Alhaisolauluja - 4

kuin vieras väistäen, loitompaa.
On niinkuin lainkaan kilpasilla
en olisi ollut sen sokkeloissa,
en erehtynyt, en eksynyt, en,
en harhaillut korvesta poissa,
vaan aina astunut lapsena sen.
Vain korvessa ollut ja korpea käynyt
ja korven kaikuja kuullut,
ja korven impeä lempinyt vain
ja kauniimmaksi luullut,
ja hälle laulanut laulujain. --
Näin unelmoin minä yksin yössä
kuin korvenpoika sorja,
vaikk' outona astun ma polkuja sen,
olen ahnaan maailman orja
ja kannan painoa kahlehien.


SONETTEJA

I.
On niinkuin oisi eessä ristirauta
ja telki tiukka, sydän sairas on,
ei ovelinkaan itsepetos auta,
jo määrä täys' on kolkon kohtalon.
Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta,
on elontoive turha, tolkuton.
Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta
ja piste piirrä jälkeen hunningon.
Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen:
lie elonvaivaan jokin järkisyy,
joskohta viisas punoi nuoran orteen,
kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy.
Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka.
On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!

II.
Joko hukka mun peri? --
tuot' äänettömyydeltä urkin ma vain,
kun tulvahti tuska, tuli murhe kuin meri,
tukipaikkaa ja turvaa ma turhaan hain;
sydän vavahti, seisahti veri,
perus järkähti, pois olin pohjaltain,
hajos minuus, ma olin kuin outo ja eri,
ja jos hairasin taa, typötyhjän ma sain.
Ei hetkeni lyönyt,
olin ehtinyt vain toden äärehen tiukkaan,
oli vastassa korpi, mua vartosi työ nyt
ja arki, oli pakko mun tyytyä niukkaan
ja unteni purppurat ryysyihin vaihtaa
ja menneeltä katseeni kaihtaa.

III.
Oli taistelutanner aava,
ylt'ympäri nuolet viuhuen soi,
veri ryöppysi niinkuin laava,
kun saalista viikatemies lapioi.
Oli kuolleet käsky ja kaava,
kukin iski min taisi ja tohti ja voi,
rivi riviltä, rinnassa haava,
väki kaatui ja vaikeroi.
Kera muiden ma ryntäsin, koitin
esimerkkiä seurata sankarin parhaan,
sodankannelta kuurona soitin,
mut sorruin ja tuska mun syöntäni raastoi.
Ohi astuva ilkkuen haastoi:
hyvä mies, mut tähtäsi harhaan!


TUSKAN TUOKIOINA

I.
Taas saapui sairas hetki,
käy kuolonkolkko retki
nyt kautta tuskan tälleen
taas korpeen jälleen.
Päin erämaata kääntyin
mies mieron rientää nääntyin
taas taakseen katsomatta
ja seuraajatta.
Ei kulje kanssaan kukaan,
vain elonkammon mukaan
sai yöhön yksinäisen
hän viiltäväisen.
Se seuraa kintereillään
hänt' epätoivon teillään,
ei ohi käy, ei jätä,
ei kaiko hätä.

II.
Pois heitä sydänrukka liiat haaveet,
ne pilkoin pettävät, ne vievät harhaan.
On todellisuus tiukka: huolen aaveet
pian rauta-anturoin käy untes tarhaan.
Ei unelmista elon arkivaivaan,
vie liian vinhaan sadansylensaappaat,
ja pilvilinnaa toden toukka kaivaa,
se maahan romahtaa kun käsin kaappaat.

III.
Kai luulet, tuskan ilkkunaama peikko,
ma että raippaas ratkean ja murrun.
Se harhaluulo on: ma olen heikko,
mut sortamalla sorru en, ma turrun.
Ma puolta käännän vain kun siimas sinkuu,
kuin parkki nahkaan on sun iskus selkään,
ma tunnen kyllä kun sun vitsas vinkuu,
mut vaikerrusta kuule et, en pelkää.
Ma että sain sun saatokseni, riittää.
On toista tunnustaa vaan toista sietää.
En aio nöyrtyä, en aio kiittää,
vaan minkä kestää mies, ma tahdon tietää.


VALMIINA

Syksyaamu selvä, kuulas,
heräjää jo usvan takaa,
vait on öinen viima suulas,
tyynnä myrskyn mahti makaa.
Soissa huuran huntu häilyy,
välkkää maa ja puu ja lehti,
koi, mi pilven alla päilyy,
huomenruskon eellä ehti.
On kuin päänsä taivuttaisi
kohtalolleen luomakunta,
että talvi vaivuttaisi
uinumaan sen unhon unta.
Katson kauas taivonrantaa
yli avovetten aavain,
auvon aatos mieltä kantaa,
kaikkoo tuska tunnon haavain.
Mielin rinnoin rauhallisin
elontalven taakan sietää,
tulkoon vaikka yö jo pisin,
sainhan päivän riemun tietää.


KOLJONSELKÄ

Kuin talven rinnassa haava
yhä auki ammottaa
tuo Koljonselkä aava.
Kun katsot, niin kammottaa.
Lumivaippaan kietoi tiukkaan
jo talvi sen rantamaat,
purot puutuivat jäähän piukkaan,
suot riittyi ja huurtui haat.
Maall' aisakellot helkkää
ja rientää suksimies,
jo aikoja talvea pelkkää
muu luomakunta ties.
Mut Koljonselkä aava
yhä auki ammottaa
kuin talven rinnassa haava.
Kun katsot, niin kammottaa.
Hile hautautuu sen nieluun,
lumen ahmaavat aallot sen,
kuin kätketty syvyyden sieluun
ois helvetti hehkuinen.


TALVIYÖSSÄ

Kyll' on pimeyttä!
Maailma kuin syttä,
lunta näkymätön pilvi syytää,
hiuteet naamaan sinkuu,
viima vonkuu, vinkuu,
syöntä kouristaa ja suonta hyytää.
Jälkes tuisku tukki.
Pimeys kuin lukki
joka pensaasta ja puusta kurkkii.
Tuskin eespäin voit sa,
harhaan haparoit sa,
jalkas uupuneena tietä urkkii.
Silmäs yöhön uraa
niinkuin kaira puraa.
Umpikuljuss' olet kahdenvaiheen.
Epätieto lamaa.
Kaikkialla samaa,
koko mailma on kuin käynyt kaiheen.
On kuin elos ankeen
hautaisit jo hankeen
viiman veisatessa viime virttä.
Tyhjää käsi kajoo,
untes silta hajoo,
toukka kaluaa sen viime hirttä.


KEVÄTMYRSKY

Horrosunta.
Jähmettynyt luomakunta.
Kinos kasvoi kyläin yli,
ammollaan on talven syli.
Katsot länteen, katsot itään,
mutta et nää muuta mitään:
silmänkantamaton hanki, hanki;
ihmissielukin kuin vanki, vanki;
niinkuin myrkky syöpyy kauhu sisimpääsi
Loppu lohdutonko?
Viime tuomionko
luonnonlaki lahjomaton sääsi?
Mutta niinkuin vastaukseks etäisyys nyt huoahtaa,
tummuu loitto taivaanranta, on kuin vavahtaisi maa;
äänekkäämmin, äänekkäämmin ähkii nyt jo kaukaisuus,
kunnes äkin ääntä täys' on ympärilläs avaruus.
Kevätmyrsky, kevätmyrsky, herranilma ilmeinen!
Kaikkialla vinkuu, vonkuu, pauhaavat jo puuskat sen,
niinkuin jättiraiti liehuu lumiaava aukea,
ääneen vaikeroi jo viita, huokaa korpi raukea.
Luonnonvoimain temmellystä tutkit vaiti tuijottain,
kauhus katoo, pelkos poistuu, rintas täyttää riemu vain.
Kevätmyrsky, kevätmyrsky! Tuhotöitä teet ken ties.
Vähät siitä, kunhan taittuu talven jäykkä, jäinen ies.
Vähät siitä, siellä täällä vaikka kaatuu laho puu.
Katso! Kohti korkeutta vesat vehreet kurkoittuu.
Muusta viis, kun harmaja vain haihtuu liikkumattomuus.
Kun vain henki heräjää ja alkaa aikakausi uus!


KEVÄTSÄDE

Kuin vallaton poika se leikkii,
yli pöykkyjen kiipee ja hangilla keikkii,
kuperkeikkoja heittää ja huitoo ja huiskii
ja nietoksen niskassa muiskii.
Ja raisuna räystäillä hyppii:
lunt' ahmivi nyt, jääpuikkoja nyppii
ja kaivaa kattosammaleet esiin
ja kurkkii pääskysten pesiin.
Mut kyllästyin jo ikkunan puhki
yks'kaks pian pirtin puolelle huhki,
käy nurkasta nurkkaan, nyt orsilla kiikkuu,
taas lattiapalkeilla liikkuu.
Vaan ahdasta sillä on siellä.
Pois käy, kuin karkuri kohta on tiellä,
yli peltojen puikkii ja piilevi lehtoon,
näkörannass' on ruskossa ehtoon.
Ja ihminen ilmiön eessä
hymysuisena seisoo, mut silmät on veessä,
ja ääneti anoo: Oi, säde sees sä,
elo elvytä! Taikojas tee sä!