Uhrilauluja - 1

Total number of words is 3477
Total number of unique words is 2005
18.5 of words are in the 2000 most common words
27.3 of words are in the 5000 most common words
32.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

UHRILAULUJA
Kirj.
Rabindranath Tagore

Suom. Eino Leino


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.


Rabindranath Tagoren runoudesta.

I.
Englantilaiseen painokseen on kirjailija _William Butler Yeats_
kirjoittanut seuraavan esipuheen:
Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle
lääketieteen tohtorille Bengalista, Indiasta: "En osaa saksaa, mutta
jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun
vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan
englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja
hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä
suorasanaiskäännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni
kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään
tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on
tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Indian tuntija minulle niistä
kerro." Saamani vaikutelmat, tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä
hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä; rivinen hänen
runoudestaan saa unhottamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän:
"Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:sen aikana,
olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tahi Danten teoksista, niin ei
hänellä olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea
vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen
tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä Teidän puoleenne.
Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on
tämä runous, että uusi renessanssi on lähtenyt Teidän maastanne, ja
siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi:
"Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen
vertaistaan. Europassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu
olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä
etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Indian
länsiosista aina Birmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä
puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo yhdeksäntoista vanhana, jolloin hän
kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa; näytelmiä, jotka hän kirjoitti
tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkuttassa. Minä
ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä; kun hän oli vielä hyvin
nuori, kirjoitti hän paljon luonnosta, istuen kaiket päivät
puutarhassaan; viidennestäkolmatta vuodestaan tai niiltä paikoin noin
viidenteenneljättä saakka, jolloin häntä kohtasi suuri suru, kirjoitti
hän ihaninta lemmenrunoutta mitä ikinä on kielellämme tunnettu."
-- Ja kertojani sanoi tässä syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en
voi koskaan tulkita, mitä seitsentoistavuotiaana sain hänen
lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen
aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi; hänen hymneissään kuvastuvat
kaikki ihmiskunnan toivomukset. Hän on ensimmäinen meidän
pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt
Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että
olen muistissani muuttanut hänen sanojansa, mutta en hänen
ajatuksiansa. "Joku aika sitten", jatkoi kertojani, "piti hänen
toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme -- me Brahma Saraaj'n
palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko' --;
vaikka se on Kalkuttan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan
mahtunut, vaan täytti akkunat ja läheiset kadutkin, pysähdyttäen
liikenteen."
Olen puhutellut muitakin Indiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he
puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä
suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja
halventamishalun alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko
samallaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 --
tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, -- "hän istuu
liikkumattomana, vaipuneena mietiskelyyn, eikä herää kahteen tuntiin
Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi
joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin; matkustaessaan
kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden
johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennenkuin
päästiin matkaa jatkamaan." Hän kertoi sitten minulle Tagoren
perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain
kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava
Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita; ja
Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat
laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat
hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä,
että on näkyväistä kauneutta; on kuin he kannattaisivat Nietzschen
oppia, ettei saa uskoa siveelliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se
ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysillisiin esineisiin. Vastasin:
"Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä
päivänä osoitti minulle muutaman museon johtaja pientä mustaa miestä,
joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjatuotekokoelmaa, ja
sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista
polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta
saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja
musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja
yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon
kansanvalistus-kirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin
minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky
asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää.
Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään
makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä
lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua
vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tahi muissa." "Minä
ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme.
Maakylissä luetaan pitkiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin
keskiajalta, sanskritin kielestä, ja joissa on usein kohtia, jotka
kehoittavat kansaa tekemään velvollisuutensa."

II.
Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia,
lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa,
ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset
huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka
alkukielisessä asussaan -- niin ovat indialaiset ystäväni kertoneet --
ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värihienoutta,
jota on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia,
niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen ikäni
kaiken unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se
kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon
keskellä. Vuosisatain läpi on säilynyt perintätieto, jolle uskonto ja
runous on sama asia, joka on koonnut tunteensa ja ilmitulomuotonsa
oppineilta ja oppimattomilta, ja tuonut ne yhteiselle kansalle
takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen
elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi,
hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka
eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa
salatuimman kaunista, muuttuu muutamien sukupolvien aikana
maantienkulkijankin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain
yksi ainoa henkinen vastaanottokyky, kirjoitti Chaucer runoelmansa
Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, lauloivat
sitä kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa
Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että
hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa
rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan
esitä mitään, joka on outoa, luonnotonta tai puolustuksen tarpeessa.
Nämä runot eivät jää pieninä hyvin painettuina kirjasina naisten
pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen
aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin
kaikki, mitä he elämästä tietävät; ne eivät ole sellaista ylioppilaan
lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta
toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat niitä laulavat.
Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden
säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy,
jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa.
Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan
näitä kaikkia, ilman tunkeilua, ilman alentuvaisuutta, sillä se tietää,
että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällänsä.
Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana,
tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa
kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tahi morsian odottaen
tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen
kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä,
Indian rankka heinäkuun sade, tahi paahtava kuumuus, ne ovat kuvia
niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tahi eroamassa; ja
tuo mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän
on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä
salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus
näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on
meille mittaamattoman outo; ja kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi,
että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman
kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai
kuulleet -- kenties ensi kertaa kirjallisuudessa -- äänemme kuin
unessa.
Renessanssin jälkeen on Europan pyhimysten sana -- niin tuttuja kuin
heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin -- lakannut
kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy
lopuksikin luopua maailmasta, ja me olemme tottuneet mietiskelemään
väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä,
mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta,
nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa
lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja
jyrkästi? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti
silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai
Ilmestyskirjan hurjan kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos
voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen
sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran
teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet -- luovun
kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä
ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän
kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut
huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis
matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana
Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja
koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä
paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun
aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että
rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan; mutta
katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen
tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme
vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme
rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän
salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku
tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä,
kuninkaani, ijankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei
ole enää kammion tai ruoskan hurskautta; on kuin kohoaisimme
ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun
hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samallaista saamme mennä
aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet
niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.

III.
Me kirjoitamme laajoja teoksia, joista ei kenties ainoakaan sivu ole
tuottanut syntyessään tekijälleen mielihyvää, luottaen jonkun yleisen
suunnitelmamme pätevyyteen, aivan samoin kuin ponnistelemme
ansaitaksemme rahaa, tai ahdamme päämme täyteen politiikkaa -- kaikki
ikäviä asioita, silloin kun ne on käytännössä suoritettava -- kun
sitävastoin Tagore, aivan samoin kuin Indian sivistysmuotokin, on
tyytynyt siihen, että on löytänyt elämän sielun ja antautunut sen
itsetahtoisen ilmitulon tulkiksi. Hän näyttää usein panevan elämänsä
niiden rinnalle, jotka elävät enemmän meidän tapaamme ja joilla on
maailmassa näennäistä arvovaltaa, ja tämän hän tekee nöyrästi ja
vaatimattomasti, ikäänkuin hän olisi varma ainoastaan siitä, että tämä
tie on paras hänelle: "Kotiin mennessään vilkaisevat ihmiset minuun,
hymyilevät ja minä häpeän syvästi. Istun kuin kerjäläistyttö, peittäen
kasvoni vaipallani, ja kun minulta kysytään, mitä tahdon, katson maahan
enkä vastaa." Toisen kerran, muistaessaan, miten erilainen hänen
elämänsä muinoin oli, hän sanoo: "Monta hetkeä olen viettänyt ottelussa
hyvän ja pahan välillä, mutta nyt on leikkitoverilleni tyhjyyden
päiviltäni mieluista saattaa sydämeni luoksensa; enkä tiedä, miksi tämä
äkillinen kutsu siihen, mikä on hyödytöntä epäjohdonmukaisuutta."
Viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan, jolla ei ole vertaistaan
kirjallisuudessa, saattaa hän linnut ja lehdet lukijalle yhtä
läheisiksi kuin lapsille, ja tekee vuodenaikojen vaihdokset yhtä
suuriksi tapauksiksi kuin ne olivat, ennenkuin ajatuksemme astuivat
väliin. Toisin ajoin ihmettelen, lieneekö hän perinyt tuon kaiken
Bengalin kirjallisuudesta tai uskonnosta, kunnes minua taas toisekseen,
muistaessani, että taivaan linnut istahtavat hänen veljensä kädelle,
miellyttää kuvitella, että se on perinnöllistä, että se on salaisilmiö,
joka on kasvanut vuosisatojen kuluessa kuin jonkun Tristanin ja
Pelanoren kohteliaisuus. Ja tosiaankin, kun hän puhuu lapsista, niin ei
voi varmaan sanoa, ottaen huomioon kuinka outo tämä ala on hänelle,
kirjoittaako hän kuitenkin pyhimyksistä: "He rakentavat huoneensa
hiekasta ja leikkivät näkinkengän kuorilla. He köynnöstävät venheensä
kuihtuneilla lehdillä ja liukuvat hymyillen avaroilla syvyyksillä.
Maailmojen merenrannoilla lapset leikkivät. He eivät osaa uida, eivätkä
laskea verkkoja. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiänsä hakemaan,
kauppiaat purjehtivat laivoillaan, mutta lapset kokoilevat kirjavia
kiviä ja viskaavat ne taas syrjään. He eivät hae salattuja aarteita,
eivätkä osaa laskea verkkojansa."
(Suomentanut _Osmo Iisalo_.)



UHRILAULUJA

1.
Sinä teit minut äärettömäksi, sinua miellytti tehdä niin. Tämän hauraan
astian sinä tyhjensit jälleen ja jälleen ja täytit sen aina tuoreella
elämällä.
Tämän pienen ruokohuilun sinä kiidätit yli laaksojen ja kukkuloiden ja
puhalsit sen kautta aina uusia säveliä.
Sinun kättesi kuolematon kosketus saattaa pienen sydämeni rajat riemuun
raukenemaan ja se synnyttää sanoja, joita ei voi lausua ihmiskieli.
Sinun äärettömät lahjasi otan minä vastaan vain näillä varsin
vähäisillä käsilläni. Aikakaudet vierivät, ja sinä vuodatat yhä
edelleen, ja aina on tilaa täyttämiselle.

2.
Jos sinä käsket minua laulamaan, on minusta kuin sydämeni tahtoisi
haljeta ylpeydestä. Katson kasvoihin sinua, ja silmäni käyvät
kyyneliin.
Kaikki, mikä on kovaa ja epäsointuista elämässäni, sulaa silloin
suloiseen harmoniaan. Ja minun hartauteni kohottaa siipensä niinkuin
lieto lintu, joka lentää järven yli.
Tiedän, että lauluni ilahduttaa sinua. Tiedän, että voin päästä sinun
eteesi vain laulajana.
Laulun laajojen siipien palteilla kosketan sinun jalkojasi, joihin en
koskaan voisi edes pyrkiä ylettymään.
Laulamisen hurmasta humaltuneena minä unohdan itseni kokonaan ja
nimitän ystäväksi sinua, joka olet minun valtiaani.

3.
En tiedä, kuinka laulat, mestarini. Kuuntelen aina äänettömässä
kummastuksessa.
Säveltesi valkeus valaisee maailman. Säveltesi elämänhenkäys käy
taivaasta taivaaseen. Sävelten pyhä virta särkee tieltään kaikki
paatiset padot ja vyöryy edelleen.
Sydämeni ikävöi liittyä laulantaasi ja etsii turhaan ääntä itselleen.
Tahtoisin puhua, mutta puheeni ei soinnu yhteen laulun kanssa, siksi
huudan pettyneenä. Olet vanginnut sieluni laulusi määrättömillä
silmukoilla, oi mestarini!

4.
Sinä elämäni elämä! Olen aina koettava pitää ruumiini puhtaudessa,
tietäen, että elävä henkäyksesi lepää jäsenilläni.
Olen aina koettava pitää valheen kaukana ajatuksistani, tietäen, että
sinä olet totuus, joka olet sytyttänyt järjen valon sielussani.
Olen aina koettava karkoittaa kaiken pahan ja halvan sydämestäni ja
pitää rakkauteni kukoistuksessa, tietäen, että sinä vallitset sydämeni
kaikkeinpyhimmässä.
Ja on oleva aina minun pyrkimykseni sinua kaikissa minun teoissani
todistaa, tietäen, että saan tarmon toimia sinun voimastasi.

5.
Pyydän tuokion kärsivällisyyttä saadakseni istua sinun vierelläsi.
Työn, jota teen, olen myöhemmin lopettava.
Ei lepoa eikä rauhaa saa sydämeni täällä kasvojesi katsonnasta, ja
minun työni tuntuu rajattomalta vaivalta rannattomalla vaivan ulapalla.
Tänään tuli kesä suristen ja suhisten ikkunaani. Ja mehiläiset
lauloivat kukkivan lehden pihoilla lemmenlaulujaan.
Nyt on aika istua hiljaa kasvoista kasvoihin sinun kanssasi ja laulaa
sinulle elämän omistusta tällä vaikenevalla, yli tulvehtivalla
lomahetkellä.

6.
Poimi tämä pieni kukkanen ja ota se äläkä viivyttele, minä pelkään sen
kuihtuvan ja tomuksi raukenevan.
Se ei ole saapa sijaa sinun kiehkurassasi, mutta kunnioita sitä kätesi
tuskanpuristuksella ja poimi se pois! Pelkään, että päivä on päättyvä
ennen kuin huomaankaan ja loppuva aika uhraamisen.
Vaikka sen väri ei ole syvä eikä sen tuoksu väkevä, käytä tämä kukkanen
palvelukseesi ja poimi se niin kauan kuin aika on.

7.
Lauluni on luopunut koruistaan. Se ei upeile puvuin eikä somistimin.
Koristeet voisivat häiritä yhteyttämme, ne muodostuisivat muuriksi
meidän välillemme. Sinun kuiskauksesi voisi hukkua sanahelinään.
Runoilijaylpeyteni kuolee häpeään sinun kasvojesi edessä. Olen istunut
jalkojesi juureen, oi mestari-runoilija! Salli minun tehdä elämäni
vilpittömäksi ja yksinkertaiseksi kuin huilu, jonka sinä täytät
sävelillä!

8.
Lapsi, joka on puettu ruhtinaalliseen vaatteukseen ja kantaa jalokiviä
kaulassaan, kadottaa kaiken leikki-ilonsa, sillä hänen pukunsa vaivaa
häntä joka askeleella.
Pelosta, että se voisi revetä tai tomuun tahrautua, hän pysyttelee
kaukana maailmasta eikä tohdi tuskin liikkuakaan.
Äiti, sinun pakkokoreutesi ei ole mikään etu, jos se sulkee meidät pois
maan terveellisestä tomusta, jos se riistää meiltä oikeuden astua
suuren, yhteisen, inhimillisen elämän turulle.

9.
Houkka, joka koetat kantaa itseäsi omilla hartioillasi! Kerjäläinen,
joka tulet omille ovillesi kerjäämään!
Laske taakkasi hänen käsiinsä, joka kaikki kantaa, äläkä katso taaksesi
murhemielin!
Himosi sammuttaa heti lampun valon, jota sen henkäys koskettaa. Se on
epäpyhä -- älä ota vastaan sen saastaisista käsistä mitään antimia. Ota
vain, mitä pyhä rakkaus sinulle tarjoaa!

10.
Tässä on sinun astinlautasi, siellä lepäävät sinun jalkasi, missä
elävät köyhimmät ja kurjimmat ja kadotetut.
Jos koetan sinuun päin kumartua, ei pääni saavuta syvyyttä, missä
jalkasi lepäävät keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.
Ylpeä ei voi koskaan sinua lähestyä nöyrien vaatteissa vaeltaessasi
keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.
Minun sydämeni ei löydä koskaan tietään sinne, missä sinä pidät
ystävyyttä kera ystävättömien, keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja
kadotettuja.

11.
Jätä tuo rukousnauhan ruikutus, helkytys ja kalistaminen! Ketä rukoilet
sinä tässä yksinäisessä, himmeässä templinsopessa, sen suljetussa
portissa? Avaa silmäsi ja katso, Jumalasi ei seiso edessäsi.
Hän on siellä, missä kyntäjä kyntää kovaa maankamaraansa ja missä
kivenhakkaaja murtaa kiviään. Hän on heidän kansaan sateessa ja
päivänpaisteessa ja hänen pukunsa on pölyyntynyt. Riisu pyhä vaippasi
ja astu alas hänen luokseen maan tomuun!
Vapautus? Mistä on vapaus löydettävissä? Meidän mestarimme on
riemumielin ottanut päälleen luomisen kahleet, hän on sidottu meihin
ainiaaksi.
Tule tänne, jätä mietiskelysi, heitä kukkaset ja suitsutukset! Mitä se
tekee, vaikka vaatteesi menisivät rikki ja tahrautuisivat? Mene vastaan
hänelle, auta häntä hänen työssään hikiotsaisena.

12.
Aika, jota matkani vaatii, on pitkä ja tie on pitkä.
Minä tulin vaunuilla valon ensimmäisessä välähdyksessä ja jatkoin
matkaani halki maailman erämaan ja jätin jälkeni moneen tähteen ja
kiertotähteen.
Se tie on pisin, joka johtaa lähimmä itseäsi, ja se harjoitus on
vaikein, jolla yksinkertaisin sävel saavutetaan.
Jokaiselle etäisimmälle ovelle täytyy vaeltajan kolkuttaa, siksi kuin
hän saapuu omalleen, ja kaikkien ulkopuolisten maailmoiden läpi täytyy
taivaltaa tullakseen vihdoin sisimpään pyhäkköön.
Ja minun katseeni liitelivät ja lentelivät laajalle, ennen kuin minä
suljin silmäni ja sanoin: "Täällä sinä olet!"
Kysymys ja huuto: "Oi missä?" sulaa tuhansiin kyynelvirtoihin ja
hukuttaa maailman tuohon tulvehtivaan vakuutukseen: "Minä olen!"

13.
Laulu, jota tulin laulamaan, jää tähän päivään saakka laulamattomaksi.
Minä käytin päiväni virittääkseni ja uudesta-virittääkseni soitintani.
En saanut siitä poljentoa, sanat eivät oikein sattuneet, vain
toivomisen tuska on sydämessäni.
Kukka ei ole auennut, vain tuuli ohitse humisee.
En ole nähnyt hänen kasvojaan, en kuullut hänen ääntään, vain hänen
hiljaisen askeleensa olen kuullut kadulla taloni edessä.
Pitkä päivä meni siihen, että koetin valmistaa hänelle istuinta
permannolle. Mutta lamppu ei ole vielä sytytetty, enkä minä voi pyytää
häntä huoneeseeni.
Elän toivossa saada tavata häntä, mutta vielä ei ole hetki tapaamisen.

14.
Minun toiveeni ovat monet, minun huutoni anelee armahdusta. Mutta sinä
olet minut yhäti pelastanut tuolla jäykällä epäämiselläsi. Tuolla
tuimalla armollasi olet sinä läpitunkenut elämäni.
Päivästä päivään teet minut suurten, yksinkertaisten armolahjojesi
arvoiseksi, jotka minulle annoit pyytämättä -- taivaan valon, ruumiin,
elämän ja hengen -- ja pelastat minut liiallisista toivomuksista.
On aikoja, jolloin viivyttelen ja vitkastelen, ja toisia aikoja,
jolloin herään ja riennän päämäärääni etsimään. Mutta julmana kätkeydyt
sinä minun edestäni.
Päivästä päivään teet, minulta aina kieltäen itsesi, minut arvoiseksi
sinua täysin vastaanottamaan ja pelastat minut heikkojen, epävarmojen
toiveiden vaarasta.

15.
Tässä olen sinulle lauluja laulaakseni. Minun paikkani on sinun salisi
sopessa.
Minulla ei ole mitään tehtävää sinun maailmassasi. Hyödytön elämäni voi
vain virrata säveliin vailla tarkoitusta.
Kun lyö äänettömän palveluksesi hetki keskiyön tummassa temppelissä,
käske minua, mestarini, eteesi laulamaan!
Kun kultainen harppu on aamunkoitossa viritetty, tee minulle se kunnia,
että käsket minun eteeni astua!

16.
Minulla on ollut kutsu tämän maailman juhlaan, ja niin on siunaus yllä
elämäni. Minun silmäni ovat nähneet, minun korvani kuulleet.
Minun osani tässä juhlassa oli soittaa soitintani, ja minä olen tehnyt
kaikki, mitä osasin.
Nyt kysyn minä, onko vihdoinkin tullut aika sisälle astua tohtiakseni
ja sinun kasvosi nähdäkseni ja kumartaakseni sinua äänettömällä
kunnioituksella.

17.
Minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautuakseni. Siksi
olen minä niin myöhäinen ja siksi olen minä niin moneen laiminlyöntiin
vikapää.
Ne tulevat lakikirjoineen ja pykälineen minua sitoakseen, mutta minä
pujahdan heiltä pakoon alati, sillä minä varron vain rakkautta,
vihdoinkin sen käsiin antautuakseni.
Ihmiset moittivat minua ja nimittävät minua ajattelemattomaksi, enkä
epäile, että he ovat oikeassa minua moittiessaan.
Toripäivä on ohitse, työteliäät ovat kaikki askareensa toimittaneet.
Ne, jotka turhaan tulivat minua kutsumaan, menivät pois vihastuneina.
Mutta minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautaakseni.

18.
Pilvet saartavat päälle pilvien, ilma pimenee. Rakkaani, miksi annat
minun vartoa ypöyksin ovesi ulkopuolella?
Keskipäivän työn ahertavalla ajalla vetoan ihmisiin, mutta tänä
himmeänä, yksinäisenä päivänä on toivoni vain sinussa.
Ellet näytä minulle kasvojasi, jos jätät minut tien oheen, niin en
tiedä, kuinka pitkiä sadehetkiäni kuluttaa.
Tuijotan pilven etäiseen punerrukseen, ja minun sydämeni vaeltaa
valittaen rauhattoman tuulen kera.

19.
Ellet sinä puhu, tahdon täyttää sydämeni sinun vaitiolollasi ja olla
kärsivällinen, Tahdon odottaa ja olla hiljaa kuin yö tähtisine
valvojineen, pää syvään kärsivällisyyteen kumartuneena.
Aamu on varmasti sarastava, pimeys haihtuva, sinun äänesi kultaisina
virtoina vilisevä ja pilvistä alas kohiseva.
Silloin tulevat sinun sanasi kaikkien minun linnunpesieni laulussa
sinkoamaan ja sinun säveleesi tulevat minun tuuheiden lehtojeni
kukkasina puhkeamaan.

20.
Henkeni harhautui, ah, lotoksen kukintapäivänä, enkä minä tiennyt
siitä. Minun korini oli tyhjä ja kukka jäi hoitamatta.
Vain silloin tällöin lankesi murhe minun päälleni, minä valvahdin
unestani ja tunsin oudon, ohimenevän tuoksun henkäyksen hyvähajuisessa
etelätuulessa.
Tuo haihtuva sulous teki minun sydämeni kaihosta kipeäksi, ja minusta
tuntui, että se oli kesän kiimainen henki, joka etsi täyttymystään.
Minä en tiennyt vielä, että se oli niin lähellä, että se oli minun ja
että täydellinen sulous oli puhjennut kukkaan minun oman sydämeni
syvyydessä.

21.
Minun on venhoni vesille lykättävä. Haikein hetkin vierii aika
rantamalla -- voi minua!
Kevät kuihtuu kukkineen ja jättää jäähyväisensä. Ja minä varron ja
vitkastelen turhien, lakastuneiden lehtien taakan alla.
Aallot hyrskyävät ja keltaiset lehdet lentelevät pitkin viimeisen
ruohotörmän rantaa ja putoavat.
Mihin tuijotat tyhjyyteen! Etkö tunne vavistuksen ilmoja vaeltavan kuin
kaukolaulun, jonka sävel tänne aaltojen tuolta puolen ajelehtii?

22.
Sateisen heinäkuun syvässä varjossa sinä astut askelin äänettömin,
vaieten niinkuin yö ja pettäen vartijoita.
Tänään on aamu sulkenut silmänsä äänekkään itätuulen vaativasta
huudosta huolimatta. Tiheä huntu on kattanut aina valppaan, siintävän
taivaankannen.
Metsät ovat laanneet laulustaan ja kaikki talot ovat ovensa teljenneet.
Sinä olet yksinäinen kulkija autioilla kaduilla. Oi, sinä ainut
ystäväni, sinä rakkahin, minun taloni ukset ovat auki -- älä mene
ohitse kuin unelma!

23.
Ystäväni, oletko ulkona myrskyisessä yössä rakkautesi rataa samoamassa?
Taivas ähkii niinkuin se, joka on toivonsa kadottanut.
En saa unta tänä yönä. Avaan oveni aina jälleen ja katson pimeyteen,
ystäväni.
En voi nähdä eteeni ollenkaan. Minä kysyn: missä on tiesi?
Minkä pikimustan virran pimeitä rantoja pitkin, minkä uhkaavan
kaukokorven rajaa, minkä eksyttävien varjojen onkaloitse etsit tietäsi
minun luokseni, ystäväni?

24.
Kun päivä on ohitse, kun linnut vaikenevat ja tuuli uupuneena uinahtaa,
heitä hämyn huntu silloin taajaan ylitseni, niinkuin olet kattanut
kaiken maan unen peitteellä ja sulkenut suloisesti kaihoisat lotoskukat
illan himmetessä.
Ota vaeltajalta, jonka eväspussi on tyhjä ennen matkan päättymistä,
jonka puku on pölyinen ja repaleinen ja jonka voimat ovat voipuneet,
ota pois häneltä hänen häpeänsä ja hänen köyhyytensä ja uudista hänen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Uhrilauluja - 2
  • Parts
  • Uhrilauluja - 1
    Total number of words is 3477
    Total number of unique words is 2005
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    27.3 of words are in the 5000 most common words
    32.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhrilauluja - 2
    Total number of words is 3506
    Total number of unique words is 1866
    17.8 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhrilauluja - 3
    Total number of words is 3146
    Total number of unique words is 1686
    18.7 of words are in the 2000 most common words
    27.4 of words are in the 5000 most common words
    32.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.