Alhaisolauluja - 2

Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää,
on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.
Ja hän, joka juhlaa
kesän kerkeän vietti,
joka autuast' arpaa
ajan kiehtovan mietti,
jota hurmas ja huumas
sulot allaan ja yllään,
koki rinnassa riemun
niin kaipiokyllään,
myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus,
näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?
Vain virvaako valkeus,
jota silmäni ahmas,
katinkultaako kauneus,
jota kourani kahmas,
ja hurmio, huuma,
mi päihdytti pääni,
sekö jälkeäkään
jätä ei elämääni;
ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää,
sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?
Mut hän, joka uurtaa
ja puurtavi yössä,
joka lapsesta saakk' oli
juhtana työssä,
joka kuuli kun kutsui
kevät kertakin suuri:
-- On hetkesi lyönyt
nyt, raataja, juuri,
jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus,
elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!
Hänet syys havauttaa
niin kolkkohon arkeen;
yhä jäljell' on ies
pakon kahlivan, kärkeen,
kuin ennenkin eessä
on nälkä ja puutos,
tuhon, turmion toi
vain uskottu muutos:
kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa,
kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.
Syys harmaja hälle
nyt ruumiillistettu
on onnettomuus,
on kaunainen pettu,
on nyrkki, mi nousee
on raippa, mi raastaa,
on häijyintä herjaa
ja syytöstä, saastaa.
Näin harmaana konsaan koittiko ennen
syys ankea aikojen ammoisten mennen?
Ei, ei! Unest' auvon
taas orjahan heräs,
kun kylminä kiiluivat
rauta ja teräs,
kun oikeus syösty
oli pistimen nenään,
oli vaalittu vapaus
raunio enään,
kun valmistuin väen nääntyvän niittoon
kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.
Niin, häntä, mi uurtaa
ja puurtavi työssä,
tuho, turmio uhkaa
syyssynkässä yössä.
Mut kauaksi katsoin
halk' usvan ja häivän
hänen silmäänsä siintää
yhä pilkahdus päivän;
se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan,
huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.
Ei pistinten metsään,
tuliputkien pauhuun,
väkivaltahan ei,
ei kuoleman kauhuun
se ehdy, mi elää
yll' aikojen: _aate_.
Halk' ahdistuksen
vie punavaate
polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen
ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.
Ja vaikkakin kahlaa
hän kyynelemerta
ja askeleet allaan
tiukkuvat verta,
niin taannu hän ei
ei sorru hän surren,
vaan nyrkkiä puistain
ja hammasta purren
hän maassakin ryömien rientävi loittoon
ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!


VAPAUSHUMUSSA

Nälän vaivoissa "vapaus" pilkkaa.
Ei nälkäinen siitä piittaa.
On juhlapuhe mi viittaa
tulevaisuuteen, kuin petosta pelkkää.
Sana sorvattu korvassa helkkää,
mut kurjuutta kuulijan sielussa silkkaa.
Katinkullasta ei olosuhteet
käy kauniimmiksi; ne ovat
yhä yhtä kolkot ja kovat.
ja riemujen raikuen, soidessa soiton
suru kaihtavi kaukomaalimme loiton,
jää jälelle arki ja ankeat puhteet.
Humu huumaava huijausta!
Hän, jolla on ryysyt yllään,
selän kääntävi riemuille kyllään
ja mykkänä miettii ja hautoo ja pohtii.
Kenties mitä vielä hän tohtii,
jos kaikki on puijausta!


LAPPI
(VAALIVOITTO)
Jo revontulten mailla
koi kirkas kajastaa
ja valkeutt' ei vailla
yön ilkeänkään maa,
maa hankien ja hallan,
maa jänkkäin jäätäväin
alt' talven taikavallan
käy päivyttänsä päin.
Kun muuall' aine laantuu
ja vaipuu vaahtopää
ja myrskyn eellä taantuu
kautt' aavan ajan sää,
niin Lappi, Lappi ryntää
kuin virta vaaroiltaan
ja uoman uuden kyntää
halk' usvan, erämaan.
Maa loihtujen ja taikain,
maa perimmäisen yön,
nyt vartija on aikain,
maa aattehen ja työn:
henk' ylösnousemuksen
sen syöpyi sisimpään,
se alhost' alennuksen
käy uuteen elämään.
Jo revontulten mailla
koi kirkas kajastaa. --
Ja Lapin lasten lailla
kun nousee koko maa:
sen työläisluokka suuri,
niin koittaa Suomen koi
ja suistuu sorron muuri
ja voiton virsi soi.


IDÄN JÄTTI
(MARRASKUUN KUMOUS)

Kuin jätti, mi maahan kaatuessaan
sai uusia voimia mullasta maan,
niin myös joka iskusta karttui
Idän kansan voima ja vartevuus.
Se taas eho, urhea, uljas ja uus,
uus haltio vaivasta varttui.
Taas vellovat valtavat pohjaveet.
Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet,
taas heität jo haastekintaan
perihirviön naamaan, mi vertasi joi,
kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi,
taas Molokin mustaan rintaan.
On kuin jyly taivaan synkeä sois.
Luot uutta ja hetkessä raivaat pois
mitä vääryysvuossadat toivat.
Valat valtion kaavaan uutehen,
verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen,
jotk' onnettomuutesi loivat.
Pois puoskarit laaset sa luihut nuo,
mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo,
pois siivoat sankarit sanain,
nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut,
papit pääoman, riiston ja veijarit muut,
tuhon tuojat ja mahtajat manain.
Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois
mikä vain elon terveen esteenä ois.
Panet paperikamat sa kasaan,
panet paperilait ja laitokset,
romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset
ja jaoitat maan tasaan.
Suot elämän itsensä laatia lait.
Mik' on ollutta mennyttä -- olkohon vait.
Ovat entiskaavat jo kuolleet. --
Olet elämä itse! Kantakohon
jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on,
niin paljon jotk' ovat huolleet!


RAUHA
(ENNEN BRESTIÄ)

Verikarvainen peto talttuu,
ase iskevä laskeutuu,
tuli tykkein vaieten sammuu,
kita helvetin sulkeutuu.
Yli Europan kirkkotarhan,
yli jättihautausmaan
sovun enkelin siipi siukuu,
pyhä viesti nyt vierivi vaan.
Maa, kätkevä multihinsa
luut valkeat miljoonain,
veriruskea, rauhan virven
nyt vehreän versovi vain.
Mitä voineet ei tuhotoimet,
teräs, rauta ei ratkaissut,
sen jaksoi joukkotahto:
Odan kauhean katkaissut
on työläismaailman mahti,
kädet karkeat, känsäkkäät.
Väen herjatun hengen hehku
elon murskasi jäytävät jäät.
Väen herjatun hengen suuruus
tuhon, turmion kammitsoi,
verihurttain hillitsi huuman,
ajan uuden syntyä soi!



II


TULIVUORI

Tulella paasien povessa ei ole tilaa,
ahdas on aikakausien kaava,
hehkuva laava
ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava.
Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla,
vuoren rinnalla,
muuten te maksatte henkenne hinnalla
huolettomuuden;
uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!
Kaikaa maan alta ankara jymy
kamppailusta.
Siinä on orjan huohotusta,
orjan, mi iskee elämän usta.
Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa
loitossa,
kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa,
jahka on joutuva aika!
Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.
Allanne maaperä vavahtaen viippuu.
Vuoren peikko on yössä
työssä.
Vielä on kummitus kalliokapalovyössä.
Mut ken tietää, kosk' on se katki?
Pian lie pitimet piukimmatki
pirstoina ratki.
Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties
hetkestä henkenne riippuu!


SPARTACUS

Noin minne kilvan rientää Rooman väki
nyt juhla-asussansa, miehet, naiset?
On jotain ilmassa, sen selvään näki,
suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset.
Kai saapunut on voitonviesti juuri
tai palaa taistelusta urho suuri
ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi.
Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet
ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet,
uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.
Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan
sa sanan yhden puheensorinasta
muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan,
mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta.
On _Spartacus_ se. Hän, tuo miekkamiesi,
min nimen joka lapsikin jo tiesi,
min maine kaikui kautta Rooman rajain,
hän sirkuksessa näyttää taitoansa,
ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain
ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.
Täpötäynnä on sirkus,
pää päässä on kiinni.
Mitä ylhäistä tarjoo,
suur Rooma, on siellä,
mitä alhaista kätkee,
nyt käynyt on esiin.
Ja vuoronsa jälkeen
gladiaattorit astuu
verileikkiin, mi vartoo;
pedot luolista karkaa
vihankiehuvin kimmoin
aseniekkoja kohti;
ja kanteleitten
ja harppujen helkkyin
pian raivosta riehuin
tointoiseensa iskee
erämaiden kauhu
ja käyttäjä kalvan.
Puna hurmeinen värjää
jo tanteren hiekkaa
ja ulvonta viiltää
verihuuraista ilmaa;
pää murskana horjuu
peto voimakas, villi,
ja vainaana viedään
asemiesi, min miekka
iäks kirposi kirkas.
Mut voittamatonta
yhä sankarta illan
väki malttamatonna
vait' istuen vartoo.
Jo verho aukee
ja Spartacus astuvi areenalle.
Ja niinkuin virta, min tokeet raukee,
nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo,
vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo;
hyvähuutojen meri,
yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.
Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa
päin pystyin, suosikki suosion vuossa;
ei kerro suun hymy vainenkaan,
ei otsansa sees,
ei kauaksi tähtäävä katseensa ees
mitä tuntevi hän povessaan.
Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin
kuin vallassa loihdun,
kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät
jo varjossa soihdun;
ne kiitävät päin,
käy leijona uhria kohti nyt näin.
Hän jättinä varttuu,
kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu,
asu, ryhtinsä ties,
hän ett' oli kiireestä kantahan mies,
oli miekkamiesi,
mi taitaen iski ja iskuja siesi.
Ja ottelu alkoi.
Peto voitosta varmana rohkeena ryntää
päin uskallikkoa loikaten kerta,
mut silloin säilä sen kylkeä kyntää
ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta;
ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden
yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa,
mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden
peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.
Ja jälleen meuraa suosion myrsky
ja ympäri illan urhoa kantaa
väen valtaisen tyrsky,
joll' ei ole rajaa, rantaa;
ja harput helkkää
ja kantelot kaikaa
ja riemua pelkkää
sulosävelet raikaa;
ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein
hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin
ja ruusuvauloin
ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein
olet suuri, sa untemme urho!
* * *
On koittanut viileä, äänetön yö,
vain hiljaa Tiberin laine lyö,
kuvan kuuhut luopi sen pintaan.
Sen rantaa rientävi mykkä mies,
min synkkänä hehkuu silmien lies
ja raivo raastaa rintaa.
On öinen kulkijakummitus
jumaloitu ja juhlittu Spartacus,
tuo taikuri taidon ja voiman.
Hän nyrkkiä puistain huohottaa,
ja öinen tienoo kuulla saa
kiron katkeran vain sekä soiman:
-- Minä vihaan teitä, te houkkiot,
kevytkenkäiset joutilasjoukkiot,
sua vihaan ma, Rooma suuri,
joka päivä on ainainen vihani uus,
taa naamarin kaihtuva katkeruus
kuin kyy mua puree juuri.
Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi,
ja taaton, min hurme kuivihin juoksi,
ja siksi, ma ett' olen orja.
Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös,
olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös,
sua vartoo säiläni sorja.
Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie,
mull' että on kukkasin kylvetty tie
ja joukkojen suosio löyhä.
Niin turhan tähden en kalpaani käytä,
en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä,
niin sieluni ei ole köyhä.
Minä varron, koska mun hetkeni lyö,
jona kaunein luontuu kätteni työ,
jona taitoni tottaan näyttää.
Sinis nostaa en saa naamiotain,
sinis houkkain suosion vuoksi ma vain
saan leikiten kalpaa käyttää.
* * *
Ja Spartacuksen hetki löi,
löi koston kolkko tiima,
ja yllä Rooman synkkä soi
nyt vainon villi viima.
Hän nousi säkenöivin säin,
tuo miekkamiesi ylväs,
nous' orjain kanssa tuhanten,
mut hän on niiden pylväs.
Ja toden tiukan tuntea
sai Rooman kansa kauhuin,
kun katkeruuden karvas vuo
sen yli paisui pauhuin;
sen sydänjuureen saakka kun
löi Spartacuksen kalpa,
ja sankarkunnon ilmi toi
areenan urho halpa.
Ja vaikka ristinkuolohon
vei sankartiensä jylhä,
niin elää hän ja henkensä,
uus' taistons' ain on ylhä.


KÄSISSÄNSÄ KAIKKI KARTTUU
(TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖN JUHLASSA)

Eespäin kaukomäärää kohti
rientää työläisjoukko sankka,
toteuttaa mitä pohti,
pohja allaan varma, vankka.
Aina, aina eespäin ryntää,
taivu ei, ei taannu taaksi,
ihmisyyden pellon kyntää
kauneuden kasvumaaksi.
Vaikka raakalaisen maineen
yhteiskunta sille antoi,
vaikk' on itse orja aineen, --
ihanteita ilmi kantoi.
Aatteit' ahtamalla ahtoi,
janos hengen hekkumoita,
taiteen pyhätöitä tahtoi,
loi ja valvoi, vaali noita.
Käsissänsä kaikki karttuu,
elävän saa hengen, elää:
uusi yhteiskunta varttuu,
huomenkellot heljät helää.


ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE

Mielin nuortein murrat kaiteen,
vuosisatain rakentaman,
vakaa luoja työläistaiteen,
palvelija hengen saman,
sielut synkenneet mi syttää
kautta maiden niinkuin kulo.
Esimerkkis elähyttää
niinkuin kevättuulen tulo.
Aina työssä, aina työssä
nään mä sun kuin kaivosmiehen
hämärässä puoliyössä.
Kyllyit kahlehditun tiehen,
tylsään liikkumattomuuteen.
Eespäin, eespäin vaikka vaivoin,
irti vanhasta ja uuteen
voimill' älyn, aatteen, aivoin.
Usko, joka vuoret siirtää,
täyttää työläispoves hartaan,
leiman luomuksiisi piirtää.
Yli unohduksen partaan
henkes hehkuva sun kantaa,
osaveljes haltioittaa,
viljoin virikkeitä antaa.
Pohjakerta kanssas voittaa.


VALKEUDEN TIELLÄ
(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)

Raa'aksi sen risti huhu,
voimaa vain mi palvoi jylhää,
jonk' ei ikikaipuut' ylhää
ainoakaan piirre puhu.
Materian orjaks maine
pohjakerran kuulutteli,
alkuvaistoissaan mi eli
aatoksissaan aina aine.
Muodottomana mi työntyi
liejun lailla tiedon tarhaan,
tallas jalkoihinsa parhaan,
vaalijaks vain vatsan myöntyi.
Mutta moitteet panetuksen
työläisluokka luotaan torjui
vaikka alla ikeen horjui,
vaikka alhoon alennuksen
aikakaus sen synkkä syysi,
piili povessa sen yhä
kaipuu kauneuden pyhä,
hengen hekkumaa se pyysi.
Valkamoille valon riensi,
tietoja ja totuutt' tahtoi,
sieluuns' aartehia ahtoi,
iäisikävöinnin liensi.
Penkoi luotteet pölyn alta,
huuhtoi kultaa kuonast' aikain,
omikseen sai salat taikain.
Nousi porras portahalta,
nousee, kunnes kulmillansa
voitonlehvä vehryt häilyy,
kunnes suuri päivä päilyy,
kunnes kahleitta on kansa.


TYÖN NUORISO

Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään
kuin satujen sankarin seppelepään,
kuin taikurin ihmetarun,
nään nousevan äärestä ankaran työn,
nään nousevan alhosta aikasi yön
ja kostavan kohtalos karun.
Nään eellimmäisenä taistelohon
sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on,
kuss' soi terät kalskuvat kalpain,
kuss' uhreja vaativin, vaikein lie
joka askel, mi vitkaan voittohon vie
rivit rohkeet ja hartahat halpain.
Sinut kiilankärkenä painuvan nään
läpi ennakkoluulojen jäytävän jään,
läpi valheen vuossata-vuoren,
nään kairana kiertyvän vankimpaan
ikimuuriin henkeä salpaavaan,
nään pirstovan kahlivan kuoren.
Ja suinpäin suistavan pylväiltään
kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään
epäjumalten ammoisten aikain,
nään riistävän verhot värjätyt pois
tekohurskauden, jotk' kilpenä ois
vain väärinä öisien taikain.
Perut poistavan keskiajan kaamean tuon,
tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon,
alas iskevän alttarit saastain,
pois piinapenkit raivaavan,
pois piinaajat myös laasevan
kirot kirkon katkerat raastain.
Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös
ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs
on suurin se, nuoriso valpas.
Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin
eturinnassa rientäin sa ryntäät näin,
on iskevin aina sun kalpas.
Etujoukkona orjain armeijan,
koko kärsivän työläismaailman
vihit itses sä sankarityöhön:
lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan
käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan,
lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.


PYRI PINNALLE

Lyhyt hetkesi heljänä hehku,
pala puhdasta, kirkasta tulta!
Ei laatuun käy kytö miilun,
pois päältäsi kuona ja multa!
Lyhyt hetkesi heljänä hehku!
Tuli tuskan ja katkeruuden
yös synkeän kirkastakoon:
näät määräsipään pyhän, uuden.
Lyhyt hetkesi heljänä hehku!
pyri pinnalle, nouse ja riennä
ylös alhosta onnettomuuden,
kova kohtalos, ystävä, liennä!


SONETTI

Jo iltakellon ääni kajahtaa
ja työstä palaa niukan palkan saajat,
on paidat märät, hiki hajahtaa
ja jäykät ovat jäntereet ja raajat.
Taas sänkipaljaina on sarat laajat,
on sirpill' ollut paljo purtavaa.
Maa alaston ja kuhilaat myös taajat,
ne tiukkaa kättentyötä todistaa.
Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan,
kun varhain aamusta jo riihtä puidaan,
ja päivät seuraavat ja viikot, kuut.
Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen,
mut palkan niukan suo hän uurtajalleen,
pui riihtä raataja, saa sadon muut.


SORASOINTU

Suvinen yö.
Lännessä ei ole enää ruskoakaan.
Kaukana yksinäisellä luodolla makaan.
Eväitään kalakaveri syrjässä syö.
Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään.
Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen.
Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään
taivaan puoleen.
Mutta muuta en nää kuin nuotiomme
sauhua karttaen kiertävän hyttysparven,
iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; --
suuren suur ei taivaasta nautintomme.
Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa,
jossain virstojen päässä mi luikkaa
taikka kuinka huojuu maininki santaan
luodon rantaan.
Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha,
torkahtaneen luonnon riutuva rauha.
On kuin kaukana onnensaarella oisin,
on kuin unhoittaa muun maailman voisin,
elää ristiriitoja, vaivoja vailla
onneni mailla.
Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet!
Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.
Ah, sorasointu sai pian aatoksiini:
Varkain kurkistan näet kumppaniini:
istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa
kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa,
penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu,
kunnes kulmilleen niin katkera koituu
huolenpiirre, että katseeni käännän,
liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän,
jolloin toivottoman hän touhunsa heittää,
vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää,
laillani vuorostaan on nukkuvanaan.
Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.
Sirpaleina on hauras, haihtuva haave.
Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave,
iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka.
Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka:
nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet,
kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet,
oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki.
Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.


ROCHDALEN KANKURIT

Ei totuus kaipaa kultakehtoa,
sen kuuluttaja seimessä voi maata,
ei suuruutt' yksin loisto luoda saata,
voi varjostakin valo virrata.
Ei prameutta sukutaulujen
Rochdalen miehilläkään, kankureina
he raatoi, rehki työstä kalvenneina,
myös työttömyyden tuskat tuntien.
He pohjakertaa olivat jos ken,
ja tuskin heistä neronleima loisti,
kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti
ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.
Mut tuskan kautta aika johtikin
suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino
ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino
se vihki miehet urhontoimihin.
He ylvään auvonaatteen ilmi toi,
niin yksinkertaisen ja siksi suuren,
se kärsimyksistä kuin juonti juuren,
siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.
He osoittivat mitä heikko voi,
kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin:
on joukko murtumaton mahti heikkoin,
kun yhteisonnea se ihannoi!


KIRJALTAJA

I.
Ahtaassa komerossaan kyyröttää
kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki.
Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan,
on otsa kurttuinen ja käsi raukee
töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa,
mi raamattua pergamenttiin piirtää.
Niin kauan kopioinut on hän sanaa,
on koko ihmisiän kirjoittanut;
on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet,
vuoskymmenet jo vierineet on unhoon
ja niiden kanssa kynämiehen miehuus.
Mut keskeneräinen on yhä työnsä,
on pipliansa tuskin puolitiessään,
ja käsi käskienkin vaapertelee
kuin etana, ja silmät samentuneet
vain vaivoin sanan sanast' erottavat.
Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää!
Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa,
kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa,
kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo
ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu.
Mut huoleen haikeahan ylähältä
hän anoo auvoa ja armahdusta:
-- Oi, vallat taivahan, te avuks tulkaa
ja puolestani liikutelkaa sulkaa!
On teidän vallassanne ihme näyttää
ja tekopuoli tehtäväni täyttää.
Ah, kerskaust' ei kestä elontyöni:
kuin orja raadoin päiväni ja yöni,
mut hiiri synnytä ei vuorta -- vahto
on ihmisvoima vain ja ihmistahto. --
Vaan korvaa kallista ei kaikkivalta
ja orjaa vapahda ei vaivan alta.

II.
Kuin titaani tarun,
tuo ainoa Olympon jumala, jolla
sydän rinnassa säälivä sykki,
mi näki kuink' ihmiset eksyivät yössään
ja sokkoina sortuivat elämäntyössään;
kuin titaani tarun,
mi lohduksi ihmislapsien vaivaan
tulen lennätti liedeltä taivaan,
mut kostona Zeun
koki kohtalon itse niin kaamean, karun, --
kuin uljas, uhmiva titaani tarun
mies Mainzin sa myös
teit sankarityös,
teon taivaita hipovan, valtavan, välkeen,
min vertaist' ei tehty sen jälkeen.
Kuin titaani myös sä
olit valtava työssä,
kun siivillä siunasit Sanan,
tuhatvuosien mennen
mi rampana maass' oli ryöminyt ennen,
oli tuomittu kuoloon ihmisen lailla
ikimuotoa vailla.
Nyt kuolematon
sana ihmisen on,
ajan, paikan kahle on katki.
Maan ääristä ääriin kuin lintu se liitää,
yli mertenkin kiitää
ja, missä sen tielle on laadittu sulku,
maan altakin siellä nyt käypi sen kulku,
on lennossa ain'
ajatuksilla, aatteilla kansottain
maat kaukaisimmatkin, kaikki!
Mut palkkasi, palkkasi Mainzin mies?
Kuin titaani tarun
koit kohtalon karun,
niin onneton, ohdakkeinenhan ties.

III.
Jo vuosisadat pitkät siitä siirtyi,
kun hanhensulin hitain kirjat piirtyi.
Myös jättisiivin siitä aika kulki,
kun kuolo Mainzin miehen silmät sulki.
Ja yhä valtavammaks joka hetki
saa sanan painetun nyt voittoretki.
Se tulvii koko yhteiskunnan yli,
ja kaikill' avoin aarteikas sen syli.
Se ihmisaatosten on templi ylväs,
on järjenriemukaari, -- voitonpylväs.
Mut kallis on tuo muistomerkki huima!
Sen hinta tuhanten on tuska tuima.
Se tuhansien elinvoimat vaatii,
se kesken kuopataan, ken sitä laatii.
Sen rakentajat ratkeavat työssään.
Mut heitäkin se elähyttää yössään
ja viittaa alhost' ylös aamunkoittoon:
työnorja-mailman voittoon.


VUOSIORJA

Taas taakkasi heitit sa hetkeksi pois.
Tovi hengähtää sun suotiin.
Tovi lyhkäinen, ah, pian vierivä pois.
Pian saa elos entismuotiin.
Sama harmaus, henkes mi ammoin hyys,
sama painava pakkovuosi
on eessäsi taas: työläisyys.
Aik' ankara ei sua suosi.
Sama tolkuttomuus, sama toivottomuus
ja tuskainen tuijotus turha
taas alkaa entinen, alkaa uus
minän parhaimman raiskaus, murha.
Taas vitkat, viipyvät viikot saa
ja kuut ikipitkät ja ankeet;
saat uurastaa, yhä uurastaa,
kunis kurjana kuoppahas lankeet.
Ilo ansion ei, ei tyydytys työn
sykähyttävä syöntäsi täytä.
Sama ain' olet astuja arjen ja yön,
sääs synkk' ei seestyvän näytä.
Kuva karmivin, karkein ja runnelluin
olet vain sa nyt luomisen herran:
tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin
joskoht' olit ihminen kerran.
Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät
yhä köyhää köyhemmäksi.
Näkörannassa raihnaan mierosi näät;
siin' on mitä työstäsi läksi.
Tai kenties kukkuratäysi jo on
viho viimein malja sun malttis,
osans' ottaa luonto jo lahjomaton,
lyöt, lyöty, jo viimein valttis.
Ja vuossatakahlees katkaiset,
elon tartut jo runsaussarveen,
käden käänteessä kohtalos ratkaiset,
käyt päivänlapsien parveen.
Tai -- taas nuo viipyvät viikot saa
ja kuut ikipitkät ja ankeet,
saat uurastaa, yhä uurastaa,
kunis kurjana kuoppahas lankeet.


NÄLKÄISTEN KATSEET

Sitä ei ole tarvis niin tarkkaan nähdä,
voi johtopäätöksen muutenkin tehdä,
isän nälkäisen yks' ilme ramee,
yks' äidin ja lapsen silmäys samee,
ne enemmän kuin puhe pitkäkin haastaa,
ne sydäntä raastaa.
Ne kertovat vaivoista vaikeimmista,
ne haastavat herjasta, loukkauksista
ja tuskasta, jonka jo lapsi peri,
jota suoniinsa istutti äitinsä veri,
joka polvesta polveen kuin sairaus siirtyi,
löi leiman ja muotoon syöpyen piirtyi;
ne piinasta puhuu, ne syytöstä syytää