Alhaisolauluja - 1

  
  ALHAISOLAULUJA
  Kirj.
  Kössi Kaatra
  
  
  
  Helsinki,
  Osakeyhtiö Työ,
  1922.
  
  
  SISÄLLYS:
  Muut lauloivat...
  I. Runokronikkaa vuodelta 1917.
   Purkaus
   Punalippu
   Esitaistelijat
   Vappusäkeitä
   Vappu (Oulun Linnansaarella)
   Helatorstaina
   Uutta luotaessa
   Sydänkesäsäkeitä
   Neulankärjillä
   Maantiellä
   Bolshevikit
   Rampojen karnevaali
   Syy ja seuraus
   Latsarukset
   Nälkiinnytetty haamu
   Jäkäläkausi
   Miksei?
   Viattomain veri
   Ristinpuussa
   Vapauden vaipuessa
   Syys
   Vapaushumussa
   Lappi
   Idän jätti
   Rauha
  II.
   Tulivuori
   Spartacus
   Käsissänsä kaikki karttuu ++
   Eräälle työväentaiteilijalle
   Valkeuden tiellä
   Työn nuoriso
   Pyri pinnalle
   Sonetti
   Sorasointu
   Rochdalen kankurit
   Kirjaltaja
   Vuosiorja
   Nälkäisten katseet
   Mieroon
   Tapaturma
   Taksvärkistä kotiin
   Mestarituotteita
   Olkosi kalpa
   Kylän vanhusvainajille
   Luonnon esteitä
   Niinkuin Tuonen joutsen --
   Hautapuhe
   Laupeudensisar
   Mummon vuoteen ääressä
   Kuolinvuoteella
   Torpan täti
   Hassu Hannu
   Talvitarina
   Jaanan Janne
  
  
  III.
   Käy kulkuni korven kautta.
   Sonetteja
   Tuskan tuokioina
   Valmiina
   Koljonselkä
   Talviyössä
   Kevätmyrsky
   Kevätsäde.
  
  
   MUUT LAULOIVAT...
  
   Muut lauloivat laulunsa yksilöille;
   runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet.
   Mut lauluni mun -- ei heille ne soineet,
   mun virteni joukoille, joukkojen töille.
   Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs,
   joka taikurin työ, teko sankarin suuri,
   sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri
   työnarmeijan askare ankara, ylväs.
   Mikä taivaita hipova haltio harras,
   mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä,
   kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä,
   joka askele allansa pettävä parras.
   Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto;
   lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet
   ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet,
   kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.
   Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain
   ja pakko sen säälittä ristille paiskas
   ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas,
   ei sammunut sentään sen sielussa parhain.
   Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan,
   vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan.
   Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan
   ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.
   Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa,
   mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos.
   Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos.
   Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,
   jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin,
   mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. --
   Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti?
   Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?
  
  
  
  I
  RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917
  
  
   PURKAUS
  
   Polot syylliset, surkaa,
   tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa,
   kun uumenet uhkaa,
   saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.
   Niin naurunne ilkkui,
   ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui:
   "Sen hiillos jo hiutui,
   tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,
   se on sammunut vuori,
   typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" --
   Ja sen poljitte pintaa
   kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.
   Mut katso: se havas.
   Tulikitansa kaamean kraatteri avas,
   heräs syvyyden sielu.
   On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.
   Jo, herjaajat hullut,
   tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut,
   soi tuomion soitto,
   uus aika on eessä, on huomenen koitto.
  
  
   PUNALIPPU
  
   Punalippu, sa pilkattu, poljettu,
   sa lokaan syösty vaate,
   alennuksesi alhosta nouset sa nyt,
   ja kanssasi kansanaate.
   Kevätauringossahan hulmuat nyt,
   sa kaunis, sa kallis viiri,
   ja ääretön, ääretön allasi on
   pyhäst' innosta päihtynyt piiri.
   Kädet kuumeiset sua kantavat nyt,
   proletaarien päällä sä päilyt,
   ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi:
   myös pistinten kärjissä häilyt.
   Rivit rautaiset sua seuraavat,
   olet oppaana rintaman harmaan,
   veritahrat sa veljien, pyyhit pois
   ja voittoon viet väen varmaan.
   Olet miljoonain, olet miljoonain
   nyt viitta ja tunnus ja taika.
   Väris suojan suo, väris turvan tuo,
   punaleimaasi kantavi aika.
  
  
   ESITAISTELIJAT
  
   Tykit Pietari-Paavalin pauhaa,
   vaan taistoa eivät ne toitota mieliin.
   Sävel särkynyt sai tulikieliin.
   Ne raikuvat rauhaa.
   Ikirauhaa. Kirvonnut kansa
   suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
   valapattoisen viime saaliin:
   esitaistelijansa.
   Punalippua seuraten ylhää
   ne taistelivat jalopeurojen lailla,
   päin syöksyivät pelkoa vailla
   pakon muuria jylhää.
   Päin painuivat pyöveleitä.
   Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras,
   ja kuin meren syvyys seuras
   väki valtava heitä.
   Oli liikkeellä alkuaineet,
   tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui.
   Yli vainovallan kiehui
   tuhon turmion laineet.
   Ja hirmuvalta raukes,
   tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui,
   peto taltutettu taipui,
   lumo hyytävä laukes.
   Itä elpyä jälleen jaksoi.
   Mut kallis sen uudestasyntymishinta.
   Esitaistelijoiden rinta
   sen hurmeella maksoi.
   Yli urhojen ruumisvallein
   tien vapauteen väki sorrettu suuntaa.
   Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa,
   verivirta on kallein.
   Pyhä, siunattu, siunattu veri!
   Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät,
   nuo pohjakerran pylväät
   ikikunnian peri.
   Tykit jyskää. Kirvonnut kansa
   suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
   valapattoisen viime saaliin:
   esitaistelijansa.
  
  
   VAPPUSÄKEITÄ
  
   Uni kertakin todellisuutta,
   todet kertakin haaveemme hartaat:
   kevät kukkurallaan on uutta,
   saa umpeen jo hautamme partaat.
   Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan
   kuin aurinko suitsuttaa,
   sisin särjetty, tallattu multaan,
   ylös ehjänä taas kohoaa.
   Soi kuin urut äärillä taivaan:
   sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
   Idän kärsinyt kansa suuri
   tuhatvuotisen puhkaisi padon.
   On murtunut sorron muuri.
   Idän kylvöstä saamme me sadon,
   ja kaikki kärsivät kansat
   nyt kanssamme niittävät
   ja suistavat ikeet ja ansat,
   ja kanssamme kiittävät,
   Idän heimoa hehkuvarintaa,
   joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.
   Idän kansa kohlunsa kosti
   ja kirvoitti oikeusaatteen,
   käsin känsäisin korkeelle nosti
   pyhän hulmuamaan punavaatteen.
   Yli merten ja maiden nyt häilyy
   jo viirimme viittova tuo,
   puna kutsuva, kiehtova päilyy
   ja vaatien vaativi luo
   joka orjan, niin, joka ainoon,
   mi vaipui vaivaan ja vainoon.
   Ja kansojen kuorossa saamme
   mekin vapausvirttämme laulaa,
   me kansain kohtalon jaamme,
   mekin katkomme orjuudenpaulaa.
   Sama aate, mi mielet täyttää
   maan ääristä äärihin, oi,
   meit' aseenaan myös käyttää,
   myös meille sen kutsumus soi.
   Kevät käskevi työläisluokkaa:
   elo elvytä, maailma muokkaa!
  
  
   VAPPU
   (OULUN LINNANSAARELLA)
  
   Jäässä veet ja luonto nurja,
   viima ihan syöntä viiltää,
   mutta kevään huuma hurja
   joka katsehesta kiiltää.
   Tuli sisäinen, se syttää
   kalvenneenkin poskipään nyt,
   joka rintaa elähyttää,
   murtaa jäykimmänkin jään nyt
   orjan povesta. On kevät.
   Olkoon, ett' on luonto nurja,
   kunhan katseet hymyilevät,
   kunhan hehkuu huuma hurja,
   kunhan toivonlaulu raikuu,
   kunhan liehuu punaviirit,
   kunhan kallis kutsu kaikuu:
   eespäin, eespäin työläispiirit!
  
  
   HELATORSTAINA
  
   Jo aukee ummut esikkojen arkain,
   jo vaipuu valta talven kylmän, kateen,
   jo kevät kotiutuu, vaikka varkain,
   se kintereillä kulkee vihmasateen.
   Jo voimatonna raukee viime suulas,
   vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa,
   yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas,
   päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.
   Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan
   sää suvinen ja valkeus tää valaa,
   työnorja, unelmoiva ihanintaan,
   myös kevään karkeloihin käydä halaa.
   Niin raskahastihan yö pitkä raastoi,
   ies ilkeähän painui sieluun saakka,
   vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi
   ja harteet lysyyn painoi elontaakka.
   Ah talvi, talvi: veriveron veit sä,
   niin kalpeiksihan saivat rusoposket
   ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä,
   niin vuolainahan vieri kyynelkosket!
   jo unhoon joudat, lumos inha laukee.
   Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää,
   aik' ahdistettuin eteen uusi aukee:
   päin päivää sorrettujen suku rientää!
  
  
   UUTTA LUOTAESSA
  
   Yöst' aikain astuvat esiin
   nyt työläisnainen ja -mies,
   kera nuoriso käy, käy lapset,
   joit' tuudussa turti jo ies.
   Hämäristään rientävät rohkeet
   maan työläisarmeijat,
   nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
   hien, helteen uurtelemat,
   ja tarttuvat känsäisin kourin,
   käsin jäykin mut jäntevin
   ajan voimapyörään, mi vinhaan
   jo kiihtyvi vauhtihin;
   elementtinä soi jo nyt ratas,
   viel' äsken mi matas.
   Uutt' yhteiskuntaa luovat
   nyt kiirein kuumeisin
   nuo, jotk' ovat kaiken luoneet
   lihaslahjoin ja aatelmin,
   käsialaa joiden on kaikki,
   niin templit kuin hökkelit,
   teon muistomerkkien sarjat! --
   Mitä kaikkea askarsit
   sa raatajaluokka raihnas
   mut uuras ja uskollinen
   elon käskylle kaunihille:
   on työtä tehtävä sen,
   pitopöydästä ken elon kiistää;
   työs ei ole riistää!
   Uut' yhteiskuntaa ne luovat,
   jotk' entinen laimin löi,
   jotk' onnettomuutta niitti,
   teki työtä mut pettua söi;
   kodin onni joilt' oli poissa
   ja rauha ja rakkaus,
   ilot nuoruuden ilkkuen viety,
   elo vanhana kauhistus;
   jotk' aavistaa vain saivat
   mitä tarjota elämä vois,
   jos oikeus ohjata saisi,
   jos ansio mittana ois,
   jos runsaussarvesta kaataa
   sais vain, joka raataa.
   Tiet' uhman astuvat tälleen
   elon lapsipuolet nyt nuo,
   jotk' anoivat auvoa taivaan,
   kun ahmasi surujen suo;
   jotk' armoa kerjäten päänsä
   maan tomuhun painoivat
   ja sielunsa autuudesta
   niin kallihit lunnahat
   anekirstuun kirkkojen toivat
   ja nöyrinä uottivat
   isän ylhäisen antimist' osaa,
   johon sokkoina luottivat;
   mut ah, vapahdusta vaivaan
   ei saaneet he taivaan!
   Ajan ankaran vaakalautaan
   oman voiman nyt viskaten
   he nousevat erheiden alta
   vihan viiltäissä vimmaisen
   joka lankeemuksestansa,
   joka iskusta, minkä he sai
   joka kerta, kun pilkaten petti
   pyhin lapsenuskonsa tai
   "ikitotuuden" haihtuva harha,
   luja luottamus oikeuteen,
   jota kullalla voitiin ostaa
   sekä vaihtaa valheeseen;
   mitä teit, mitä teit elon nurjuus?
   Kova koulusi, kurjuus!
   Yli maan, yli mannerten yhtä
   nyt kuuluvi kutsuntaa.
   On kuin kohu kuuluisi merten,
   väki valtava kun havajaa
   yli mailman; kun alhoista astuu
   se kunnaiden kirkkauteen
   ylösnousemusintoa uhkuin
   veriläikkeisin lippuineen;
   kun yhteiskuntaa luodaan
   uutt', ylvästä, uhkeaa,
   tasasuhtaista, suurta, jossa
   tilan työläismaailma saa,
   saa suojan harmajahapsi,
   mies, nainen ja lapsi.
   Mitä suurempaa, ihanampaa
   elo ihmislapselle suo
   kuin onnen kaikkensa antaa,
   kera kaikkein kun uutta luo?
   Ilo ylväämpi ei sykähyttää
   sisint' ihmisen saata, ei,
   kuin milloin yhteiskekoon
   ken kortensa kalleimman vei.
   Teko pienikin näät, jota johti
   pyhä pyrkimys vain parempaan,
   jota kannusti kansojen onni,
   olo onneton oihkivan maan,
   teko moinen on kantava juuri,
   on valtavan suuri!
  
  
   SYDÄNKESÄSÄKEITÄ
  
   Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit,
   valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit,
   sydänkesääsi kerkästä palvot.
   Karun Pohjolan päivähän kultihin loi,
   se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi,
   juhannustasi vaaroilla valvot.
   Kisa käy, veri vanhakin velloutuu.
   Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu,
   valat vannovi nuoriso armaat.
   Suviyön punapuuntava aurinko tuo
   parit vihkivi lempivät, laulavat nuo.
   Pois huolet nyt haikeat, harmaat.
   Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan,
   yks' Pohjolan yö arat vie korut maan,
   yks' hallan henkäys niittää
   sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi.
   Pian synkkänä syys yli alhojen soi
   ja raastaa ja riistää ja riittää.
   Osas ottaos; on kesä lyhkäinen,
   ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen,
   suvi haihtuu kuin sadun saari.
   Sisin sielusi siis sinä virvoita,
   ja kasva ja kahleista kirvoita
   proletaarien mittumaari.
  
  
   NEULANKÄRJILLÄ
  
   Vieri viesti idän puolta:
   kapaloitaan kansa katkoo,
   kaavat ahtaat auki ratkoo,
   lieventelee suurta huolta. --
   Kumouksen kumma peikko
   säväytti porvariston,
   tunsi tunnossaan se piston,
   ulvoi peloissaan kuin heikko.
   Mutta toinen viesti ehti:
   laantui laine tumma tälleen,
   vanha valta nousi jälleen,
   kansan hurme huppelehti.
   Sykäytti riemu suuri
   sortoluokan sydänalaa,
   nautti julki, tuumi salaa:
   niin sen käydä täytyi juuri.
   Sakasta, jo kyllin saimme,
   ällöttää jo moinen moska,
   hornaan joutaa koko roska,
   kunhan koskematta vain me.
   Veriin sortukoot siis joukot,
   pohjakerta kurjan Venään,
   silloin täälläkään ei enään
   liikaa liikahtele loukot!
   Seuraa viesti toinen toistaan.
   Riistäjä kuin neuloill' ähkii
   tai taas entistoivo tähkii:
   pääse kans' ei kapaloistaan.
   Mutta vaikka ajan vaaka
   vielä viippuu sinne tänne,
   jäykemmäks käy yhä jänne,
   kypsyy kohta heelmä raaka.
   Kasvaa että tohisee jo
   vapauden vilja kallis.
   Vanha maailma, yli vallis
   laine korkee kohisee jo.
   Pilkkanaurus kohta kuolee,
   pahansuopa hymys hyytyy:
   joskin kansa tänään tyytyy,
   huomenna se vitsas vuolee!
  
  
   MAANTIELLÄ
  
   Nokinaamoin työstä palaa
   kaupunkilaisproletaari,
   korkealta päivänkaari
   säteitänsä vielä valaa.
   Mutta maantievarsi-mailla
   maatyömies nyt vielä raataa,
   heinää hiessäpäin hän kaataa
   koneen kuuliaisen lailla.
   Liikkui huomaamatta, hiljaa
   ohitsensa ajan henki.
   Samana kuin ennen renki
   korjaa korskan heinää, viljaa.
   Menköön kuinka monta kertaa
   laellensa mailma suuri,
   rengin horisontti juuri
   siit' ei siirry vaaksan vertaa.
   Ajoilt' Aatamin on peru
   juhtamaisuus juurin sitkein,
   vuosituhantenkaan kitkein
   muuta rengistä ei heru.
   Oma itsensä hän ain' on.
   Maata, kansaa hyödyttää hän,
   mutta osattomaks' jää hän,
   alin astinlauta vain on.
   Ohitsensa ajan henki
   liikkui huomaamatta, hiljaa.
   Milloin vapauden viljaa
   korjaa kalleinta myös renki?
  
  
   BOLSHEVIKIT
  
   Aina joutui vankiluoliin,
   aina pantiin piinatuoliin
   tai sai rikollisen maineen,
   ken ei mennyt myötä laineen.
   Sokrates ja Kristus kuoli,
   Galileita liekit nuoli --
   kutka kaikki kuolon uksen
   aukas vuoksi vakaumuksen?
   Ennen, niin, ja nyt ja aina.
   Vanha historian laina
   yhä elonkirjan täyttää,
   aina elävänsä näyttää.
   Niinkuin jälleen Idän mailla:
   Astui oraakkelein lailla
   henget ylväät esiin siellä
   kaaoksen ja kauhun tiellä.
   Varoittivat vaalimaansa
   kansakuntaa kurjan maansa
   villipedon hurmiosta,
   tuomiosta, turmiosta.
   Osoittivat tietä toista
   ajan ankeen ahdingoista,
   tietä, joll' ei haasta tykki;
   jolla rauhaa sydän sykki.
   Mutta nyrkki suut ne sulki,
   jotka toden toivat julki,
   hukka kansan parhaat peri,
   vuoti viatonten veri.
   Taipui kansa harvain tahtoon,
   syöksyi "sankaruuden" vahtoon,
   murskautui vihan muuriin,
   sortui suruihinsa suuriin.
  
  
   RAMPOJEN KARNEVAALI
   Invaliidijunan sauhu
   kietoo vaunut hunnuin taajoin,
   taakse niiden kaihtuu kauhu,
   ilmenevä rammoin raajoin.
   Onnettomuus, oihke, nurjuus,
   joill' on juna kuormitettu,
   nokeen peittyy, sodan kurjuus
   ohi vierii aavistettu.
   Siellä täällä rujon, ramman
   nojaavan näät kaidepuihin:
   ken on saanut lihasvamman,
   ketä koskenut on luihin.
   Mutta sisäpuolla, siellä,
   siellä sodan synkin sato
   kärsimyksen kolkon tiellä,
   siellä karvain ihmiskato.
   Siellä viruu vainon heelmät,
   ruhjotut nuo ruumisrukat,
   "sankaruuden" sairaat teelmät,
   kulttuurimme viime kukat.
   Siellä esiintyvät ajan
   ihailtavat ihmeluomat,
   saavutukset saaneet majan,
   tekniikan ja taidon tuomat.
   Siell' on runnottuna kansa,
   siell' on rampain karnevaali.
   Siellä viettää voittoansa
   kaunehinta kapitaali.
  
  
   SYY JA SEURAUS
  
   Jonokäärme kidutettu
   jättipyrstöänsä puistaa,
   ohi korviensa luistaa
   siveysohje opetettu:
   -- Älä koske toisen omaan;
   senhän kieltää rikoslait jo.
   Tyydy erääs minkä sait jo
   nälkäisien leukais lomaan! --
   Turha neuvo. Laki kuollut
   sille on ken nälkään nääntyy;
   tielle "rikoksen" hän kääntyy,
   kun on kylliksensä huollut.
   Sudeksi vain suuttuu lammas
   uhkuin vimmaa uhmaavintaan,
   painuu yhteiskunnan rintaan
   jonokäärmeen myrkkyhammas.
   Ratkaistaan vain raskas pulma
   syyn ja seurauksen lailla
   sanasaivarrusta vailla.
   Siinä koko juttu julma.
  
  
   LATSARUKSET
   (TURUN HULINA)
  
   Murhenäytelmäksi muuttuu
   kumousfarssi kevätkuinen,
   nälkäisten kun nyrkki luinen
   yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.
   Nähdään minkä kasvun kantaa
   vuosisatain kylvö kyinen,
   minkä vastalahjan antaa
   kauna karvas, tuhatsyinen.
   Riistojärjestelmän tulos
   alastonna avautuu,
   pursuu kuona kuorest' ulos,
   syvyys synkkä havautuu.
   Aines, jonka tihutöillään
   valtio ja kirkko pilas,
   ruoste, jota keksinnöillään
   järjestelmä suotta silas:
   Latsarusten lauma laaja
   paiseineen nyt päälle töytää,
   työntyy esiin niinkuin vaaja,
   etsii elon pitopöytää,
   purppuroiden puhki ryntää,
   räjähtää kuin dynamiitti,
   raihnast' yhteiskuntaa kyntää,
   itse surmansa mi siitti.
  
  
   NÄLKIINNYTETTY HAAMU
  
   Taas liikkuu tuttu, tumma laine
   ja muodon määrätyn saa alkuaine:
   kuin nälkiintynyt haamu
   nyt luolistansa kansa käy,
   vaan toivottomuutta ei näy.
   Sen silmiin siintää aamu.
   Mi jalkeille sen saakaan? --
   Se laskee ajan vaakaan
   nyt raskaan, raskaan painon:
   vuoskymmenien kurjuuden
   ja kaiken, kaiken kauhun sen,
   min toivat vuodet vainon,
   toi aikakausi turhan
   kyykylmän ryöstön, murhan,
   aik' ammottavan haudan.
   Vaan kanssa kuorman haikean
   ja kanssa vaivan vaikean
   se täyttää vaakalaudan
   myös _voimalla_, mi versoi yöstä,
   mi karttui joukon joukkotyöstä
   ja vimmasta, mi viilsi,
   kun jalkoihin se tallattiin,
   kun vapaus sen vallattiin
   ja kuolon kuudan kiilsi.
   Niin, voiman! Voimaakin se käyttää,
   jos tarvis on sen kerran näyttää,
   ett' ohi aik' on armon
   ja lupausten pettäväin.
   Se seisoo jälleen pystypäin
   kuin esikuva tarmon.
   Taas liikkuu tuttu, tumma laine
   ja muodon määrätyn saa alkuaine:
   kuin nälkiintynyt haamu
   nyt luolistansa kansa käy,
   vaan toivottomuutta ei näy.
   Sen silmiin siintää aamu!
  
  
   JÄKÄLÄKAUSI
  
   Näin huimia hyppyjä tehty ei
   esihistorialliseen aikaan:
   kivikaudesta pronssikautehen vain
   ja pronssista raudan taikaan.
   Elo eestyi porras portaalta;
   hyvä hiljakseen tuli. Joskaan
   ei suuria vuossadat tuoneetkaan,
   ei taannuttu sentään koskaan:
   Alas loikkasi ihminen oksaltaan
   ja pähkinät suustaan sylkäs,
   tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks',
   ja villin luontonsa hylkäs;
   ja kaskea kaasi ja muokkasi maan,
   nai, huoli ja kartutti kansaa.
   Oli herransa luonto, ja niskassaan
   ei vertaisensa ansaa.
   Ja niin edespäin ja niin edespäin,
   kunis kulta-aikahan tultiin,
   hyvinvointi kun versoi ja varallisuus,
   koko mailma kun upposi kultiin,
   (ja osatta orjat jäivät vain!)
   niin silloin, silloin _se_ palas:
   esiaikain vaisto ja ihminen taas
   nelinkontin kulkea halas.
   Ja taapäin harppasi kerrassaan
   ihan alkutilaansa: paiskas
   raut'-anturan alle kulttuurin,
   sen raakalaisena raiskas.
   Ja ihmiskunta kuin muinen taas
   pian oksilla istuu ja puree
   jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää,
   ja mennyttä suuruutta suree.
  
  
   MIKSEI?
  
   Juhlapuheet, runot, loihdut
   miksei kautta maan nyt kaiu,
   liehu liput, syty soihdut,
   riemuhuudot hurjat raiu?
   Miksei parvekkeilta pauhaa
   pormestarit, virkaherrat,
   toivo onnea ja rauhaa
   niinkuin muinen monet kerrat?
   Miksei immet valkopuvuin,
   valkolakein laita kujaa,
   lapset solmi sataluvuin
   kukkavaulaa lemmenlujaa?
   Miksei rasvakulhot räisky
   toreilla ja katuloilla,
   kädet kuumeiset ei läisky
   niinkuin usein ennen noilla,
   milloin mikin tapahtuma
   hersytteli juhlan julki,
   milloin mikin ryssän ruma
   syntyi taikka kuoloon kulki?
   (Tarkoitan vain ruunupäitä.)
   Miks nyt kerma maan niin mykkää,
   miksei vapauden häitä
   joka herrassuoni sykkää?
   Onhan noussut notkostansa,
   orjuutensa inhan alta
   kauan kahlehdittu kansa,
   saatu kansa, kansanvalta.
   Irrallansa esiintyyhän
   leijona nyt Suomen uhkee.
   Siinä vasta riemun syyhän.
   Miksei siis se ilmi puhkee?
   Miksei ala juhla arkeen?
   Vaiko vallasväki vait' on
   siksi että kouran kärkeen
   kautta saatu vapauslait on:
   Siksi että _työläis_-nyrkki
   vuosisatain kaiteet katkas,
   ruostuneet pois romut tyrkki,
   pulman raskaan _kansa_ ratkas?
   Hurraisi kai herraskansa
   toisellainen jos vain tapaus,
   tuttua jos taivaltansa
   idästä ois tullut "vapaus".
  
  
   VIATTOMAIN VERI
   (KERENSKIN OFFENSIIVI)
  
   Ennenpitkää itse seuraat,
   hurmahenki, uhrejasi,
   jotka valhevallallasi
   kuoloon johdatit kuin teuraat.
   Ennenpitkää teitä, jotka
   ihmishengell' arpaa löitte,
   jotka varkain maanne möitte,
   raastaa koston korppikotka.
   Tuomionne tuskat siittää.
   Kavahtakaa: syypäät kaunaan,
   syypäät synkkään verisaunaan;
   kohta saatte sadon niittää.
   Hurmevuohon hukkuissansa,
   astuessaan piilun alle
   huutaa koko maailmalle
   kadotukseen käyvä kansa:
   -- Nähkää, jotka jälkeen jäätte,
   nähkää kuinka kullan hintaan
   veitsi lyödään kansan rintaan,
   henkitoreissaan min näätte.
   Koston perinnöksi saatte.
   Tulkoon viatonten veri
   päälle syyllisten kuin meri.
   Kostakaatte, kostakaatte! --
  
  
   RISTINPUUSSA
  
   Nälkä, tuli, rauta, teräs
   Idän ihmismassaa muokkaa.
   Hiilet, joita herjat keräs,
   kärventää nyt työläisluokkaa,
   jolle vapauden sato
   on vain piina, perikato.
   Tahtoi rauhaa pohjakerta,
   sopu sydämet sen täytti,
   Kammos kansa kalmaa, verta,
   veljestyin se suunnan näytti,
   mistä hyveen juuret juontuu,
   mistä kansain onni luontuu.
   Mutta inhat yöllä roikkui
   kiskurien korppiparvet,
   sotaa syylliset nuo koikkui,
   vaikka vuoti vanhat arvet,
   vaikka kuolinvaivaa poti
   kansa kahlittu, mi soti.
   Kädet pyövelein sen paiskas
   ikikadotuksen nieluun,
   Idän ihmismassan raiskas,
   työnsi kalvan kansan sieluun,
   naulas rodun ristinpuuhun,
   heitti heimon surman suuhun.
   Verta valuva vain haamu
   on nyt kaunis kansa kevään.
   Lyhyeen loppui armas aamu
   sorron säähän synkkenevään.
   Idän rajasta niin rajaan
   hiipi kauhu joka majaan.
   7/9.
  
  
   VAPAUDEN VAIPUESSA
   (ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)
  
   Taas tuttu toistuvi tapaus:
   jo kumouslaine laantuu,
   verivirtoihin vaipuu vapaus
   tai toivottomuudeksi taantuu,
   taas saaliikseen saa sortajat maan,
   taas kansain tahto tallataan
   ja kansain kaunein kaipuu.
   Ei ihmisyys saa haastaa.
   Tuliputket ne vain, ne paukkaa.
   Tuho, turmio kansoja raastaa,
   sotaratsut raivoten laukkaa,
   yhä työss', yhä työss' on luurankomies,
   koko maailma on kuin helvetinlies,
   koko maailma hurmeessa huokaa.
   On kuin olis kaikki turhaa
   mikä kannusti eespäin jo ammoin,
   vain kurjuutta, kulttuurimurhaa
   nyt tarjoo katsomo kammoin,
   on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö,
   kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö
   ja kaikkinielevä kaaos.
   Ja on kuin kahlitut kansat
   iäks jäisivät onnettomuuteen,
   samat seuraisi ikeet ja ansat
   sukukuntaa aikahan uuteen,
   ja on kuin vaipunut voima se ois,
   halk' oihkeen mi yksin johtaa vois
   sopusointuun sorretut joukot.
   Se voima, min yhteysaate
   proletaarein sieluihin siitti,
   jota heijasti veripunavaate,
   joka joukot yhtehen liitti,
   joka veljiksi kaikki kahlitut loi,
   joka uskallusta ja intoa soi --
   sekö raukes ja ratkes ja riutui?
   Sekö pirstautui vihan muuriin
   ja veljesvainohon vaipui,
   kyy kostonko iski sen juuriin,
   sekö hurmehuuruihin haipui,
   proletaaritko polkien oikeuden
   kulon kaamean, synkeän syttivät sen,
   koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
   Ei, ei! Ei pyövelintyöhön
   pala työläisarmeijan aatos.
   Ei, ei! Näet turmion yöhön
   ikirauhaa sen toistihan paatos,
   ja hartaimmin kuin milloinkaan
   pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan:
   proletaarit, te yhtehen käykää!
   Yli raunioiden ja tuhkain,
   yli kuolemankenttäin laajain,
   korahduksien halki ja uhkain,
   läpi pistinmetsäin taajain
   käy kultalangat jo veljeyden,
   kuin kyyhky leijaa ihmeinen
   ylösnousemuksen henki.
   Ja vaikka nyt vapaus vaipuu
   verivirtaan ja vainoon ja vaivaan,
   ei kaiko kansojen kaipuu,
   ovet aukeevat onnemme taivaan
   toki kerran, ja kerran kantavi myös
   sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs
   napapiirillä Pohjolan öisen.
  
  
   SYYS
  
   Käy koivu jo keltaan,
   saa ruostetta raita,
   yön varjossa vaanii
   syys synkkä ja saita,
   nukat nurmien tallaa,
   valon varjoilla kaihtaa,
   väriaaltojen aarteet
   hämärvaljuiksi vaihtaa.