Uhrilauluja - 3

kumppanini, joka aina liität minun sydämeni riemun siteillä outoon ja
epätavalliseen.
Sille, joka sinut tuntee, ei ole mitään enää vierasta, ei suljettu
mikään ovi. Oi, täytä tämä rukoukseni, etten koskaan kadottaisi
siunausta käsittää kaiken yhteys kaiken moninaisuudessa!

64.
Virkoin hänelle korkeassa ruohikossa, yksinäisen virran vieremällä;
"Tyttö, mihin menet varjostaen lamppua vaipallasi? Taloni on pimeä ja
autio -- lainaa valosi minulle!" Hän kohotti hetkeksi tumman katseensa
ja katsoi minua silmiin hämärän halki: "Tulin joelle", sanoi hän,
"asettaakseni lampun laineille, kun päivä painuu länttä kohti." Seisoin
yksin korkeassa ruohikossa ja seurasin lampun arkaa liekkiä, joka
hyödyttömänä vieri virran mukana.
Haastoin hänelle nousevan yön hiljaisuudessa: "Tyttö, valot ovat kaikki
sytytetyt -- kunne kannat lamppuasi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa
valosi minulle!" Hän kohotti tummat silmänsä minun silmiini ja seisoi
tuokion epäröiden. "Minä tulin", lausui hän vihdoin, "lainatakseni
lamppuni taivaalle." Minä seisoin ja seurasin hänen valoaan, joka
hyödyttömänä paloi tyhjyydessä.
Puhuin hänelle keski-yön kuutamossa pimeydessä: "Tyttö, mitä tarkoitat
painamalla lamppua povellesi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa valosi
minulle!" Hän seisoi hetken ja mietti ja katsoi minua silmiin pimeässä.
"Toin valoni", lausui hän, "liittääkseni sen lamppujen juhlasaattoon."
Minä seisoin ja seurasin pientä lampunliekkiä, joka haihtui
hyödyttömänä muiden valojen joukkoon.

65.
Minkä taivaallisen juoman tahtoisit, Jumalani, elämäni ylitsevuotavasta
maljakosta?
Onko sinulle nautinto, runoilijani, nähdä maailma minun silmieni kautta
ja seisoa minun korvieni ovella vaieten kuullaksesi omia ijäisiä
sopusointujasi?
Sinun maailmasi kutoo sanoja minun mieleeni, mutta sinun ilosi säveltää
ne. Sinä annat itsesi minulle rakkaudessa ja silloin sinä tunnet
kokonaan oman suloutesi minussa.

66.
Hän, joka aina oli jäänyt olemukseni syvyyteen, sen hiiluvaan,
kiiluvaan himmeyteen, hän, joka ei koskaan aukaise huntuaan huomenen
valkeudessa, hän on oleva minun viimeinen lahjani sinulle, oi Jumala,
verhoutuneena loppulaulelmaani.
Sanat ovat sitä kosineet, mutta eivät omakseen voittaneet. Kaikki
yritykset häntä vakuuttaa ovat kaihoisia käsivarsiaan hukkaan
ojentaneet.
Harhailin maasta maahan ja pidin häntä sydämeni syvimmässä, ja hänen
ympärillään nousi ja vaipui elämäni kasvu ja katoaminen.
Kaikkia minun ajatuksiani ja tekojani, minun untani ja minun unelmiani
hallitsi vain hän ja kuitenkin hän asui syrjässä ja yksinään.
Moni koputti minun ovelleni ja kysyi häntä ja kääntyi pois
epätoivoisena.
Ei ollut ketään koko maailmassa, joka olisi nähnyt hänen kasvojaan, ja
hän jäi yksinäisyyteensä odottamaan sinun tuntemustasi.

67.
Sinä olet taivas ja sinä olet myöskin pesä.
Sinä kaunoinen, siellä lepää pesässään sinun rakkautesi, joka saartaa
sielun väreillä, tuoksuilla ja sävelillä.
Tuolla tulee aamu kultaisine koreineen, kauneuden seppel oikeassa
kädessään, jolla hän vaieten aikoo maanpiirin seppelöidä.
Ja tuolla tulee ilta yli yksinäisten niittujen, joilta paimenet ovat
pitkin jäljettömiä polkuja poistuneet, se kantaa kultaisessa leilissään
rauhan viilentäviä henkäyksiä levon läntiseltä valtamereltä.
Mutta siellä, missä kaartuu ääretön taivaankansi, jonne sielu lentoon
singahtaa, siellä vallitsee valkea, tahraton kirkkaus. Siellä ei ole
päivää eikä yötä, ei muotoa eikä värejä, eikä koskaan, koskaan
sanaakaan.

68.
Sinun auringonsäteesi tulee alas tämän minun maani pinnalle, se pysyy
pitkän, armaan päivän minun ovellani ja kantaa takaisin sinun jalkojesi
juureen pilvet, jotka ovat minun kyynelistäni, huokauksistani ja
lauluistani muodostuneet.
Reippaalla suloudella sinä viskaat kosteiden terhenien vaipan ympäri
tähtipovesi ja loihdit sen lukemattomiin muotoihin ja poimuihin ja
väreihin, jotka aina vaihtelevat.
Se on niin kevyt ja liihoitteleva ja hieno ja tumman kyyneleinen, sillä
sinä rakastat sitä; sinä Kirkas ja Säteilevä! Ja siksi saa se verhota
sinun valkean ja seesteisen valosi huolihunnuillaan.

69.
Sama elämän vuo, joka yötä päivää kautta valtimoitteni virtaelee,
virtaa kautta maailman ja karkeloi poljennollisin mittasuhtein.
Sama elämä se on, joka halki maan tomun hilpeänä purkautuu
lukemattomiksi ruohonkorsiksi ja puhkee lehti- ja kukkalaineiden
kohinaksi.
Sama elämä se on, jota kuoleman ja syntymisen, luoteen ja vuoksen
valtamerinen kehto keinuttaa.
Tunnen jäsenieni säteilevän tämän elämän koskettaessa maailmaa. Ja minä
ylpeilen niiden aioonien elämäntykinnästä, joka tällä hetkellä kautta
valtimoitteni karkeloi.

70.
Käykö yli voimiesi iloita tällä hypähtelevällä hilpeydellä? Tunnetko
pyörtyväsi, hengästyväsi, häviäväsi ahdistavan riemun pyörteeseen?
Kaikki syöksyy edelleen, mikään ei pysähdy, mikään ei katso taakseen,
mikään mahti ei auta siinä, kaikki syöksyy edelleen.
Täytyy rientää yhtä jalkaa lakkaamatta, myötätempaavan musiikin kanssa.
Vuoden-ajat tulevat tanhuten ja menevät. Värit, tuoksut ja säveleet
kaatavat loppumattomia kaskaadeja tuohon ylitulvehtivaan riemuun, joka
hajautuu ja haihtuu ja kuolee joka silmänräpäys.

71.
Se, että tahtoisin tehdä paljon itsestäni, että tahtoisin joka taholle
käännellä sitä heittääkseni väririkkaita varjoja sinun kirkkauteesi --
se on _Mayasi_.
Sinä äärellistät oman olemuksesi ja manaat näin rajoitetun itsesi
myriaadeihin säveliin. Ja tämä sinun itse-rajoituksesi on minussa
ruumiillistunut.
Kautta kaiken taivaan kaikuu sekeinen, läpitunkeva, hymyn ja kyynelten,
pelon ja toivon laulu. Aallot nousevat ja vaipuvat, haaveet särkyvät ja
kokoontuvat. Minussa sinä itse käsität itsesi.
Aidan, jolla olet itsesi rajoittanut, on yön ja päivän sivellin
lukemattomilla kuvioilla kirjaellut. Sen takana on sinun
kummakaiverteinen, salaperäinen valtaistuimesi, jossa on tyystin
vältetty kaikkia suoria ja karuja viivoja.

72.
Tuo sinun ja minun suuri ilmennyksemme on kaartanut kaiken
taivaankannen. Sävelet, sinua ja minua helkkyväiset, värähyttelevät
ilmoja, sinua ja minua kätkien sekä etsien vierivät aikakaudet.
Hän, tuo sisin, on herättänyt minun olentoni salaisella
kosketuksellaan.
Hän heittää tenhonsa näiden silmien yli ja soittaa iloisena sydämeni
kieliä, vuoroin nautinnon, vuoroin tuskan sävelmillä.
Hän kutoo maljan huntua kullan ja hopean, sinisen ja vihreän
haihtuvista väreistä, hän sallii sen poimujen läpi kuultaa jalkojensa,
joita koskettaen oma itseni minulta unohtuu.
Päivät tulevat, aikakaudet menevät, mutta hän liikuttaa yhäti sydäntäni
moninimisenä ja monessa valepuvussa, monissa ilon ja surun sirpaleissa.

73.
Kieltäymys ei tuota minulle vapautusta. Nautinnon tuhansissa siteissä
tunnen vapauden itseäni syleilevän.
Sinä tarjoat minulle aina raikasta, aina eriväristä ja erituoksuista
viiniäsi ja täytät maallisen maljani piripinnoilleen.
Minun maailmani sytyttää sadat eri lamppunsa sinun liekistäsi ja
asettaa ne temppelisi alttarille.
Ei, en koskaan tahdo lukita aistieni ovea. Näkemisen, kuulemisen ja
koskettamisen riemut kantavat sinun riemujasi.
Niin, kaikki minun harhakuvani tulevat palamaan ilon soihtuina ja
kaikki minun pyyteeni rakkauden hedelmiksi kypsymään.

74.
Ei ole päivä enää, varjot ovat maille langenneet. On aika, että menen
virralle ruukkuani täyttämään.
Illan ilma värähtelee vetten sävelistä. Ah, ne kutsuvat minua pois
hämärään! Kukaan ei kulje ohitseni yksinäisellä kadulla, tuuli on
laannut, vain virran aallot karehtivat karkeloitaan.
En tiedä, palajanko koskaan kotia kohti, en tiedä, kenet sattuma
tielleni johdattaa. Tuolla poukamassa soittaa tuntematon pienessä
purressa huiluaan.

75.
Sinun antimesi täyttävät meidän kuolevaisten kaikki tarpeet ja
palajavat sinulle takaisin vähentymättöminä.
Virran on tehtävä päivätyönsä ja se rientää halki niittujen ja ketojen.
Kuitenkin kiertää sen lakkaamaton vuo sinun jalkojesi juureen niitä
huuhtoakseen.
Kukka täyttää ilmat tuoksullaan. Mutta viimeisen kunnia-uhrinsa tarjoo
se sinulle.
Sinun palveluksesi ei köyhdytä maailmaa.
Ihmiset etsivät runoilijoiden sanoista tarkoituksen, mikä heitä
miellyttää, mutta niiden viimeinen tarkoitus viittaa sinuun.

76.
Olenko päivästä päivään, oi elämäni Herra, seisova kasvoista kasvoihin
sinun edessäsi?
Olenko kädet ristissä, oi kaikkien maailmoiden Herra, seisova kasvoista
kasvoihin sinun edessäsi?
Olenko suuren taivaasi alla, vaieten ja yksinäisenä ja nöyrin sydämin
seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Olenko tässä toimeliaana, vaivojen ja taisteloiden metelisessä
maailmassa seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Ja kun työni on tässä maailmassa tehty; oi kuningasten Kuningas, olenko
yksin ja sanattomana seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?

77.
Minä tunnustan sinut Jumalakseni ja olen syrjässä, -- mutta minä en
tunne sinua omakseni enkä pääse lähelle sinua. Minä tunnustan sinut
isäkseni ja kumarrun jalkoihisi, -- mutta minä en kättele sinua
niinkuin ystävää.
Minä en ole siellä, mistä tulet minua tuntemaan ja minulle omaksi
antautumaan, en voi sinua siellä painaa sydämelleni enkä tulla
toveriksesi.
Sinä olet Veljeni veljien seassa, mutta minä en välitä heistä enkä jaa
heidän kanssaan ansioitani, jakaakseni kaikkeni sinun kanssasi.
En seiso ilossa ja surussa ihmisten puolella, vaan seison sinun
puolellasi. Pelkään antaa elämääni enkä sukella elämän suuriin
sydänvesiin.

78.
Kun luomakunta oli uusi ja kaikki tähdet tuikkivat ensimmäisessä
loistossaan, silloin kokoontuivat jumalat taivaassa ja lauloivat: "Oi
täydellisyyden kuvaa! Oi riemun yltäkylläisyyttä!"
Mutta äkkiä huusi joku: "On kuin olisi särkynyt valovitja ja yksi
tähdistä mennyt perikatoon!"
Katkesi kultaharpun kieli, heidän laulunsa lakkasi, -- ja he huusivat
kauhistuneina: "Tuo tähti, joka katosi, oli parhain kaikista, se oli
kunnia kaiken taivonkannen!"
Siitä päivästä saakka ei lakkaa etsiminen, huuto käy suusta suuhun,
että maailma on ainoan ilonsa kadottanut.
Vain yön syvimmässä hiljaisuudessa hymyilevät tähdet ja kuiskailevat
keskenään: "Tuo etsintä on turhaa! Kaikkialla vallitsee rikkumaton
täydellisyys!"

79.
Ellei minun osani ole kohdata sinua tässä elämässä, niin salli minun
aina tuntea, että olen menettänyt onnen nähdä sinua, -- älä anna minun
koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin
valveillani.
Jos minun päiväni kuluvat tämän maailman vilisevällä turulla ja minun
käteni täyttyvät jokapäiväisestä hyvästä, salli minun aina tuntea, että
en ole voittanut mitään, -- älä anna minun unohtaa milloinkaan, anna
minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
Jos istun tien vierellä lääpästyneenä huohottaen, jos olen vuoteeni
maan tomuun rakentanut, salli minun aina tuntea, että pitkä matkani on
vielä edessäni, -- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa
suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
Jos huoneeni ovat juhlaan koristetut, jos nauru kaikuu ja huilut
humisevat, salli minun aina tuntea, etten ole kutsunut sinua talooni,
-- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin
unessa kuin valveillani.

80.
Olen niinkuin syyspilven repale, joka hyödyttömänä taivaalla ajelehtii.
Oi aurinkoni, sinä ikikirkas! Säteesi ei ole juonut kuiviin
kosteuttani, sinusta erotettuna lasken kuukausia ja vuosia yhtyäkseni
valkeuteesi.
Jos niin on toivosi ja niin on leikkisi, ota tämä minun haihtuva
tyhjyyteni, maalaa se väreillä, kultaa se kullalla, anna puhaltavan
tuulen ajella sitä, muovaa se moninaisiksi ihmeellisyyksiksi!
Ja jos jälleen on toivosi tämä leikki yöksi lopettaa, silloin olen
haihtuva ja häviävä himmeyteen tai kuoleva valkean aamun ja puhtaan
kirkkauden viileässä hymyilyssä.

81.
Monena joutilaana päivänä harmittelin ajan hukkaa. Mutta se ei ollut
mennyt hukkaan, oi Herra. Sinä otit käsiisi jokaisen eloni hetken.
Salaa, olevaisen sydämessä, kasvatat sinä siemenen iduksi, umpun
kukaksi, kypsyvän kukan hedelmäksi.
Minä olin väsynyt, lepäilin joutilaana vuoteellani ja luulin, että
työni olisi lopussa. Aamulla minä heräsin ja tapasin tarhani täynnä
kukkivia ihmeitä.

82.
Aika on rajaton sinun käsissäsi, oi Herra! Kukaan ei laske sinun
tuokioitasi.
Päivät ja yöt menevät, aikakaudet kukoistavat ja kuihtuvat niinkuin
kukkaset. Sinä osaat odottaa.
Vuosisadat samoovat täydellistääkseen pienen metsäkukan.
Mutta meillä ei ole aikaa kadottaa, ja kun ei meillä sitä ole, on
meidän onnemme tempaistava. Me olemme liian köyhiä myöhästyäksemme.
Ja niin on, että aika kuluu, ja minä annan sitä jokaiselle, joka
vaatimalla vaatii sitä, ja lopuksi jää antimista tyhjäksi sinun
alttarisi.
Päivän päättyessä minä riennän peläten, että ovi olisi suljettu.
Kuitenkin huomaan minä, että siellä on vielä aikaa.

83.
Äiti, tahdon kutoa surunkyynelistäni helmiketjun kaulallesi.
Tähdet ovat punoneet valorenkaita jalkasi kaunisteeksi, mutta minun
ketjuni riippuu sinun rinnallasi.
Sinulta tulee rikkaus ja kunnia, on soveliasta antaa ne sinulle ja
kieltäytyä. Mutta murheeni on kokonaan minun omaani, jos sen tarjoan
uhrina sinulle, palkitset sinä minua armollasi.

84.
Eron tuska kaartaa maailman, eron tuska synnyttää lukemattomia hahmoja
taivaan äärettömyyteen.
Eron tuska tuijottaa yön hiljaisuudessa tähdestä tähteen ja muuttuu
lauluksi sateisen, himmeän heinäkuun kahisevassa lehdistössä.
Tuo yli tulvehtiva tuska syventyy lemmeksi ja pyyteeksi, ihmistalojen
iloiksi ja suruiksi, sama tuska sulaa ja lainehtii lauluna läpi
runoilijasydämeni.

85.
Kun sotilaat astuivat ensin ulos mestarin salista, minne he olivat
mahtinsa salanneet? Missä olivat aseet ja sotisovat?
He katsoivat ympärilleen köyhinä ja avuttomina, nuolia satoi heidän
päälleen, sinä päivänä, jolloin he astuivat ulos mestarinsa salista.
Kun sotilaat takaisin mestarinsa saliin samosivat, minne he olivat
mahtinsa kätkeneet?
He olivat riisuneet miekan kupeeltaan ja jousen ja nuolet. Rauha
hallitsi heidän otsallaan, he olivat jättäneet elämänsä hedelmät
jäljelleen, sinä päivänä, kun he takaisin mestarinsa saliin samosivat.

86.
Kuolema, sinun palvelijasi on ovellani. Hän on purjehtinut yli outojen
vesien ja on tuonut viestisi minun talooni.
Yö on tumma, minun sydämeni pelkää, ja kuitenkin tahdon ottaa lamppuni
ja avata oveni hänelle ja hänet tervetulleeksi toivottaa. Airuesi
seisoo minun ovellani.
Tahdon häntä kädet ristissä ja kyynelin kunnioittaa. Tahdon häntä
kunnioittaa ja laskea sydämeni aarteen hänen jalkojensa juureen.
Hän on poistuva toimensa täytettyään ja jättävä tumman varjon yli
huoneeni. Autioon kotiini jää vain minun orpo itseni, minun viimeinen
lahjani sinulle.

87.
Kuljeskelen täynnä epätoivoista toivoa ja etsin häntä kaikista taloni
sokkeloista enkä löydä häntä.
Taloni on pieni, ja mikä kerran meni, ei voi koskaan löytyä jälleen.
Mutta sinun talosi, oi Herra, on äärettömän suuri, ja minä tulin häntä
etsien sinun ovellesi.
Seison sinun iltataivaasi kultaisen katon alla ja kohotan rukoilevat
silmäni sinun kasvoihisi.
Saavuin iankaikkisuuden äärille, missä ei häviä mikään, -- ei toivo, ei
onni eikä kautta kyynelten nähty kasvojen kuva.
Oi, salli minun lyhentyneen elämäni sukeltaa tuohon valtamereen, upota
minut sen täysimpään syvyyteen! Anna minun vielä kerran avarassa
maailmankaikkeudessa tuntea tuo suloinen, kadotettu kosketus!

88.
Raunioituneen temppelin jumaluus! _Vinan_ katkenneet kielet eivät enää
kaiu kiitostasi. Iltakellot eivät kuuluta enää palvelusi tuokiota. Ilma
on hiljainen ja tyyni sinun ympärilläsi.
Sinun hävitettyyn huoneeseesi tulevat tuoksuvat kevättuulet. He
kantavat sinulle kukkien viestiä -- kukkien, joita ei enää vihitä
palveluusi.
Muinainen pappisi kulkee ja ikävöi yhäti uhria, joka evätään sinulta.
Illalla, kun tulet ja varjot sekaantuvat tomun himmeydessä, silloin hän
palajaa uupuneena takaisin hävitettyyn temppeliin nälkä sydämessään.
Moni juhlapäivä vaeltaa luoksesi vaieten, sinä hävitetyn temppelin
jumaluus! Moni rukouksen yö menee, eikä lamput ole sytytetyt.
Mestarin käsi muovaili kauniisti monet uudet kuvat ja kantoi unhon
pyhään virtaan, kun niiden aika tuli.
Vain hävitetyn temppelin jumaluus pysyy ijäti vailla palvelua,
ylenkatsottuna kuolemattomasti.

89.
Ei yhtään äänekästä, hälisevää sanaa minulta, -- niin on mestarini
tahto. Puhun vastedes vain kuiskaten. Sydämeni kieli on kuuluva laulun
hyminässä.
Ihmiset kiiruhtavat kuninkaan turulle. Kaikki myöjät ja ostajat ovat
siellä. Mutta minä sain outo-aikaisen loman keskellä päivää työn
touhinassa.
Kukkikoot siis tarhani kukkaset, vaikka ei heidän aikansa olekaan! Ja
alkakoon ahkeran surinansa keskipäivän kimalainen!
Kovin monta hetkeä kulutin hyvän ja pahan kamppaelussa, mutta nyt
tahtoo tyhjien päivieni leikkitoveri suosiollisesti vetää puoleensa
sydämeni. Enkä tiedä, mistä tämä äkillinen kutsu, mihin hyödyttömään
tarkoitukseen.

90.
Mitä tahdot tarjota kuolemalle sinä päivänä, jolloin hän on ovellesi
kolkuttava?
Tahdon asettaa vieraani eteen elämäni täyden astian, -- en ole laskeva
häntä luotani tyhjin käsin!
Koko syksyni, kaikkien kesä-öitteni suloisen säiliön, koko toimeliaan
elämäni sadon ja tulokset olen levittävä hänen eteensä päivieni
päättyessä, kun kuolema ovelleni kolkuttaa.

91.
Oi, sinä elämän viimeinen täyttymys, kuolema, minun kuolemani, tule ja
kuiskaa kutsusi minulle!
Päivästä päivään olen sinua odottanut, sinun vuoksesi kannoin elämän
ilot ja tuskat.
Kaikki, mitä olen ja omaan ja toivon, ja kaikki minun rakkauteni
virtasi aina kohti sinua syvässä salaisuudessa. Viimeinen katse sinun
silmistäsi, ja minun elämäni on aina oleva omasi.
Kukat ovat kaikki poimitut ja seppel on valmis sulhaselle. Häiden
jälkeen jättää morsian kotinsa kohdatakseen herransa yksin yön
hiljaisuudessa.

92.
Tiedän, on tuleva päivä, jolloin tämä maailma haihtuu katseeltani,
jolloin elämä hyvästelee vaieten minut ja viimeinen esirippu yli
silmieni lankeaa.
Tähdet tulevat öisin valvomaan, aamut valkenemaan, kuin ennenkin,
tuokion laineiden lailla nousemaan, heittäen iloja ja suruja
kuohuistaan.
Kun ajattelen hetkieni päämäärää, silloin raukeaa hetkien raja, minä
näen kuoleman valossa maailman turhine aarteineen. Kevyt on sen alin
istuin ja kevyt vähäarvoisin elämä.
Seikat, joita olen turhaan kaivannut, ja seikat, jotka olen saavuttanut
-- menkööt menojaan! Salli minun todella omistaa vain seikat, joita
olen aina pilkannut ja ylenkatsonut.

93.
Olen saanut lomani, niinpä virka minulle, veljeni, jäähyväisesi!
Kumarran kaikille ja lausun hyvästini.
Tässä annan takaisin oveni avaimen ja luovutan kaikki oikeuteni taloon.
Pyydän vain viimeistä hyväntahtoista sanaa teiltä.
Me olimme kauan naapureita, kuitenkin sain minä enemmän kuin voin
antaa. Päivä koittaa, lamppu sammui, joka valaisi pimeää soppeani. Sain
käskyn, olen valmis matikalleni.

94.
Tänä hyvästelyni aikana toivottakaa minulle hyvää onnea, ystäväni!
Taivas punertaa huomenruskossa, polku on kauniina edessäni.
Älkää kysykö, mitä otan mukaani. Tyhjin käsin ja odottavin sydämin
lähden matkalleni.
Pukeudun juhlapukuuni enkä vaeltajien punaisenruskeaan kaapuun. Enkä
pelkää, vaikka vaarat minua tiellä uhkaisivatkin.
Iltatähti on näyttäytyvä, kun saavutan matkani määränpään, ja hämyn
sävelien valittava soitto on kuninkaan valtatieltä soinnahtava.

95.
En tietänyt hetkestä, jona kerran astuin elämän kynnyksen yli.
Mikä oli mahti, joka käski minua avaamaan oven tähän avaraan
salaisuuteen niinkuin keski-öisessä metsässä umppu aukenee?
Kun aamulla kohotin katseeni valkeuteen, tunsin tuokiossa, etten
ollutkaan outo tässä maailmassa ja että tuo tutkimaton, joka on vailla
nimeä ja hahmoa, otti minut syliinsä äitini muotoisena.
Niin on kuolema, tuo samoin tuntematon, minulle kerran ikituttuna
ilmenevä. Ja koska niin rakastan tätä elämää, tiedän, että olen
kuolemaa samoin rakastava.
Lapsi kirkaisee, kun äiti ottaa sen pois oikealta rinnaltaan, mutta se
löytää heti lohtunsa vasemmalta.

96.
Kun täältä poistun, olkoon tämä minun jäähyväissanani, joka on voittava
näkemykseni.
Olen maistanut salaista makeutta lotoskukan, joka keinuu valon
valtamerellä, ja tullut siunatuksi, -- olkoon tämä minun
jäähyväissanani.
Olen leikkinyt rajattomien muotojen kisakentällä, siellä olen nähnyt
hänet, muodottoman.
Koko ruumiini ja kaikki jäseneni vapisivat hänen kosketuksestaan, joka
on kosketuksen tuolla puolen; ja jos täällä tulee loppu, niin tulkoon,
-- olkoon tämä minun jäähyväissanani.

97.
Kun leikin kanssasi, en koskaan kysynyt, kuka olet. En tuntenut
arkuutta enkä pelkoa, minun elämäni meni hälinässä.
Varhain aamulla huusit minut valveille unesta leikkitoverinani ja
johdatit juosten minut aholta aholle.
En huolehtinut tuollaisina päivinä laulun ajatuksesta, jota lauloit
minulle. Vain ääneni otti vastaan säveleesi ja minun sydämeni karkeloi
niiden rytmien mukaan.
Nyt, leikin loppuessa, kenen ovatkaan kasvot, jotka äkkiä edessäni
ilmenevät? Maailma luo katseensa alas jalkoihisi ja seisoo
kunnioittavaisessa pelossa kaikkine vaikenevine tähtineen.

98.
Koristan sinua voitonmerkeillä, virhieni köynnöksillä. Ei ole
voimassani poistua voittamattomana.
Minä tiedän, ylpeyteni juoksee päin seinää, elämäni katkoo siteensä
tuhansiksi tuskiksi, tyhjä sydämeni purskahtaa itkuun musiikissa
niinkuin ontto ruoko, ja kivi on sulava kyyneliin.
Tiedän varmaan, lotos-kukan sadat lehdet eivät ole ijäksi sulkeutuneet,
sen makeuden salainen malja on ilmestyvä.
Sinitaivaalta katsoo silmä minun puoleeni ja kutsuu vaieten minua.
Mitään ei ole jääpä minulle, ei mitään, otan vastaan jalkojesi juuressa
kuoleman alastoman.

99.
Jos jätän peräsimen, silloin tiedän, että aikasi on tullut ottaa se.
Mitä nyt on tehtävä, on tehtävä heti. Turhaa on niskoitella.
Siis ota kätesi pois, sydämeni, ja laittaudu vaieten häviämään! Pidä
hyvänä onnenasi istua aivan hiljaa, mihin ikinä sinut vietäneekin.
Jokainen tuulenhenkäys sammutti lamppuni, ja kun koetin sitä jälleen
sytyttää, unohdin kaikki aina uudestaan.
Mutta nyt tahdon olla viisas ja odottaa pimeydessä ja levittää maton
lattialle, ja jos sinulle on mieleen, oi Herra, tule hiljaa ja istu
istuimellesi!

100.
Minä sukellan hahmojen syvyyteen, minä toivon siellä hahmottomuuden
täydellisen helmen löytäväni.
En purjehdi enää satamasta satamaan lahoine pursineni: Aika on ohitse,
jolloin minun iloni oli aalloilla ajelehtia.
Nyt kaipaan kuolla kuolottomuuteen.
Tutkimattoman syvyyden partaalla, missä säveletönten kielten soitto
helisee, tahdon eloni harpun virittää.
Olen sen ijäisyyden säveliin virittävä, ja kun sen viimeinen ääni on
itsensä loppuun nyyhkyttänyt, asetan minä vaikenevan soittoni vaitiolon
jalkojen juureen.

101.
Halki elämäni ovat lauluni sinua etsineet. Ne veivät minut ovelta
ovelle, niiden kera hain ja haparoin ja koskettelin maailmaani.
Lauluni opettivat minulle kaiken, mitä koskaan olen oppinut. Ne
näyttivät minulle salaisia polkuja, ne saattoivat silmäini eteen monta
tähteä minun sydämeni taivaanrannalta.
Ne jouduttivat joka päivä minua ilon ja surun salaisuuksiin. Ja minkä
palatsin ovelle te opastittekaan minut vihdoin illalla matkan
päättyessä!

102.
Kerskuin ihmisten seassa sinut tuntevani. He näkevät sinun kasvosi
kaikissa teoissani. He tulevat ja kysyvät: "Missä hän on?" En tiedä,
mitä vastata heille. Virkan: "En voi sitä sanoa teille." Silloin he
soimaavat minua ja menevät pois pilkaten. Ja sinä hymyilet.
Panin tietoni sinusta lauluihin, jotka pysyvät. Ja sinun salaisuutesi
virtaili sydämestäni. He tulevat ja kysyvät: "Sano, mitä ne
tarkoittavat?" En tiedä, mitä vastata heille. Virkan: "Kuka tietää,
mikä on tarkoitus!" He hymyilevät ja menevät pois pilkaten ja
suuttuneina. Ja sinä hymyilet.

103.
Salli minun avata aistini ja koskettaa maailmaa jalkojesi juuressa vain
sinua tervehtien, oi Jumalani!
Niinkuin heinäkuun sadepilvi, joka riippuu alhaalla väristen
vuodattamattomasta tuskastaan, niin salli henkeni kumartua
kynnyksellesi sinua tervehtien!
Salli lauluni koota kaikki sävelmänsä kuin virtaan, joka vierii
vaitiolon valtamereen sinua tervehtien!
Niinkuin kotiinpalaavien kurkien parvi lentää yötä päivää
vuoripesilleen, niin salli minun koko elämäni tietää tiensä ikuiseen
kotiinsa sinua tervehtien!