy kulkuni korven kautta.
Sonetteja
Tuskan tuokioina
Valmiina
Koljonselkä
Talviyössä
Kevätmyrsky
Kevätsäde.


MUUT LAULOIVAT...

Muut lauloivat laulunsa yksilöille;
runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet.
Mut lauluni mun -- ei heille ne soineet,
mun virteni joukoille, joukkojen töille.
Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs,
joka taikurin työ, teko sankarin suuri,
sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri
työnarmeijan askare ankara, ylväs.
Mikä taivaita hipova haltio harras,
mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä,
kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä,
joka askele allansa pettävä parras.
Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto;
lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet
ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet,
kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.
Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain
ja pakko sen säälittä ristille paiskas
ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas,
ei sammunut sentään sen sielussa parhain.
Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan,
vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan.
Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan
ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.
Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa,
mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos.
Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos.
Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,
jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin,
mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. --
Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti?
Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?



I
RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917


PURKAUS

Polot syylliset, surkaa,
tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa,
kun uumenet uhkaa,
saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.
Niin naurunne ilkkui,
ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui:
"Sen hiillos jo hiutui,
tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,
se on sammunut vuori,
typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" --
Ja sen poljitte pintaa
kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.
Mut katso: se havas.
Tulikitansa kaamean kraatteri avas,
heräs syvyyden sielu.
On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.
Jo, herjaajat hullut,
tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut,
soi tuomion soitto,
uus aika on eessä, on huomenen koitto.


PUNALIPPU

Punalippu, sa pilkattu, poljettu,
sa lokaan syösty vaate,
alennuksesi alhosta nouset sa nyt,
ja kanssasi kansanaate.
Kevätauringossahan hulmuat nyt,
sa kaunis, sa kallis viiri,
ja ääretön, ääretön allasi on
pyhäst' innosta päihtynyt piiri.
Kädet kuumeiset sua kantavat nyt,
proletaarien päällä sä päilyt,
ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi:
myös pistinten kärjissä häilyt.
Rivit rautaiset sua seuraavat,
olet oppaana rintaman harmaan,
veritahrat sa veljien, pyyhit pois
ja voittoon viet väen varmaan.
Olet miljoonain, olet miljoonain
nyt viitta ja tunnus ja taika.
Väris suojan suo, väris turvan tuo,
punaleimaasi kantavi aika.


ESITAISTELIJAT

Tykit Pietari-Paavalin pauhaa,
vaan taistoa eivät ne toitota mieliin.
Sävel särkynyt sai tulikieliin.
Ne raikuvat rauhaa.
Ikirauhaa. Kirvonnut kansa
suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
valapattoisen viime saaliin:
esitaistelijansa.
Punalippua seuraten ylhää
ne taistelivat jalopeurojen lailla,
päin syöksyivät pelkoa vailla
pakon muuria jylhää.
Päin painuivat pyöveleitä.
Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras,
ja kuin meren syvyys seuras
väki valtava heitä.
Oli liikkeellä alkuaineet,
tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui.
Yli vainovallan kiehui
tuhon turmion laineet.
Ja hirmuvalta raukes,
tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui,
peto taltutettu taipui,
lumo hyytävä laukes.
Itä elpyä jälleen jaksoi.
Mut kallis sen uudestasyntymishinta.
Esitaistelijoiden rinta
sen hurmeella maksoi.
Yli urhojen ruumisvallein
tien vapauteen väki sorrettu suuntaa.
Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa,
verivirta on kallein.
Pyhä, siunattu, siunattu veri!
Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät,
nuo pohjakerran pylväät
ikikunnian peri.
Tykit jyskää. Kirvonnut kansa
suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
valapattoisen viime saaliin:
esitaistelijansa.


VAPPUSÄKEITÄ

Uni kertakin todellisuutta,
todet kertakin haaveemme hartaat:
kevät kukkurallaan on uutta,
saa umpeen jo hautamme partaat.
Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan
kuin aurinko suitsuttaa,
sisin särjetty, tallattu multaan,
ylös ehjänä taas kohoaa.
Soi kuin urut äärillä taivaan:
sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
Idän kärsinyt kansa suuri
tuhatvuotisen puhkaisi padon.
On murtunut sorron muuri.
Idän kylvöstä saamme me sadon,
ja kaikki kärsivät kansat
nyt kanssamme niittävät
ja suistavat ikeet ja ansat,
ja kanssamme kiittävät,
Idän heimoa hehkuvarintaa,
joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.
Idän kansa kohlunsa kosti
ja kirvoitti oikeusaatteen,
käsin känsäisin korkeelle nosti
pyhän hulmuamaan punavaatteen.
Yli merten ja maiden nyt häilyy
jo viirimme viittova tuo,
puna kutsuva, kiehtova päilyy
ja vaatien vaativi luo
joka orjan, niin, joka ainoon,
mi vaipui vaivaan ja vainoon.
Ja kansojen kuorossa saamme
mekin vapausvirttämme laulaa,
me kansain kohtalon jaamme,
mekin katkomme orjuudenpaulaa.
Sama aate, mi mielet täyttää
maan ääristä äärihin, oi,
meit' aseenaan myös käyttää,
myös meille sen kutsumus soi.
Kevät käskevi työläisluokkaa:
elo elvytä, maailma muokkaa!


VAPPU
(OULUN LINNANSAARELLA)

Jäässä veet ja luonto nurja,
viima ihan syöntä viiltää,
mutta kevään huuma hurja
joka katsehesta kiiltää.
Tuli sisäinen, se syttää
kalvenneenkin poskipään nyt,
joka rintaa elähyttää,
murtaa jäykimmänkin jään nyt
orjan povesta. On kevät.
Olkoon, ett' on luonto nurja,
kunhan katseet hymyilevät,
kunhan hehkuu huuma hurja,
kunhan toivonlaulu raikuu,
kunhan liehuu punaviirit,
kunhan kallis kutsu kaikuu:
eespäin, eespäin työläispiirit!


HELATORSTAINA

Jo aukee ummut esikkojen arkain,
jo vaipuu valta talven kylmän, kateen,
jo kevät kotiutuu, vaikka varkain,
se kintereillä kulkee vihmasateen.
Jo voimatonna raukee viime suulas,
vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa,
yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas,
päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.
Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan
sää suvinen ja valkeus tää valaa,
työnorja, unelmoiva ihanintaan,
myös kevään karkeloihin käydä halaa.
Niin raskahastihan yö pitkä raastoi,
ies ilkeähän painui sieluun saakka,
vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi
ja harteet lysyyn painoi elontaakka.
Ah talvi, talvi: veriveron veit sä,
niin kalpeiksihan saivat rusoposket
ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä,
niin vuolainahan vieri kyynelkosket!
jo unhoon joudat, lumos inha laukee.
Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää,
aik' ahdistettuin eteen uusi aukee:
päin päivää sorrettujen suku rientää!


UUTTA LUOTAESSA

Yöst' aikain astuvat esiin
nyt työläisnainen ja -mies,
kera nuoriso käy, käy lapset,
joit' tuudussa turti jo ies.
Hämäristään rientävät rohkeet
maan työläisarmeijat,
nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
hien, helteen uurtelemat,
ja tarttuvat känsäisin kourin,
käsin jäykin mut jäntevin
ajan voimapyörään, mi vinhaan
jo kiihtyvi vauhtihin;
elementtinä soi jo nyt ratas,
viel' äsken mi matas.
Uutt' yhteiskuntaa luovat
nyt kiirein kuumeisin
nuo, jotk' ovat kaiken luoneet
lihaslahjoin ja aatelmin,
käsialaa joiden on kaikki,
niin templit kuin hökkelit,
teon muistomerkkien sarjat! --
Mitä kaikkea askarsit
sa raatajaluokka raihnas
mut uuras ja uskollinen
elon käskylle kaunihille:
on työtä tehtävä sen,
pitopöydästä ken elon kiistää;
työs ei ole riistää!
Uut' yhteiskuntaa ne luovat,
jotk' entinen laimin löi,
jotk' onnettomuutta niitti,
teki työtä mut pettua söi;
kodin onni joilt' oli poissa
ja rauha ja rakkaus,
ilot nuoruuden ilkkuen viety,
elo vanhana kauhistus;
jotk' aavistaa vain saivat
mitä tarjota elämä vois,
jos oikeus ohjata saisi,
jos ansio mittana ois,
jos runsaussarvesta kaataa
sais vain, joka raataa.
Tiet' uhman astuvat tälleen
elon lapsipuolet nyt nuo,
jotk' anoivat auvoa taivaan,
kun ahmasi surujen suo;
jotk' armoa kerjäten päänsä
maan tomuhun painoivat
ja sielunsa autuudesta
niin kallihit lunnahat
anekirstuun kirkkojen toivat
ja nöyrinä uottivat
isän ylhäisen antimist' osaa,
johon sokkoina luottivat;
mut ah, vapahdusta vaivaan
ei saaneet he taivaan!
Ajan ankaran vaakalautaan
oman voiman nyt viskaten
he nousevat erheiden alta
vihan viiltäissä vimmaisen
joka lankeemuksestansa,
joka iskusta, minkä he sai
joka kerta, kun pilkaten petti
pyhin lapsenuskonsa tai
"ikitotuuden" haihtuva harha,
luja luottamus oikeuteen,
jota kullalla voitiin ostaa
sekä vaihtaa valheeseen;
mitä teit, mitä teit elon nurjuus?
Kova koulusi, kurjuus!
Yli maan, yli mannerten yhtä
nyt kuuluvi kutsuntaa.
On kuin kohu kuuluisi merten,
väki valtava kun havajaa
yli mailman; kun alhoista astuu
se kunnaiden kirkkauteen
ylösnousemusintoa uhkuin
veriläikkeisin lippuineen;
kun yhteiskuntaa luodaan
uutt', ylvästä, uhkeaa,
tasasuhtaista, suurta, jossa
tilan työläismaailma saa,
saa suojan harmajahapsi,
mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa, ihanampaa
elo ihmislapselle suo
kuin onnen kaikkensa antaa,
kera kaikkein kun uutta luo?
Ilo ylväämpi ei sykähyttää
sisint' ihmisen saata, ei,
kuin milloin yhteiskekoon
ken kortensa kalleimman vei.
Teko pienikin näät, jota johti
pyhä pyrkimys vain parempaan,
jota kannusti kansojen onni,
olo onneton oihkivan maan,
teko moinen on kantava juuri,
on valtavan suuri!


SYDÄNKESÄSÄKEITÄ

Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit,
valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit,
sydänkesääsi kerkästä palvot.
Karun Pohjolan päivähän kultihin loi,
se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi,
juhannustasi vaaroilla valvot.
Kisa käy, veri vanhakin velloutuu.
Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu,
valat vannovi nuoriso armaat.
Suviyön punapuuntava aurinko tuo
parit vihkivi lempivät, laulavat nuo.
Pois huolet nyt haikeat, harmaat.
Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan,
yks' Pohjolan yö arat vie korut maan,
yks' hallan henkäys niittää
sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi.
Pian synkkänä syys yli alhojen soi
ja raastaa ja riistää ja riittää.
Osas ottaos; on kesä lyhkäinen,
ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen,
suvi haihtuu kuin sadun saari.
Sisin sielusi siis sinä virvoita,
ja kasva ja kahleista kirvoita
proletaarien mittumaari.


NEULANKÄRJILLÄ

Vieri viesti idän puolta:
kapaloitaan kansa katkoo,
kaavat ahtaat auki ratkoo,
lieventelee suurta huolta. --
Kumouksen kumma peikko
säväytti porvariston,
tunsi tunnossaan se piston,
ulvoi peloissaan kuin heikko.
Mutta toinen viesti ehti:
laantui laine tumma tälleen,
vanha valta nousi jälleen,
kansan hurme huppelehti.
Sykäytti riemu suuri
sortoluokan sydänalaa,
nautti julki, tuumi salaa:
niin sen käydä täytyi juuri.
Sakasta, jo kyllin saimme,
ällöttää jo moinen moska,
hornaan joutaa koko roska,
kunhan koskematta vain me.
Veriin sortukoot siis joukot,
pohjakerta kurjan Venään,
silloin täälläkään ei enään
liikaa liikahtele loukot!
Seuraa viesti toinen toistaan.
Riistäjä kuin neuloill' ähkii
tai taas entistoivo tähkii:
pääse kans' ei kapaloistaan.
Mutta vaikka ajan vaaka
vielä viippuu sinne tänne,
jäykemmäks käy yhä jänne,
kypsyy kohta heelmä raaka.
Kasvaa että tohisee jo
vapauden vilja kallis.
Vanha maailma, yli vallis
laine korkee kohisee jo.
Pilkkanaurus kohta kuolee,
pahansuopa hymys hyytyy:
joskin kansa tänään tyytyy,
huomenna se vitsas vuolee!


MAANTIELLÄ

Nokinaamoin työstä palaa
kaupunkilaisproletaari,
korkealta päivänkaari
säteitänsä vielä valaa.
Mutta maantievarsi-mailla
maatyömies nyt vielä raataa,
heinää hiessäpäin hän kaataa
koneen kuuliaisen lailla.
Liikkui huomaamatta, hiljaa
ohitsensa ajan henki.
Samana kuin ennen renki
korjaa korskan heinää, viljaa.
Menköön kuinka monta kertaa
laellensa mailma suuri,
rengin horisontti juuri
siit' ei siirry vaaksan vertaa.
Ajoilt' Aatamin on peru
juhtamaisuus juurin sitkein,
vuosituhantenkaan kitkein
muuta rengistä ei heru.
Oma itsensä hän ain' on.
Maata, kansaa hyödyttää hän,
mutta osattomaks' jää hän,
alin astinlauta vain on.
Ohitsensa ajan henki
liikkui huomaamatta, hiljaa.
Milloin vapauden viljaa
korjaa kalleinta myös renki?


BOLSHEVIKIT

Aina joutui vankiluoliin,
aina pantiin piinatuoliin
tai sai rikollisen maineen,
ken ei mennyt myötä laineen.
Sokrates ja Kristus kuoli,
Galileita liekit nuoli --
kutka kaikki kuolon uksen
aukas vuoksi vakaumuksen?
Ennen, niin, ja nyt ja aina.
Vanha historian laina
yhä elonkirjan täyttää,
aina elävänsä näyttää.
Niinkuin jälleen Idän mailla:
Astui oraakkelein lailla
henget ylväät esiin siellä
kaaoksen ja kauhun tiellä.
Varoittivat vaalimaansa
kansakuntaa kurjan maansa
villipedon hurmiosta,
tuomiosta, turmiosta.
Osoittivat tietä toista
ajan ankeen ahdingoista,
tietä, joll' ei haasta tykki;
jolla rauhaa sydän sykki.
Mutta nyrkki suut ne sulki,
jotka toden toivat julki,
hukka kansan parhaat peri,
vuoti viatonten veri.
Taipui kansa harvain tahtoon,
syöksyi "sankaruuden" vahtoon,
murskautui vihan muuriin,
sortui suruihinsa suuriin.


RAMPOJEN KARNEVAALI
Invaliidijunan sauhu
kietoo vaunut hunnuin taajoin,
taakse niiden kaihtuu kauhu,
ilmenevä rammoin raajoin.
Onnettomuus, oihke, nurjuus,
joill' on juna kuormitettu,
nokeen peittyy, sodan kurjuus
ohi vierii aavistettu.
Siellä täällä rujon, ramman
nojaavan näät kaidepuihin:
ken on saanut lihasvamman,
ketä koskenut on luihin.
Mutta sisäpuolla, siellä,
siellä sodan synkin sato
kärsimyksen kolkon tiellä,
siellä karvain ihmiskato.
Siellä viruu vainon heelmät,
ruhjotut nuo ruumisrukat,
"sankaruuden" sairaat teelmät,
kulttuurimme viime kukat.
Siellä esiintyvät ajan
ihailtavat ihmeluomat,
saavutukset saaneet majan,
tekniikan ja taidon tuomat.
Siell' on runnottuna kansa,
siell' on rampain karnevaali.
Siellä viettää voittoansa
kaunehinta kapitaali.


SYY JA SEURAUS

Jonokäärme kidutettu
jättipyrstöänsä puistaa,
ohi korviensa luistaa
siveysohje opetettu:
-- Älä koske toisen omaan;
senhän kieltää rikoslait jo.
Tyydy erääs minkä sait jo
nälkäisien leukais lomaan! --
Turha neuvo. Laki kuollut
sille on ken nälkään nääntyy;
tielle "rikoksen" hän kääntyy,
kun on kylliksensä huollut.
Sudeksi vain suuttuu lammas
uhkuin vimmaa uhmaavintaan,
painuu yhteiskunnan rintaan
jonokäärmeen myrkkyhammas.
Ratkaistaan vain raskas pulma
syyn ja seurauksen lailla
sanasaivarrusta vailla.
Siinä koko juttu julma.


LATSARUKSET
(TURUN HULINA)

Murhenäytelmäksi muuttuu
kumousfarssi kevätkuinen,
nälkäisten kun nyrkki luinen
yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.
Nähdään minkä kasvun kantaa
vuosisatain kylvö kyinen,
minkä vastalahjan antaa
kauna karvas, tuhatsyinen.
Riistojärjestelmän tulos
alastonna avautuu,
pursuu kuona kuorest' ulos,
syvyys synkkä havautuu.
Aines, jonka tihutöillään
valtio ja kirkko pilas,
ruoste, jota keksinnöillään
järjestelmä suotta silas:
Latsarusten lauma laaja
paiseineen nyt päälle töytää,
työntyy esiin niinkuin vaaja,
etsii elon pitopöytää,
purppuroiden puhki ryntää,
räjähtää kuin dynamiitti,
raihnast' yhteiskuntaa kyntää,
itse surmansa mi siitti.


NÄLKIINNYTETTY HAAMU

Taas liikkuu tuttu, tumma laine
ja muodon määrätyn saa alkuaine:
kuin nälkiintynyt haamu
nyt luolistansa kansa käy,
vaan toivottomuutta ei näy.
Sen silmiin siintää aamu.
Mi jalkeille sen saakaan? --
Se laskee ajan vaakaan
nyt raskaan, raskaan painon:
vuoskymmenien kurjuuden
ja kaiken, kaiken kauhun sen,
min toivat vuodet vainon,
toi aikakausi turhan
kyykylmän ryöstön, murhan,
aik' ammottavan haudan.
Vaan kanssa kuorman haikean
ja kanssa vaivan vaikean
se täyttää vaakalaudan
myös _voimalla_, mi versoi yöstä,
mi karttui joukon joukkotyöstä
ja vimmasta, mi viilsi,
kun jalkoihin se tallattiin,
kun vapaus sen vallattiin
ja kuolon kuudan kiilsi.
Niin, voiman! Voimaakin se käyttää,
jos tarvis on sen kerran näyttää,
ett' ohi aik' on armon
ja lupausten pettäväin.
Se seisoo jälleen pystypäin
kuin esikuva tarmon.
Taas liikkuu tuttu, tumma laine
ja muodon määrätyn saa alkuaine:
kuin nälkiintynyt haamu
nyt luolistansa kansa käy,
vaan toivottomuutta ei näy.
Sen silmiin siintää aamu!


JÄKÄLÄKAUSI

Näin huimia hyppyjä tehty ei
esihistorialliseen aikaan:
kivikaudesta pronssikautehen vain
ja pronssista raudan taikaan.
Elo eestyi porras portaalta;
hyvä hiljakseen tuli. Joskaan
ei suuria vuossadat tuoneetkaan,
ei taannuttu sentään koskaan:
Alas loikkasi ihminen oksaltaan
ja pähkinät suustaan sylkäs,
tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks',
ja villin luontonsa hylkäs;
ja kaskea kaasi ja muokkasi maan,
nai, huoli ja kartutti kansaa.
Oli herransa luonto, ja niskassaan
ei vertaisensa ansaa.
Ja niin edespäin ja niin edespäin,
kunis kulta-aikahan tultiin,
hyvinvointi kun versoi ja varallisuus,
koko mailma kun upposi kultiin,
(ja osatta orjat jäivät vain!)
niin silloin, silloin _se_ palas:
esiaikain vaisto ja ihminen taas
nelinkontin kulkea halas.
Ja taapäin harppasi kerrassaan
ihan alkutilaansa: paiskas
raut'-anturan alle kulttuurin,
sen raakalaisena raiskas.
Ja ihmiskunta kuin muinen taas
pian oksilla istuu ja puree
jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää,
ja mennyttä suuruutta suree.


MIKSEI?

Juhlapuheet, runot, loihdut
miksei kautta maan nyt kaiu,
liehu liput, syty soihdut,
riemuhuudot hurjat raiu?
Miksei parvekkeilta pauhaa
pormestarit, virkaherrat,
toivo onnea ja rauhaa
niinkuin muinen monet kerrat?
Miksei immet valkopuvuin,
valkolakein laita kujaa,
lapset solmi sataluvuin
kukkavaulaa lemmenlujaa?
Miksei rasvakulhot räisky
toreilla ja katuloilla,
kädet kuumeiset ei läisky
niinkuin usein ennen noilla,
milloin mikin tapahtuma
hersytteli juhlan julki,
milloin mikin ryssän ruma
syntyi taikka kuoloon kulki?
(Tarkoitan vain ruunupäitä.)
Miks nyt kerma maan niin mykkää,
miksei vapauden häitä
joka herrassuoni sykkää?
Onhan noussut notkostansa,
orjuutensa inhan alta
kauan kahlehdittu kansa,
saatu kansa, kansanvalta.
Irrallansa esiintyyhän
leijona nyt Suomen uhkee.
Siinä vasta riemun syyhän.
Miksei siis se ilmi puhkee?
Miksei ala juhla arkeen?
Vaiko vallasväki vait' on
siksi että kouran kärkeen
kautta saatu vapauslait on:
Siksi että _työläis_-nyrkki
vuosisatain kaiteet katkas,
ruostuneet pois romut tyrkki,
pulman raskaan _kansa_ ratkas?
Hurraisi kai herraskansa
toisellainen jos vain tapaus,
tuttua jos taivaltansa
idästä ois tullut "vapaus".


VIATTOMAIN VERI
(KERENSKIN OFFENSIIVI)

Ennenpitkää itse seuraat,
hurmahenki, uhrejasi,
jotka valhevallallasi
kuoloon johdatit kuin teuraat.
Ennenpitkää teitä, jotka
ihmishengell' arpaa löitte,
jotka varkain maanne möitte,
raastaa koston korppikotka.
Tuomionne tuskat siittää.
Kavahtakaa: syypäät kaunaan,
syypäät synkkään verisaunaan;
kohta saatte sadon niittää.
Hurmevuohon hukkuissansa,
astuessaan piilun alle
huutaa koko maailmalle
kadotukseen käyvä kansa:
-- Nähkää, jotka jälkeen jäätte,
nähkää kuinka kullan hintaan
veitsi lyödään kansan rintaan,
henkitoreissaan min näätte.
Koston perinnöksi saatte.
Tulkoon viatonten veri
päälle syyllisten kuin meri.
Kostakaatte, kostakaatte! --


RISTINPUUSSA

Nälkä, tuli, rauta, teräs
Idän ihmismassaa muokkaa.
Hiilet, joita herjat keräs,
kärventää nyt työläisluokkaa,
jolle vapauden sato
on vain piina, perikato.
Tahtoi rauhaa pohjakerta,
sopu sydämet sen täytti,
Kammos kansa kalmaa, verta,
veljestyin se suunnan näytti,
mistä hyveen juuret juontuu,
mistä kansain onni luontuu.
Mutta inhat yöllä roikkui
kiskurien korppiparvet,
sotaa syylliset nuo koikkui,
vaikka vuoti vanhat arvet,
vaikka kuolinvaivaa poti
kansa kahlittu, mi soti.
Kädet pyövelein sen paiskas
ikikadotuksen nieluun,
Idän ihmismassan raiskas,
työnsi kalvan kansan sieluun,
naulas rodun ristinpuuhun,
heitti heimon surman suuhun.
Verta valuva vain haamu
on nyt kaunis kansa kevään.
Lyhyeen loppui armas aamu
sorron säähän synkkenevään.
Idän rajasta niin rajaan
hiipi kauhu joka majaan.
7/9.


VAPAUDEN VAIPUESSA
(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)

Taas tuttu toistuvi tapaus:
jo kumouslaine laantuu,
verivirtoihin vaipuu vapaus
tai toivottomuudeksi taantuu,
taas saaliikseen saa sortajat maan,
taas kansain tahto tallataan
ja kansain kaunein kaipuu.
Ei ihmisyys saa haastaa.
Tuliputket ne vain, ne paukkaa.
Tuho, turmio kansoja raastaa,
sotaratsut raivoten laukkaa,
yhä työss', yhä työss' on luurankomies,
koko maailma on kuin helvetinlies,
koko maailma hurmeessa huokaa.
On kuin olis kaikki turhaa
mikä kannusti eespäin jo ammoin,
vain kurjuutta, kulttuurimurhaa
nyt tarjoo katsomo kammoin,
on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö,
kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö
ja kaikkinielevä kaaos.
Ja on kuin kahlitut kansat
iäks jäisivät onnettomuuteen,
samat seuraisi ikeet ja ansat
sukukuntaa aikahan uuteen,
ja on kuin vaipunut voima se ois,
halk' oihkeen mi yksin johtaa vois
sopusointuun sorretut joukot.
Se voima, min yhteysaate
proletaarein sieluihin siitti,
jota heijasti veripunavaate,
joka joukot yhtehen liitti,
joka veljiksi kaikki kahlitut loi,
joka uskallusta ja intoa soi --
sekö raukes ja ratkes ja riutui?
Sekö pirstautui vihan muuriin
ja veljesvainohon vaipui,
kyy kostonko iski sen juuriin,
sekö hurmehuuruihin haipui,
proletaaritko polkien oikeuden
kulon kaamean, synkeän syttivät sen,
koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
Ei, ei! Ei pyövelintyöhön
pala työläisarmeijan aatos.
Ei, ei! Näet turmion yöhön
ikirauhaa sen toistihan paatos,
ja hartaimmin kuin milloinkaan
pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan:
proletaarit, te yhtehen käykää!
Yli raunioiden ja tuhkain,
yli kuolemankenttäin laajain,
korahduksien halki ja uhkain,
läpi pistinmetsäin taajain
käy kultalangat jo veljeyden,
kuin kyyhky leijaa ihmeinen
ylösnousemuksen henki.
Ja vaikka nyt vapaus vaipuu
verivirtaan ja vainoon ja vaivaan,
ei kaiko kansojen kaipuu,
ovet aukeevat onnemme taivaan
toki kerran, ja kerran kantavi myös
sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs
napapiirillä Pohjolan öisen.


SYYS

Käy koivu jo keltaan,
saa ruostetta raita,
yön varjossa vaanii
syys synkkä ja saita,
nukat nurmien tallaa,
valon varjoilla kaihtaa,
väriaaltojen aarteet
hämärvaljuiksi vaihtaa.