Alhaisolauluja - 3

Total number of words is 3079
Total number of unique words is 1941
18.2 of words are in the 2000 most common words
26.3 of words are in the 5000 most common words
31.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
isän ilmeistä, katseista kalvaista perheen.
Sato kaunainen, katkera aikamme erheen:
viha, vimma, ne niiss' ulospääsyä pyytää!


MIEROON

Ens kertaa kerjuulle suori
emo lapsostaan. Mikä haikeus
näin häätää mierohon nuori!
Mut ankara, ah, elon vaikeus.
Mitä auttaa uuraus sitkee
ja lempi ja hellyys ja armaus,
kodin köyhän kun kylmille kitkee
kovan kohtalon hyytävä harmaus.
Aja mieroon vain ketä lemmit,
side kaunein katkaise, rukka!
Poves vaijenna ääni! Jos emmit,
viho viimeinen vie kotis hukka.


TAPATURMA

Kohtalon nyrkkiin raakaan
ratkesi raskas tiesi,
harmaahapsinen miesi.
Toit osas elämän vaakaan:
juhtana uursit ja puursit
kehdosta hautaan saakka;
tuttuhan sulle taakka.
Mutta jos kuinkakin uursit,
ain yht' ankara retkes:
turvaa taannut ei työsi,
vaikk' oli eessä jo yösi.
Ankeat iltahetkes,
rauhaa suoneet ne eivät:
känsäkättesi teelmät,
vuosikymmenten heelmät --
kaiken riistäjät veivät.
Hoipersit halk' okahiston
turhaan tuskien yöstä.
Palkaksi paljosta työstä
sait vain armopiston.
Toit osas elämän vaakaan,
harmaahapsinen miesi.
Ratkesi raihnas tiesi
kohtalon nyrkkiin raakaan.


TAKSVÄRKISTÄ KOTIIN

On miehen hartiat lysyssä
kuin oisi hän ollut
käsirysyssä
ja selkäänsä saanut.
Ja hevonen perässä laahustaa
kuin oisi sen työnä
raahustaa
koko kulmakuntaa.
Taksvärkistä kumpikin palajaa.
On myöhäinen ilta.
Ne halajaa
yöpuulleen päästä.
Ja kumpikin vaiti nurisee:
sais syödä ja maata.
Maha kurisee
ja raihnas on ruumis.
Mut virstoja vielä matkaa on,
ja työläs tietä
nyt jatkaa on,
kun voimat on menneet.


MESTARITUOTTEITA

Joka päivä ne nään, joka päivä ne nään,
nään lesken ja neljä lasta,
nään kalpean, kelmeän perheen tuon.
Sepä katseltavaa on vasta.
Tuo suuri taituri, Nälkä, on
nuo taidetuotteet luonut
ja syvintä, sisintä itseään
tosi-innoin ilmituonut.
Ah, yleisvaikutus ehjä tuo
on vähillä keinoilla saatu.
Ei koskaan konstikas, mutkainen
ole suuren taiteen laatu.
Ja väriä vaikka yhtä vain
se lauluihinsa käyttää, --
on aina se lempinyt harmaata --
niin ihmeitä ihan se näyttää.
Ei Michelangelo, Velazquez,
ei Meunier, eikä kukaan
lie sivellintä, ei talttaakaan
niin käyttänyt suorasukaan.
On äidin ja lasten piirteissä
koko ihmiskunnan kurjuus,
epätoivo ja tuska ja kärsimys:
koko aikakauden nurjuus.
Nälän leimaa kantava perhe tuo
ihan silmissä kasvaa ja karttuu
elon symbooliksi synkäksi,
perikuvaksi kolkoksi varttuu.
Repaleissaan kalvas äiti se tuo
ja nälkäiset nuo nulkit
ajan totuutta julmaa julistavat
kuin lahjomattomat tulkit.


OLKOSI KALPA

"Oma vankihuoneensa ihminen on."
Pian päästä siis sinä salpa,
ovi aukaise, ah, ulos, onneton, käy.
Olet kahle, olkosi kalpa!


KYLÄN VANHUSVAINAJILLE

Kesken kaatanut teit' ei tuonen sirppi,
vaalenneen vei viljan vain mi vartos,
laihon kellastuneen, täys' kypsän niitti
hankien helmaan.
Uurtaen puurtaen halk' elon hyökypäiden,
otsa hiessä ja harteill' ankara taakka,
taivalsitte te kaukomaalia kohti
hankien helmaan.
Riemun raihnaan koitte, mut murheen runsaan,
kyynelein' ilon ostitte, ohdakkeinen,
työläs, tuskainen oli kaita polku
hankien helmaan.
Koht' on ummessa taas ura uurtamanne,
kautta korven kulkeva, koht' ei kukaan
tunne tietä, mi johti teidät unhoon
hankien helmaan.
Julki kuuluta ei näät mainettanne
hautakummulla patsaat, -- sammalmättään
muistomerkiksi saatte matkastanne
hankien helmaan.


LUONNON ESTEITÄ

Eläessään Erkki-vainaa katkeruutta vieroi.
Pirtissänsä palellessaan kämmeniään hieroi,
Virkki, että isäntä se kyllä puita antaa,
jahka sataa lunta vain ja lahden kansi kantaa.
Mutta vieri viikkoja ja vieri vielä kuita,
vaelteli vuosiakin, mut ei tullut puita.
Pihtipielten puhki pohti itäpohja sisään.
Keuhkotauti tuima tarras köyhän perheen isään.
Yski päivän, yski toisen, kolmantena kaatui.
Takamaalla talon pinot mätäni ja maatui;
hevoset ei kerinneet tai rekikeli puuttui.
Erkin yskä itsepäinen jälkeläisiin juuttui.


NIINKUIN TUONEN JOUTSEN

Liukui niinkuin joutsen
vanan velloin vesiin
sinilaita venho
kaislarannast' esiin.
Niinkuin tuonen joutsen
riens' se aavaa kohti.
Valkee ruumisarkku
venosesta hohti.
Arkuss' ikiuntaan
uinui tyttö nuori,
varhain valmihina
manan maille suori.
Järvi peilityyni,
sorja soutokeli,
paitahihasillaan
airoill' istui veli.
Silmää hivelevä,
kaunis, kaunis taulu,
luonto ympärillä
helkkyvä kuin laulu.
Mietteissäni silmään
matkuetta manan,
tytön kuolemasta
sain jo taannoin sanan:
Perheen liikalapsi
toisten tieltä kuoli;
syntymästään saakka
seuranansa huoli.
Peri taaton taudin,
koko suvun surun,
osaans' ootti, isos,
sai kuin lintu murun.
Köyhyys kielsi hoivan,
tauti riisti tarmon,
kunnes kutsutulleen
kuolo antoi armon.
Liian tuttu juttu,
joka päivän satu.
Samanlainen aina
osatonten latu. --
Niinkuin tuonen joutsen
halkoi vettä haaksi
haihtuin etäisyyteen --
vana jäi vain taaksi.


HAUTAPUHE

Sydäntalven sylin harmaan
viime valkamakses sait sa,
koirankurillasi varmaan
kortteerin näin kylmän hait sa.
Tuumit, että koska elon
säät sä kolkoimmatkin koit jo,
voitit pahimmankin pelon,
näinkin loikoa nyt voit jo,
ilman että karsaat kielet
kadehtien soimaa syytää,
saavat rauhan ilkimielet,
karu lähtös herjan hyytää.
Meille viime koiranjuonen
myös sä teit, kun viiman purren
saamme nyt sua tielle tuonen
pakkasessa saattaa surren.
Kaunaa emme kanna tästä,
kevyt tulkoon päälles hanki
päästyäsi pälkähästä,
pässinpäitten valpas vanki.
Uinuos vain siellä hyvin
alla valkovaipan välkeen,
olkoon nyt jo rauhas syvin
levottoman juoksus jälkeen.
Pahan palkan mailma antoi,
parempaa et saada voinut:
kiven kiven päälle kantoi,
mut et liioin liehakoinnut.
Kirventeli suola sanas,
ilkkus niinkuin puukko pisti,
olit pässinpäitten risti,
kummakos jos mailma manas.
Kärsinyt et elon iestä,
rakas sulle oma rata,
vaali tuo se koitti miestä,
tielläs salpaa kohta sata.
Viuhui pakon ruoska roima,
säälitön sua mailma suki,
kulki kintereilläs soima,
jätti turva, petti tuki.
Näit sä kuinka kahden puolen
taltutettuin petti tarmo
eessä raskaan elonhuolen.
Sulle vieras aina armo.
Pystynpään vain nostit pääsi,
hymyn taakse tuskan suljit,
tuomioitaan mailma sääsi,
ohi kuurona sa kuljit.
Mutta karttui kaunataakka,
varkain myrtyi mieles valpas,
työntyi poves pohjaan saakka
kiukun kyy, mi kuntos halpas.
Alkoi ahdistaa sun rintaas,
iskuvalmis ilkkus kuoli,
vaikka vielä näytit pintaas,
kalvoi sisimpääsi huoli.
Ennenkuin sa aavistitkaan,
roikuit ristinpuussa, rukka,
varmasti, joskohta vitkaan,
Sunkin uhmio vei hukka.
Mut ei meitä moite aja
kumpus ääreen, kuolevalla
kullakin jo tääll' on raja
ennenkuin on mullan alla.
Taltuit kun et muuta tainnut,
huoahtaa vain surren saamme.
Taivas tietäsi ei kainnut,
kaitkohon nyt kalma. Aammen.


LAUPEUDENSISAR

Lasin takaa porraspuilta
katsahtaa sain potilasta:
huokui kuolo kulmaluilta,
kevätkukkehilta vasta.
Kuumeisina silmät hohti,
sinikirkkaat äsken aivan,
polte poskipäillä pohti,
otsa huurtui hiestä vaivan.
Nuori neito tuskan yössä
hauraana kuin haavanlehti.
Ratkes rakkaudentyössä,
alkuun kun hän vasta ehti.
Kutsumustaan kuullen riensi
minne viittas raskas maali:
vaikeroivain vaivat liensi,
sairast' ihmiskuntaa vaali.
Hirvittävän taudin tiellä
liikkui niinkuin henki harras,
askel askeleelta siellä
vaani tuonen tumma parras.
Nöyränä näin uhriks antoi
nuoruutensa aarteet armaat.
Kärsivien kuormaa kantoi,
haihdutteli huolet harmaat.
Riensi kilpaa kalman kanssa,
saalistaan mi valvoi, vuotti.
Uskallikko! Innoissansa
liiaks' ihmisvoimaan luotti.
Ihmett' elämältään pyysi.
Todellisuus tiukka kosti,
nuoren elinvoiman hyysi,
päätään kolkko kuolo nosti.
Niinkuin lintu siipirikko
niinkuin vilun viemä kukka
lepäs lyöty uskalikko,
virui vuoteellaan nyt rukka.
Mutta vaikka huolenhuntu
samertuneet silmät saarsi,
vaikka tuiman tuskan tunto
kalpeit' ohimoita kaarsi;
vaikka vaiheill' elon rajan
väsähtänyt henki häilyi --
yllä raihnaan tomumajan
niinkuin sädekehä päilyi.
Puhki silmäin kuumekuoren
sielu kirkastunut hohti,
hyve hehkui poven nuoren,
kaikki uskaltaa mi tohti.
Säihkyi säteet sankarkunnon,
jot' ei taistotanner tarjoo,
jot' ei kaihda moite tunnon,
väkivallanteot varjoo.
1916


MUMMON VUOTEEN ÄÄRESSÄ

I.
On mummo väsähtänyt. Vuotehella
hän päivätyönsä jälkeen levähtää,
ja unelmansa kiitää kaukaisella
maall' aavistuksen, jot' ei silmä nää.
Niin raskas, pitkä oli päivätyönsä,
mi voimat vei, mut niukan heelmän toi;
sai raataa raukka päivät, huolla yönsä
ja olla onnellinen minkä voi.
Mut vaiheet kohtalon hän tyynnä kesti:
jos selkä köyrtyikin, niin mieli ei;
hänt' eloninto auttoi ainaisesti;
toi päivä lohdun minkä toinen vei.
Ja kylvö työn jos toikin hälle kadon
ja sai hän pettymyksen palkakseen,
niin toinen versoi, varttui, kantoi sadon
ja hääti huolen, kuivas kyyneleen.
Se lemmen oli. Harmaantuissa hasten
ja elonhämyn ehtiessä hän
näät sylihinsä sulkea sai lasten
ja lastenlasten lauman lempivän.
Se hänet ympäröi kuin ilta ehti.
Ja mummon täytti onni autuain,
kun ties hän että kasvoi kaunis lehti,
jos surkastuikin vanha varsi vain.

II.
Ei totta ole että mummo hourii,
joskohta outoja nyt ongelmoita
hän pohtii itsekseen ja virkkii noita,
kun kuolon kylmä käsi häntä kourii.
On tuhat mielikuvaa sielussansa
ja moni entismuisto mieleen palaa
ja moni haave nyt, mi hautui salaa,
käy päivänvaloon esiin piilostansa.
Hän nuorentuu ja uudellensa elää
taas lapsuutensa aikaa armahinta,
on silmä sees, on riemuraikas rinta,
ja toivonkannel kaunokieli helää.
Ja kohta helmass' on hän lemmenkevään,
tuon ajan armaan: kaiken muun hän hylkää
ja aatoksissaan jumaloi vain ylkää
ja riutuu silmäpariin hymyilevään.
Käy yhä eespäin mummon mieteretki:
on morsian hän nyt, hääsoitot soivat
Ja laulu kaikaa, vieraat karkeloivat,
on hänen haaveittensa harras hetki.
Ja nyt hän on jo puoliso ja vaimo.
Ja pian muuttuu jälleen tuttu taulu:
jo kehto keinahtaa, soi tuutulaulu
ja pienokaista vaalii äiti aimo.
On valoa, mut on myös varjoakin,
niin ripeästi mennään myötämäki:
pian paareilla hän kalleimpansa näki;
ei auta: pohjaan kalkki katkerakin!
On varjoa, mut valkeuspa voittaa.
Hän tuskin huomaakaan kun kohtasillään
ja uusi polvi astuu ympärillään
jo uusi onnenaika armas koittaa. --
Niin uskoon mummo unelmoi. On hoppu
häll' uudellensa elää kaikki vielä,
kun kuolon kulkuset jo soivat tiellä
ja tuossa tuokioss' on kaikki loppu.


KUOLINVUOTEELLA

Ripitettiin Reeti rukka,
valmisteltiin kuolon kehtoon,
oli tullut heikon hukka,
saavuttanut sairas ehtoon.
Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi,
puolisoon ja lapsijoukkoon,
vielä valju katse kääntyi
kehdon puoleen pirtin loukkoon.
Katsoi, mietti mielin karvain
onnetonta osaa mieron,
harmajaa niinkuin vain harvain,
pohti valtaa elon kieron.
Kaikki nyt niin päivänselvää:
houkan huolta, hukkatyötä,
tuskin auvonpäivää kelvää,
muuta ei kuin murhe myötä.
Varrotessa vaiva varttui,
murtui miehen mieli vankka,
pettymysten kuorma karttui,
huolenyö kun yltyi sankka.
Astui alla pakon ikeen
pyrki turhan tiensä päähän,
kunnes turtui tuskanhikeen,
eksyi epätoivon säähän.
Eikä noussut jalka enää,
vaiva jännervoimat halpas,
voittanut ei taudin tenää,
joka miehen matkan salpas.
Tuonen tummaan majaan käyden
riutunut nyt Reeti näki
kurjuutensa mitan täyden:
eessä köyhä kotiväki,
lapsilauma repaleinen,
valju vaimo, puute, huoli,
peru taival ohdakkeinen,
itse vaikka väistyi, kuoli.
Aina sisimpäänsä saakka
karmi häntä tieto haikee,
että kantamansa taakka
omaisille jäi, tuo vaikee;
ettei kuolossakaan vielä
ratkea tuo mieronpulma,
vaan on vaimon, lasten tiellä
sama elonuhka julma.
Mietti mielin ramein, valvoi,
epätoivo kyynä puri,
oma soima sorti, kalvoi,
elon synkeyttä suri.


TORPAN TÄTI

Lakki päästä! Torpan Karo
viime untaan uinahtaa.
Pilkoin muistamasta varo
harmaahasta vainajaa.
Miesmäinenhän oli kyllä
Karoliina tosiaan:
miestensaappaat, -- takki yllä,
naista sarkahame vaan.
Miesten toimissakin liikkui,
kynti, että kivet soi,
kuokka kämmenissään kiikkui,
ojat oivat lapioi.
Nuotanveto mielitöitään
vielä varsin vanhoillaan,
tuskin maltti maata öitään
kutuaikaan ainakaan.
Marraskuussa, kun jo jäässä
kiilui tyynet poukamat,
kiskoi nuottaa pakkassäässä,
että tauot naukuivat.
Aina asti eloniltaan
puolin päällisin kuin mies.
Mutta mitä pohjimmiltaan,
sitä vieras tuskin ties.
Mitä kätki ulkokuori,
mitä piili povessaan,
sen ties täysin yksin nuori
omaistensa polvi vaan.
Tiesi suuren lemmen saaja,
suku armas, omainen,
että naisen sydän laaja.
sykki alla kuoren sen.
Sydän harras, harvinainen,
jolle vieras itsekkyys,
suvulleen mi sykki vainen,
suvun yksin olla pyys.
Sille, niin, hän uhriks' antoi
naisenpiirteet aikoinaan,
kun hän miehen kuorman kantoi
huoltain, puoltain orpojaan.
Kun ei kättä aurankurkeen,
kun ei kouraa kuokkahan,
nälkävuotten varjon surkeen
näit kuin seinän seisovan.
Katos pitkin pyörtäneitä
naisellisuus hento niin
raataessaan miesten töitä
aina voimiin viimeisiin.
Palkkanansa ainoana
vastalempi omaisten,
hellä katse, kaunis sana,
sopusointu yhteinen.
Lemmen liehtoi lempi julki,
kantoi kylvö kasvun tään:
hellät kädet silmät sulki
vaipuessa vanhan pään.
Sai mit' ei saa rahallakaan
moni manan matkamies:
lemmen hoivan varman, vakaan.
Kaunis vainaja sun ties.


HASSU HANNU

Ison-Peltolan metsässä vahdittiin,
ken konnantöihin saikaan;
kulovalkea siellä syttyi näät
joka viikko samaan aikaan.
Petäjikköä parasta polttanut
pahantekijä ain' oli palan,
kun sammutustöihin saavuttiin,
kyläläiset kun saarsivat alan.
Ei laatuun käynyt se kauempaa:
Iso-Peltola raivosta itki,
pui nyrkkiä, hihkui ja hyppeli
ja haiveniansa kitki.
Nimismiehen haukkui ja poliisin
ja lautamiehet vielä.
Se auttoi: mies joka talosta
pian kykki vahdissa siellä.
Meni päivä ja toinen ja kolmaskin,
ei mitään nähty, ei kuultu;
kanervikossa maattiin, sen kummempaa
kun siit' ei tulevan luultu.
Mut annahan olla, kun neljäs sai
nyt vartiopäivä kuuma
ja yltyi tuuli, niin toimeen taas
tuli turmantuojalle tuuma.
Yhtäkkiä keskeltä korpea
savupatsas synkeä nousi,
pian toinen ja kohta kolmaskin
sinitaivasta kohti sousi.
Oli metsä ilmiliekissä,
tuli levisi niinkuin laava;
oli päivä polttanut kanervat,
kuin ruutia vain oli naava.
Joka suunnalta riensivät vartijat
pian myös tuhopaikkaa kohti.
Kehä räiskyvä, korven korkuinen
tulijoiden silmihin hohti.
Ja keskellä kehää seisoi mies,
jota liekit jo nuolivat melkein, --
polo Hassu Hannu; hän kauan jo
oli kulkenut oudoin elkein.
Oli kulkenut hullun kirjoissa,
ja ehkei aivan suotta,
siit' asti kun Peltolasta hän
oli lähtenyt kesken vuotta.
Oli käsky kytkeä kiinni mies,
mut ken meni surman suuhun?
Tuli-ympyrä hehkuvan hohtava
yhä laajeni puusta puuhun.
Iso-Peltola turhaan nyrkkiä pui.
-- Mene itse, virkahti joukko.
-- Niin, niin, tule ruoskines renkisi luo!
myös lausahti kehästä houkko.
-- Tule ruoskines hullun renkisi luo,
tule luokseni, ellet sä pelkää,
on tuttu sun raippasi; muistatko,
miten mäikyi se renkisi selkään?
Tuon päivän Peltola muistatko,
jona järjen päästäni puit sa,
jona heilutit kiskuri-valtikkaas
ja kiskurilakias luit sa?
On mulle se niinkuin eilinen,
on niinkuin eilen vasta
ma oisin kostoa vannoen
pois lähtenyt Peltolasta. --
Iso-Peltola suuttuu suunniltaan,
hän ei näe selvää surmaa,
tulimuuria ei näe murhaavaa,
vaan ryntää kohti turmaa.
Ja ryskyen sortuvat suuret puut,
tuli räiskyy ja riehuu ja hohtaa.
Ei kenkään nää mitä tapahtuu,
kun toisensa kostajat kohtaa.


TALVITARINA

Talo Kontsaan kummulla nousi
kuin kerskaten vaurauttaan,
ja mahtavampaansa Kontsas
ei tuntenut seudullaan.
Oli lippaat kultia täynnä
ja vainiot viljoja loi,
täpötäynn' oli aitat uhkeet,
salo riistaa ja laidunta soi.
Ja muut' ei Kontsaalla huolta
kuin tyttären naittaminen,
isän mahtavan moisen miehen
oli määrä saada sen.
Talo Pentin häämötti kaukaa
selän toiselta puolelta. Mies
oli raihnas ja vanha, mut maine
hänet upporikkaaksi ties.
Häll' arpa lankesi Kontsaan:
hän tyttären naikohon,
kun naimaikään immyt
vain ensin ehtinyt on.
Ei taaton aikeista tiennyt
ilonhuoleton impyinen,
heloposkinen hento Helka
koru Keijuva keväimen.
Omat häll' oli lapsenhaaveet,
hän kuunteli vain sydäntään,
kun kukkakumpuja kulki
tai mättäälle painoi pään.
Oli kisakumppaninaan
nuor' Unto rinnallaan,
soma, sorja nuorukainen,
hän vaikk' oli arvoltaan
vain renkipoika, min seuraan
oli uskottu immyt tuo.
Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet
ja esteet tieltään luo!
Ikä yhteen johti heidät,
oli nuoria kumpikin,
he katsoivat toistensa silmiin
ja toistensa sieluihin.
Ja outoja maailmoita
he löysivät toisistaan,
koki kumpikin riemun rikkaan
ja onnen autuaan.
Ja ystävyydestä lemmen
sulokukkanen puhkesi näin
ja versoi ja varttui, kunnes
syys synkkä sen runteli jäin.
Kun käräjämatkalta kerran
palas Kontsas, hän vimmastuin
näki toistensa rinnoilla nuoret.
Kiros silloin hän kimmastuin.
Ei halpa palkkarenki
hänen eessään armoa saa,
hänet hääti hän pois, ja immen
hän salpasi telkien taa.
ja viimeiseksi viestin
hän joudutti Pentin luo:
jo huomenna, jos on nopsa,
hän kihlamaljansa juo.
Ne juotiin, ja syksymyöhään
häät määräsi Kontsas. Kuin
unikulkija vain oli Helka
nyt tahdoin taltutetuin.
Ja syksyllä, kun jo riittyi
sinivellovat selkäveet,
talo Kontsaan riemusta raikui,
soi loitos hääsäveleet.
Mut karkeloidessansa,
läpi huuraisen ikkunan
näki nuori Pentin rouva
tutut piirteet pilkottavan.
Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi,
ne vaatien vaativat luo.
Hänen korvissaan humu kuoli
ja vaikeni sävelten vuo.
Häähuoneesta hiipi hän hiljaa
ja kiitäin kiiruhti pois
nyt Unnon uottavan luokse
kuin taiottu ollut hän ois.
He riensivät järven jäälle
kuun kultaista juovaa päin.
He aikoiko välttää vaaran
vai kuoloonko syöksyä näin?
Sitä ei taru kerro. Se jatkaa;
pian jäljillä karkurein
oli Kontsas kostoa vannoin.
Hän ratsasti suorin tein
läpi viidakon, rantaan vievän,
ja kannusti ratsuaan
suin päin alas riitejäälle,
yön yhden vanhalle vaan.
Ja hääväki, rantaan käyvä,
näki nyt näyn kauhuisan:
kuun juovaan upposi nuoret
kera kostavan Kontsahan.
Hilehautaan he kolmisin vaipui,
sees vilkkui tähtiyö
ja kummun kirkahan umpeen
loi hyytyvä talviyö.
Mut vieläkin -- virkkivät vanhat
näät kuudanöinä kuin
mies railosta nousee ja nainen
kera käy päin hunnutetuin.
He toistensa rinnalla rientää
kuin kintereillään ois
yhä vaaniva vainohenki,
joka vieläkin turmaa tois.
Ja jää kun jäykkä paukkaa
ja vonkuu ja vaikeroi,
niin virkkivät vanhat: jälleen
isän ankaran soima soi!

JAANAN JANNE

Jaanan Jannen suvun laatu
suur' ei ollut: huorinsaatu
niinkuin itse emo ennen.
Äiti joka loukon luuta,
säästämättä suikki suuta,
suikki suuta, tarjos muuta.
Isästä ei tiennyt kukaan,
herra toisen huhun mukaan,
toisen mukaan rantajätkä.
Jannen muodossa ei vikaa;
ellei oisi ollut likaa,
kehdannut ois kerskatakin.
Mieli myöskin potra vallan
täplärikkaan pinnan alla
mutta varsin vaalinnatta.
Urhontoimiin varhain huuma:
linna likakaivo, ruuma,
rottajahti jaloin leikki.
Nuuski joka nurkan, urkki,
nuohos, katsoi, kulki, kurkki,
takapihaan pian kyltyi.
Houkutteli laaja latu,
ihmisvilinäinen katu,
katu sekä katuoja.
Aukes uusi mailma siellä.
Täysin keuhkoin sai hän niellä
kiihoittavaa ulkoilmaa.
Säveleinä korvaan soiden
kaikui iskut kavioiden,
naisten nauru, miesten melske.
Ärsyttivät silmää sankat
ihmisparvet, vaunut vankat,
elonrikkaus ja -riemu.
Houkutukset hurjat liehtoi,
katu kaikkivoipa kiehtoi,
ajoi ahnas onnenjano.
Tunsi kohta joka loukon,
valion sai saattojoukon,
oppi yksikaksi kaiken.
Tiesi ajan, paikan suhteet,
käytti hyväksensä puhteet,
sieltä, mistä sai, hän sieppas.
Mutta sattui joskus niinkin,
että joutui satimiinkin,
paukun sai ja potkun päälle.
Mut ei koskaan kauan surrut,
viel' ei murhe mieltä purrut
eikä raisu luonto laannut.
Koulu vasta järkähytti
rinnan rauhan, tuskan sytti
ensi kerran elämässään.
Paljon painoi järjenvaljaat,
tuskin muuta jäi kuin paljaat
rikkaruohot sielun sarkaan.
Yhden oppi siellä toki
minkä sitten täysin koki,
kun jo kulki kuolaimissa:
pakon. Sen vain maailma myönsi,
se se taipaleelle työnsi,
se se vihdoin tunnon turti.
Nuorukaiseks nulkki varttui,
kadullakin ikää karttui,
liian ahdast' alkoi olla.
Mankui maha tavan takaa.
Syntyi tuosta tuuma vakaa,
varsin vakaa: käydä työhön!
Luuli, että mistä piittaa,
minne taipumukset viittaa,
sinne voi hän mennä mielin.
Mutta kalkin karvaan niellä
pohjaan sai hän murhemiellä:
astui elonpakko esiin.
Loppui oma valta, vaali,
sokkona hän hyöri, haali,
sai min toinen salli hälle.
Typistettiin tahto taiten
aina askeleita kaiten.
Mutta sappi sankka säilyi.
Niinkuin jousi myöten antoi,
mutta pinnan alla kantoi
katupojan kaunan karvaan.
Koitti, kärsi, kesti, uotti,
kauan kantoi kuormaa, luotti
elämänsä pääsinpäivään.
Mutta epätoivo ehti.
Silloin loppui maltti rehti,
rajan rasti lyöty luonto.
Kiukku kiehui, kosto huumas,
tihutöihin käydä tuumas,
velanmaksuun velkojatta.
Mutta oli mennyt mies jo,
selvän tehnyt tuskan ies jo,
mieli, mietti, mutta empi.
Lauennut ei enää loukku,
raukes kokoon konnankoukku,
lyyhistyi myös itse mieskin.
Kyltyi kohtaloonsa karuun,
pisti tylsän päänsä naruun,
antoi paltun maailmalle.
Mitäs tässä suotta, mietti,
hunninkoon kun reitti vietti,
ajatella, aprikoida.
Oli kyllin aprikoinut.
Yhtä vain ei silti voinut:
elon tyhmyyt' ymmärtää hän.
Riisti toinen toista, petti,
ovelampi tyhmän ketti,
käytiin kiinni kynsin hampain.
Eteenpäin ei askel kanna,
kangastaa vain mainen manna
päivämatkan päässä aina.
Sortuu siinä sorjempikin.
Miettimättä kohta likin
murskaa kallon kantapäillään.



III


KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA

Niin hartaana nuokkuu luomakunta,
on hämärän herttainen hetki,
vain hiljaa huojuu pensas ja puu,
on vaiennut äänet jo viimeisetki,
ja metsänrannasta kohoo kuu.
Käy kulkuni korven kautta, ja mulla
kuun-kultainen on reitti,
minä astelen vaiti ja varoen
kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti,
salon halki harmajan, hiljaisen.
Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää,
on seutu kuin pyhää viitaa,
ei tunne nyt poveni tuskia maan,
ei murhetta, ristiriitaa,
on rintani riemua tulvillaan.
Yhä tahdotonna ma eespäin astun
salapolkua niinkuin yöllinen aave,
moni syttyy syömessä aatos uus,
moni herää herkkä haave,
pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.
Minut lumosi yö. En tiedä ma enää
mikä jalkani johdatti saloon,
elo entinen on kuin loihdittu pois,
olen joutunut uuteen valoon.
On niinkuin korpi mun kotini ois.
On niinkuin korvessa kasvanut oisin,
sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa,
ja katsellut kaukaista maailmaa,
sekasortoa sen, sen kiistaa
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Alhaisolauluja - 4
  • Parts
  • Alhaisolauluja - 1
    Total number of words is 2992
    Total number of unique words is 1897
    14.5 of words are in the 2000 most common words
    22.1 of words are in the 5000 most common words
    27.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alhaisolauluja - 2
    Total number of words is 3146
    Total number of unique words is 1947
    14.7 of words are in the 2000 most common words
    21.0 of words are in the 5000 most common words
    26.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alhaisolauluja - 3
    Total number of words is 3079
    Total number of unique words is 1941
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.3 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alhaisolauluja - 4
    Total number of words is 948
    Total number of unique words is 668
    20.1 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    31.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.