Uhrilauluja - 2

elämänsä niinkuin kukka yön laupiaan katveessa uudistuu.

25.
Kun uupumuksen yö tulee, salli minun antautua uneen ilman taistelua ja
sinuun luottaen levähtää!
Älä salli väsyneen hengen pakottaa minua palvelukseesi köyhästi
valmistautumaan!
Sinä heität yön hunnun yli päivän uupuneiden silmien uudistaaksesi
niiden katseen valvomisen tuoreeseen hilpeyteen.

26.
Hän tuli ja istahti minun sivulleni, enkä minä havannut. Voi minua
kurjaa, mikä kirottu uni se oli!
Hän tuli vaikenevassa yössä. Hänellä oli harppu kädessään ja hänen
säveleensä helkkyivät minun unelmissani.
Ah, miksi vierivät minun yöni täten hukkaan? Ah, miksi en saa
milloinkaan nähdä hänen kasvojaan, hänen, jonka henkäys untani
koskettaa?

27.
Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa!
Tuossa on lamppu, mutta ah! ei mitään liekin lepattamista, -- sydämeni,
onko se sinun kohtalosi! Silloin olisi kuolema paljon parempi sinulle.
Kurjuus koputtaa ovelle ja kuuluttaa, että herrasi valvoo ja huutaa
sinua yön pimeydessä metsän siimekseen.
Pilvet peittävät taivaan ja sade lankeaa lakkaamatta. En tiedä, mitä
minussa liikkuu, -- en tajua sen tarkoitusta.
Salaman leimaus heittää syvemmän pimeyden silmilleni, ja minun sydämeni
haparoi polkua, millä yön äänet kutsuvat minua.
Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa!
Ukkonen jyrisee ja tuuli samoaa ulvoen tyhjyydessä. Yö on musta, musta
kuin kivi. Älä anna hetkien kulua pimeydessä! Sytytä rakkauden lamppu
elämälläsi!

28.
Itsepintaisesti pidättävät kahleet minua, mutta sydämeeni koskee, kun
tahdon ne katkaista.
Vapautta minä tarvitsen, mutta minä häpeän toivoa sitä.
Olen varma, että sinussa asuu arvaamaton rikkaus, ja sinä olet minun
paras ystäväni, eikä minulla kuitenkaan ole sydäntä heittää ulos
kaikkea katinkultaa, mikä täyttää kammioni.
Verho, joka minut peittää, on tomun ja kuolon verho. Minä vihaan sitä
ja kuitenkin rakastan.
Minun virhini on syvä, minun vikani suuri, minun häpeäni raskas ja
salainen, mutta kuitenkin, kun saavun parastani pyytämään, minä vapisen
pelvosta, että on tullut kuulluksi rukoukseni!

29.
Hän, jonka nimelläni ympäröin, itkee vankeudessa. Olen aina puuhassa
rakentaa muureja hänen ympärilleen, ja mikäli kiviaidat päivä päivältä
kohti taivasta kohoavat, sikäli kadotan minä näkyvistäni todellisen
olemukseni niiden syvässä siimeksessä.
Ylpeilen mahtavasta muuristani, muuraan sitä soralla ja savella, ettei
jäisi pienintäkään koloa tähän nimeen. Ja kaikessa tässä hommassani
minä kadotan näkyvistäni todellisen olemukseni.

30.
Kuljin yksin tietäni metsän siimekseen. Mutta kuka seurailee minua
vaikenevassa pimeydessä?
Hiivin syrjään häntä välttääkseni, mutta en pääse hänen läsnäolostaan.
Hän pölyttää tomun maasta ylvästelyllään, hän liittää kuuluvan äänensä
joka sanaan, minkä lausun.
Se on minun oma pieni itseni, herra, se ei osaa hävetä, mutta minä
häpeän saapuessani sinun ovellesi hänen seurassaan.

31.
"Virka minulle, vanki, kuka on sitonut sinut?"
"Sen teki mestarini", sanoi vanki, "minä luulin voivani lahjoa kaikki
maailmassa voimalla ja rikkaudella. Kokosin omaan aarreaittaani rahan,
joka kuului kuninkaalle. Kun uni voitti minut, levähdin vuoteella, joka
oli herralleni valmistettu, ja herätessäni tapasin itseni vankina
omassa aarreaitassani."
"Virka minulle, vanki, kuka on takonut nämä katkaisemattomat
kahleraudat?"
"Minä ne tein", vastasi vanki, "minä ne olen takonut huolellisesti.
Minä luulin kahlehtivani maailman voittamattomalla voimallani
pidättääkseni häiritsemättä vapauden vain itselleni. Niin taoin
yötä päivää kahleita suurilla pajatulilla ja kovilla, julmilla
vasaran-iskuilla. Ja kun työ oli tehty, sen kaikki renkaat valmistetut
katkeamattomiksi, silloin tapasin itseni niiden syleilystä."

32.
Kaikin keinoin kahlehtivat minua ne, jotka rakastavat minua tässä
maailmassa. Toisenlainen on sinun rakkautesi, se on suurempi kuin
heidän, sinä vapautat minua.
He eivät tohdi jättää minua yksin, etten heitä unohtaisi. Mutta päivä
päivän perästä kuluu, etkä sinä ole nähtävissä.
Ellen huuda sinua rukouksissani, ellen pidä sinua sydämessäni, odottaa
kuitenkin rakkautesi minua kohtaan minun rakkauttani.

33.
Kun päivä oli, tulivat he minun talooni ja sanoivat: "Me tahdomme vain
aivan vähän tilaa täällä."
He sanoivat: "Me autamme sinua kunnioittamaan Jumalaasi, ota sinä
meidänkin osamme hänen armostaan!" Ja sitten sijoittuivat he soppeen ja
istuivat hiljaisina ja vaatimattomina.
Mutta yön pimeydessä minä huomaan, miten he melulla ja raivolla
murtautuvat pyhään lippaaseeni ja tempaavat herjaisella ahneudella
uhrin minun Jumalani alttarilta.

34.
Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, että voin sinua kaikekseni
nimittää!
Jätä vain tämä vähä tahtoni minulle, että tunnen sinut joka taholla,
tulen sinun luoksesi joka asiassa ja tarjoan sinulle joka hetki
rakkauteni!
Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, etten sinua koskaan
kadottaisi!
Jätä vain nämä vähät kahleet minulle, joilla sinun tahtosi on sitonut
minut ja tarkoituksesi täyttynyt minun elämässäni, -- rakkautesi
kahleraudat.

35.
Missä henki on ilman pelkoa, siellä kannetaan pää korkealla;
missä tietäminen on vapaa;
missä maailmaa eivät ahtaat kotoiset seinät särje kappaleiksi;
missä sanat tulevat totuuden syvyyksistä;
missä uupumaton pyrkimys kurkottaa kätensä kohti täydellisyyttä;
missä järjen selvä virta ei eksy tieltään tottumuksen kuivassa
hietikossa;
missä sinun opastamasi henki johtaa aina aina avartuvaan ajattelemiseen
ja toimintaan. --
Tähän vapauden taivaaseen, Isäni, salli minun maani valveutua!

36.
Tämä on minun rukoukseni sinulle. Herra -- iske, iske virhin juureen
saakka sydäntäni!
Anna minulle voimaa iloni ja murheeni keveästi kantaa!
Anna minulle voimaa tehdä rakkauteni hedelmälliseksi palveluksessa!
Anna minulle voimaa, etten koskaan kieltäisi käsivarsiani enkä julkean
mahdin edessä polviani notkistaisi!
Anna minulle voimaa kohottaa henkeni yli arkipäivän pikkurihkamien!
Ja anna minulle voimaa alistaa voimani rakkaudessa sinun tahdollesi!

37.
Luulin, että matkani oli päättynyt voimani viimeiselle rajalle -- että
polku oli suljettu edessäni, että varasto oli tyhjentynyt ja aika
tullut etsiä turvaa ja kätkeytyä hiljaisuuteen.
Mutta minä huomaan: tahtosi ei tunnusta mitään matkanpäätä minulle. Kun
vanhat sanat kuolevat kielelläni, silloin soinnahtavat uudet säveleet
sydämessäni. Ja missä vanha tie haihtuu, siinä ilmestyy uusi maa
ihmeineen.

38.
Että tarvitsen sinua, vain sinua -- sitä on minun sydämeni lakkaamatta
toistettava. Kaikki toiveeni, jotka minua öin päivin raatelevat, ovat
kauttaaltaan turhia ja mitättömiä.
Niinkuin yö kätkee pimeydessään pyrkimyksen valkeuteen, niin kaikuu
itsetiedottomuuden syvyyksistä huuto: "Minä tarvitsen sinua, vain
sinua!"

39.
Jos minun sydämeni on kova ja kuivettunut, vuodata armon sade minun
ylitseni!
Jos lempeys on kadonnut elämästäni, saavu sävelten myrskynä!
Jos työn tohina ja pauhu minut saartaa ja sulkee pois haudan tuolta
puolen, tule minun luokseni, Herra hiljaisuuden, tuo rauhasi ja leposi
minulle!
Jos kerjurisydämeni piiloutuu soppeen ja sulkeutuu, murra ovi, minun
Kuninkaani, ja samoa sisälle kuninkaallisessa komeudessa!
Jos himo sokaisee minun sieluni harhalla ja tomulla, sinä Pyhä, sinä
Valvovainen, tule salamassa ja ukkosessa!

40.
Jumala pidättää päivästä päivään sadettaan kuivuneelta sydämeltäni.
Taivaanranta on hehkuvan paljas, ei ohuintakaan verhoa, ei
hennointakaan hattaraa, ei heikointakaan viittausta etäisestä
viilentävästä värinästä.
Lähetä vihasi myrsky, musta kuin kuolema, jos se on sinun tahtosi, ja
ruoski salaman vitsalla äärestä ääreen taivaankantta!
Mutta lopeta, Herra, kutsu takaisin tämä painostava, vaikeneva kuumuus,
joka on niin terävä, julma ja äänetön ja polttaa poroksi sydämeni
synkällä epätoivolla!
Anna armosi pilven riippua raskaana pääni päällä niinkuin on äidin
kyyneltyvä katse päivänä, jolloin isä on suutuksissa.

41.
Missä seisot sinä heidän kaikkien takana, armas, ja verhoudut varjoon?
He tyrkkivät sinua ja kulkevat ohitsesi tomuisella tiellä niinkuin et
olisi mitään. Minä odotan tässä väsymykseni tuokiot ja levitän sinulle
lahjojani, mutta ohikulkijat ottavat kukkani yhden toisensa jälkeen, ja
minun korini on jo melkein tyhjä.
On mennyt aamu, on painunut keskipäivä. Minun silmäni käyvät unesta
raskaiksi illan varjojen langetessa. Ihmiset menevät kotiinsa ja
katsovat minuun ja hymyilevät, ja minua hävettää. Istun niinkuin
kerjäläistyttö ja peitän kasvoni vaatteellani, ja kun he kysyvät, mitä
minulta puuttuu, painan minä alas silmäni enkä vastaa mitään.
Oh, kuinka voisin minä heille virkkaakaan, että sinua minä odotan ja
että sinä lupasit tulla! Kuinka saisin sanotuksi häpeältäni, että
kannan tätä köyhyyttä häälahjanani! Säilytän, ah, tätä ylpeyttäni
sydämen sisimmässä.
Istun ruohistossa ja haaveilen taivaaseen päin sinun saapumisesi
äkillisestä kirkkaudesta -- kaikki valot syttyvät leimahtaen, kultaiset
siivet suhisevat vaunujesi ympärillä, ja tien kulkijat seisahtuvat
ällistyneinä, kun he näkevät sinun astuvan alas istuimeltasi
kohottaaksesi minut maan tomusta ja sijoittaaksesi vierellesi, minut,
repaleisen kerjäläistytön, joka värisee ujoudesta ja ylpeydestä
niinkuin kesätuulessa köynnöskasvi.
Mutta aika vierii, eikä kuulu vaununratasten jyrinää. Moni loistava,
pauhaava ja kirkuva parvi rientää ohitseni. Sinäkö vain seisot varjossa
ja vaikenet heidän kaikkien takana? Ja minäkö vain varron ja itken ja
jäydän sydäntäni turhassa ikävöimisessä?

42.
Varhain aamulla kuulin kuiskeen, että meidän piti purrella purjehtia,
vain sinun ja minun, eikä kenenkään kuolevaisen pitänyt tietää meidän
toivioretkestämme maahan ei-mihinkään ja päämäärään yhtä olemattomaan.
Rannattomalla valtamerellä, vaikenevan, kuuntelevan hymyilysi
paistaessa, paisuisivat minun lauluni säveleiksi, vapaiksi kuin aallot,
kaikista sanojen kahleista kirpoutuneina.
Eikö vielä ole aika? Onko vielä työtä tekemättä? Katso, ilta lankesi
rannikoille ja merilinnut rientävät sen riutuvassa valossa pesilleen.
Kuka tietää, milloin kahle on katkeava ja pursi niinkuin painuvan
päivän viimeinen kimmellys yöhön katoava?

43.
Oli päivä, jolloin en ollut valmis sinulle. Ja sinä astuit sydämeeni
minulle outona ja kutsumattomana niinkuin joku joukosta, oi Kuninkaani,
ja painoit ijäisyysleimasi moneen elämäni haihtuvaan silmänräpäykseen.
Ja tänään, kun sattumalta valkaisen ympäristöäni, löydän sinettisi
tomuun siroteltuina, sekaantuneina arkipäivän ilojen ja surujen
muisteloihin sekä unohdettuina.
Et kääntynyt ylenkatseella pois tomun lapsellisista leikeistä, ja
askel, jonka kuulin kisapaikalla, on sama, joka kaikuu tähdestä
tähteen.

44.
Tämä on minun onneni: odottaa ja valvoa tiellä, missä varjo ajaa valoa
ja sade saapuu kesän valveutuessa.
Airuet tuovat minulle viestin tuntemattomista taivaista ja tervehtivät
minua ja rientävät edelleen. Sydämeni iloitsee ja suloinen on
sukostelevien ilmojen henkäys minulle.
Aamusta illanhämärään asti istun tässä oven edessä, ja minä tiedän,
että äkkiä saapuu se onnellinen silmänräpäys, jolloin tulen näkeväksi.
Sillävälin hymyilen ja laulan yksinäni. Sillävälin täyttyy ilma
lupauksen tuoksulla.

45.
Ettekö kuullut hänen hiljaista askeltaan? Hän tulee, hän tulee, hän
tulee aina.
Joka hetki, joka aika, joka päivä, joka yö hän tulee, hän tulee, hän
tulee aina.
Monta laulua olen laulanut monessa mielialassa, mutta sieluni säveleet
ovat vain tuota yhtä kuuluttaneet: hän tulee, hän tulee, hän tulee
aina.
Metsätiellä, aurinkoisen huhtikuun tuoksuvina päivinä, hän tulee, hän
tulee, hän tulee aina.
Pilvien ukkosvaunuilla, heinäkuun öiden kosteassa autereessa, hän
tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Surussa surunkin perästä painaa hänen askeleensa minun sydäntäni ja
hänen jalkojensa kultainen jälki saa minun riemuni jälleen
leimahtamaan.

46.
En tiedä, mistä etäisestä ajasta aina lähenet minua kohdataksesi. Ei
aurinko eivätkä tähdet voi sinua kätkeä minulta ijäisesti.
Monena aamuna ja iltana kuulin sinun askeleesi, ja sinun airuesi
astuivat sydämeeni ja kutsuivat salaa minua.
En tiedä, miksi tänään on niin herkkä minun elämäni ja miksi värähtävän
riemun aaltoilu minun sydäntäni koskettaa.
On kuin olisi tullut aika työni lopettaa, ja minä tunnen tuulessa kuin
heikon tuoksun sinun suloisesta olemassaolostasi.

47.
Yö on jo melkein ohitse turhine odotuksineen. Pelkään, että hän äkkiä
astuu aamulla oveni kynnykselle, kun olen uneeni uuvahtanut. Oi,
ystävät, jättäkää tie auki hänelle, oi, älkää estäkö häntä!
Ellei askeleensa kaiku minua herätä, pyydän, älkää yrittäkö minua
valveille pudistaa. En tahdo, että minua kutsuu unestani lintujen
hälisevä kuoro tai tuulen humina huomenkoiton juhlassa. Antakaa minun
nukkua häiritsemättä, vaikka Herrani ilmestyisi äkkiä minun
kynnykselleni.
Oi, uneni, kultainen uneni, joka vain varrot hänen kosketustaan
haihtuaksesi! Oi, sulkeutuneet silmäni, jotka aukaisette luomenne vain
hänen hymynsä valossa, kun hän seisoo edessäni kuin unelma, nouseva
nukkumiseni himmeydestä!
Antakaa hänen ilmestyä silmäini eteen valkeuden hahmojen ensimmäisenä!
Hänen katseensa antaisi silloin ensimmäisen ilonväreen valveutuvalle
sielulleni. Ja sallikaa, että itseeni palajaminen olisi samalla minulle
häneen palajaminen.

48.
Vaitiolon meri läikähti aamulla linnunlaulun laineisiin. Ja kukkaset
tien ohessa iloitsivat ja pilvien raot kylvivät kultaa tulviltaan.
Mutta me kiirehdimme tietämme mistään välittämättä.
Me emme hilpeitä lauluja laulaneet, emme leikkineet, emme menneet
turulle kauppaa tekemään. Me emme matkallamme vitkastelleet, vaan
joudutimme askeleitamme, mikäli aika riensi eteenpäin.
Aurinko nousi keskitaivaalle ja kyyhkyset kuhersivat siimeksessä.
Kuivat lehdet karkeloivat ja tanhusivat keskipäivän kuumissa
ilmanpyörteissä. Paimenpoika uuvahti ja uneksui viikunapuun varjossa,
ja minä istahdin veden vieremälle ja ojensin ruohikkoon väsyneet
jäseneni.
Matkatoverini pilkkasivat minua ja riensivät pää pystyssä edelleen. He
eivät levähtäneet, eivät taakseen katsoneet. He katosivat etäiseen,
sinertävään terheneen. He risteilivät yli niittujen ja kukkulain, he
samosivat kautta vieraiden kaukomaiden. Kunnia sinulle, sankariparvi,
päättymättömällä polullasi!
Pilkka ja ylenkatse kannustivat minua eteenpäin vaeltamaan, mutta ne
eivät saaneet vastakaikua minussa. Annoin askeleeni harhautua
onnellisen nöyryyden syvyyksiin, hämäräisen ilon siimeksiin.
Vihreän, päivänpäärmeisen hämärän rauha laskeutui hitaasti yli
sydämeni. Minä unohdin, miksi olin vaeltanut, ja henkeni antautui
vastustelematta varjojen ja laulujen vaihteloon.
Lopuksi heräsin minä unestani ja avasin silmäni ja näin sinun seisovan
edessäni, hymysi tulvehtivana yli uinailuni. Kuinka olinkaan pelännyt,
että polku olisi liian pitkä ja väsyttävä sekä ponnistus sinua
saavuttaa liian ankara minulle!

49.
Sinä astuit alas valtaistuimeltasi ja seisoit majani ovella.
Minä lauloin yksin sopessani, ja sinun korvasi otti vastaan säveleeni.
Sinä astuit alas ja seisoit majani ovella.
Mestareita on paljon sinun palatsissasi ja virsiä viritetään joka hetki
siellä. Mutta uuden oppilaan yksinkertainen ylistyslaulu kosketti
rakkauttasi. Tuo pieni, haikea laulunsävel sekaantui maailman suureen
sävelmereen, ja sinä tulit alas tuoden kukkasen palkinnoksi ja
pysähdyit majani ovelle.

50.
Kuljin kerjäten ovelta ovelle pitkin kylätietä. Silloin ilmestyivät
etäisyydestä sinun kultaiset vaunusi kuin kimmeltävä uni, ja minä
ihmettelin, kuka tämä kuningasten Kuningas olisi.
Toivoni kohosi korkealle, ja minusta tuntui kuin olisivat pahat päiväni
jo ohitse, ja minä seisoin siinä odottaen almuja, joita annettaisiin
minulle pyytämättä, ja aarteita, joita tomuun siroiteltaisiin.
Vaunut pysähtyivät siihen, missä seisoin. Sinä katsoit minuun, sinä
astuit alas hymyillen. Tunsin, että elämäni onni oli vihdoinkin tullut.
Silloin ojensit sinä äkkiä oikean kätesi ja lausuit: "Mitä on sinulla
minulle annettavaa?"
Oi, mikä kuningassydän! Ojentaa kätensä kerjätäkseen kerjäläiseltä!
Minä ällistyin ja epäröin hämilläni, sitten otin hitaasti pienimmän
jyväsen haarapussistani ja annoin sen sinulle.
Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun tyhjentäen säkkini
lattialle päivän päättyessä löysin köyhän kekoni pohjalta pienen
kultajyvän! Ja minä itkin katkerasti ja toivoin, että minulla olisi
ollut kyllin sydäntä antaakseni kaikkeni sinulle.

51.
Yö tummui. Päivätyömme oli tehty. Me luulimme viimeisen yövieraamme
saapuneen, ja kylän portit suljettiin. Vain muutamat huusivat:
"Kuningas tulee!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se ei voi olla
mahdollista."
Meistä tuntui, että portille koputettiin, mutta me sanoimme, että se
oli vain tuuli. Me sammutimme lamput ja kävimme levolle. Vain muutamat
huusivat: "Se on airut!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se on vain
tuuli."
Silloin soi ääni kautta yön pimeyden. Meistä uneliaista se tuntui
etäiseltä ukkoselta. Maa järisi, muurit vapisivat ja häiritsivät meidät
hereille. Vain muutamat huusivat: "Se oli ratasten rätinää!" Mutta me
mutisimme uneliaina: "Sen täytyy olla pilvien jyrinää."
Yö oli vielä pimeä, silloin kuului torven torahdus. Ja ääni huusi:
"Valveutukaa, älkää vitkastelko!" Me painoimme käsin sydäntämme ja
värisimme pelästyneinä. Vain muutamat huusivat: "Nähkää viiri
valtiaan!" Me ponnahdimme jalkeille ja kirkaisimme: "Silloin ei ole
aikaa viivytellä!"
Kuningas saapui -- mutta missä ovat kynttilät, missä seppeleet? Kuinka
on hänen valtaistuimensa valmistettu? Voi häpeää, voi häpeän häpeää!
Missä on valtasali, missä koristukset? Ja eräs huusi: "Turhaa parkua!
Tervehtikää tyhjin käsin häntä, saattakaa hänet mataliin majoihinne!"
Avatkaa portit, puhaltakaa raakunkuoriin! Kuningas tuli yön pimeydessä
tupiimme tummaisiin. Ukkosmyrsky mylvii taivaalla, pimeys on salamoista
pelästynyt. Tuokaa esiin kulunut matto ja levittäkää se pihalle!
Kuningas tuli äkkiä luoksemme kaameassa yössä ja ukkosessa.

52.
Minusta tuntui, että minun oli sinulta anottava -- vaikka en tohtinut
-- ruususeppeltä, jota kannoit kaulallasi. Niin odotin aamuun asti,
siksi kuin menit, löytääkseni jonkun jäljen siitä vuoteeltasi. Ja
niinkuin kerjäläinen etsin hämärässä yhtä tai kahta sinne pudonnutta
lehdensirpaletta.
Mutta katso! Mitä löydän? Minkä merkin jätti rakkautesi? Se ei ole
kukkanen, ei suitsutus eikä mikään hyvänhajuinen vesiastia. Se on
valtaisa miekka, leimuava kuin tuli, raskas kuin ukon vaaja. Aamun
nuori valkeus tulee sisälle ikkunasta ja leviää vuoteen yli. Aamulinnut
visertävät ja kysyvät: "Vaimo, mitä olet löytänyt?" Ei, se ei ole
kukkanen, ei suitsutus eikä hyvänhajuinen vesiastia -- se on kauhea
miekka.
Minä istun ja mietin ihmettä, mitä tämä lahjasi merkitsee. En keksi
paikkaa, kuhun kätkisin sen. Häpeän kantaa sitä, heikko kun olen, ja se
haavoittaa minua, jos painan vasten rintaani sitä. Kuitenkin olen
kantanut sydämessäni tämän lahjasi tuskantaakan minulle tuottamaa
kunniaa.
En ole tästä saakka pelkäävä mitään maailmassa ja sinä olet voittava
kaikissa minun taisteloissani. Sinä jätit kuoleman minun kumppanikseni
ja minä tahdon kruunata hänet elämälläni. Sinun miekkasi on minun
kerallani leikkaamassa poikki siteitä, enkä ole tästä saakka pelkäävä
mitään maailmassa.
Olen tästä saakka jättävä kaikki turhat koristukset. Minun sydämeni
Herra! En koskaan enää ole odottava sopessa itkien, en arasti enkä
hennosti käyttäytyvä. Sinä olet minut miekalla koristanut -- eivät ole
minua varten enää nukkehetaleet!

53.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu, ja taitehikkaasti
on se taottu tuhatvärisin jalokivin. Mutta kauniimpi on minulle
miekkasi salamarenkaineen, jotka leviävät lentoon kuin Vishnun linnun
siivet, välkkyen painuvan päivän vihanpuuntavassa valomeressä.
Se värisee kuin elämän viimeinen sykähdys lähenevän kuoleman
tuskankouristuksessa. Se leimuaa kuin olemisen puhdas liekki, joka syö
aistillisen maailman hehkullaan.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu. Mutta sinun
miekkasi, oi Herra pauanteen, on kaavaeltu mitä täydellisimmällä
kauneudella, hirmuinen nähdä ja ajatella.

54.
En anonut sinulta mitään, en maininnut korvaasi nimeäni. Seisoin ääneti
Sinun jättäessä jäähyväisesi. Olin yksin kaivolla, missä puun varjo
lankee poikittain, naiset kulkivat kotiinsa ruskeat saviruukut
piripinnoilleen täytettyinä. He huusivat ääneen: "Tule meidän
kanssamme, aurinko kohoaa keskitaivaalle!" Mutta minä viivyin ja
vitkastelin unelmiin vaipuneena.
Kun tulit, en kuullut askeltasi. Sinun katseesi oli surullinen, kun se
kohtasi minut, äänesi väsynyt, kun virkoit hiljaa: "Ah, olen janoinen
vaeltaja." Heräsin unesta, jota näin valveillani, ja valoin vettä
ruukusta yhteenliitetyille käsillesi. Lehdet kahisivat päämme päällä,
käki kukkui näkymättömänä siimeksessä, ja tien käänteessä tuli tuoksu
_babla_-kukkasien.
Seisoin sanattomana ujostellen, kun kysyit nimeäni. Mitä olin tehnyt
hyväksesi, että ajattelisit minua? Mutta muisto, että olin saanut
sinulle vettä ojentaa, janosi sammuttaa, pysyi sydämessäni ja täytti
sen suloisuudella. Päivä on jo kohonnut korkealle, linnut laulavat
uupunein sävelin, pääni päällä kahisevat lehdet _isämeidän_-puun, ja
minä istun ja mietin ja mietin.

55.
Sinun sydämesi on väsynyt ja sinun silmäsi ovat vielä uneliaat.
Etkö saanut sanaa, että kukka vallitsee keskellä okaita kaikessa
ihanuudessaan? Heräjä, oi heräjä! Älä anna ajan vieriä hukkaan.
Kivisen polun päässä, siveän yksinäisyyden erämaassa, istuu yksin
ystäväni. Älä anna pettyä hänen. Heräjä, oi heräjä!
Mitä se tekee, jos keskipäivän taivas hehkuu ja hiiluu kuumuuttaan --
jos polttava hiekka levittää janon manttelinsa --
Etkö iloitse sydämesi syvimpään? Eikö jokaisella jalkasi askeleella
kaiu tiesi soitin tuskien sulosävelillä?

56.
Siksi on sinun ilosi niin täysi minussa. Siksi astuit sinä alas
minulle. Oi, sinä kaikkien taivasten Herra, missä olisi sinun
rakkautesi, ellei minua olisi?
Sinä otit minut osalliseksi kaikesta rikkaudestasi. Sinä soitat
sydämessäni ilosi ijäistä säveltä. Sinun tahtosi pukeutuu aina uusiin
muotoihin minun elämässäni.
Ja sentähden olet sinä kuningasten Kuningas, kauneuteen koristaunut
vangitaksesi sydämeni. Ja sentähden haihtuu sinun rakkautesi rakastavan
rakkauteen, näin ilmenet sinä kahden täydellisessä yhtymyksessä.

57.
Valo, minun valkeuteni, maailmani täyttävä valkeus, silmiä suuteleva,
sydäntä viihdyttävä valkeus!
Ah, valkeus karkeloi, armaani, elämäni sydämessä. Valkeus koskettaa
lempeni soittimen kieliä, armaani, taivas aukenee, rajutuuli puhaltaa,
hymyily kulkee yli maan.
Perhoset levittävät purjeensa yli valomeren. Liljat ja jasmiinit
puhkeavat valon aalloille.
Valkeus siroittaa kultaansa yli jokaisen pilven, armaani, ja kylvää
tuhlaten jalokiviään.
Hilpeys ja rajaton riemu hypähtelee lehdeltä lehdelle, armaani. Taivaan
virta tulvii yli ääriensä, ilon laineet laikahtavat.

58.
Anna kaiken ilon jännityksen laueta viimeiseen lauluuni -- ilo, joka
saattaa maan ylitulvehtimaan ruohon mässäävästä runsaudesta, ilo, joka
tekee elämän ja kuoleman kaksoisveljiksi, ilo, joka karkeloi yli avaran
maan ja yhtyy myrskyyn, pudistaen ja järkyttäen kaikkea elämää
naurullaan, ilo, joka lepää hiljaisissa kyynelissä tuskan punaisella
lotos-kukalla, ilo, joka heittää tomuun kaiken, mitä se omistaa, eikä
tunne sanoja.

59.
Minä tiedän, ei ole olemassa mitään muuta kuin sinun rakkautesi, sinä
minun sydämeni rakastettu, -- kultainen valkeus, joka yli lehtien
karkeloi, leudot pilvet, jotka taivaalla purjehtivat, vieno
tuulen- henki, joka jättää viileytensä minun otsalleni.
Aamunvalo häikäisee silmiäni -- se on viesti sinulta minun sydämelleni.
Sinun kasvosi kumartuvat alas, silmäsi katsovat minun silmiini, ja
minun sydämeni koskettaa sinun jalkojasi.

60.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Rajaton taivas
riippuu liikkumattomana päämme päällä, vesi, koskaan väsymätön,
raivoaa. Ääretönten maailmoiden rantamalla tapaavat lapset huutaen ja
tanhuten toisiaan.
He rakentavat hiekkatalojaan ja leikkivät tyhjillä raakunkuorilla. He
punovat pursia kuihtuneista lehdistä ja päästävät ne hymyillen yli
rannattoman ulapan purjehtimaan. Lapset leikkivät maailmoiden
rantamalla.
He eivät tunne uimisen taitoa, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.
Helmenpyytäjät sukeltavat helmiään, kauppiaat purjehtivat pursineen,
lapset kokoavat kiviä ja viskelevät niitä. He eivät etsi salattuja
aarteita, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.
Meri kuohahtaa nauruun, rantojen hymyily heikkona kimaltelee. Kuolemaa
kantelevat aallot kertovat lapsille tarkoituksettomia taruja, niinkuin
äiti, joka lapsensa kehtoa keinuttaa. Meri leikkii lasten kanssa,
rantojen hymyily heikkona kimaltelee.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Myrsky raivoaa
tiettömällä taivaalla ja laivat menevät haaksirikkoon vanattomilla
vesillä, kuolema liikkuu ja lapset leikkivät. Vetten ääretönten
vieremällä on lasten suuri leikkipaikka.

61.
Uni, joka lapsensilmällä lepää -- tietääkö kukaan, mistä se tulee?
Kyllä, käy huhu, että se tulee tarulinnasta, jonka lehdon siimeksessä,
kiiltomatojen himmeässä valaistuksessa, riippuu kaksi taika-umppua.
Sieltä saapuu se lapsensilmää suutelemaan.
Hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee -- tietääkö kukaan, missä se
on syntynyt? Kyllä, käy huhu, että kasvavan kuun nuori säde kosketti
kuolevan syyspilven reunaa -- siinä syntyi hymyily kastekostean aamun
unelmassa, tuo hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee.
Raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä, -- tietääkö
kukaan, missä se on niin kauan piileksinyt? Kyllä, kun äiti vielä oli
morsian, silloin tunkeusi se kautta hänen sydämensä lemmen vienona,
hiljaisena salaisuutena -- tuo raikas sulous, joka kukkii lapsen
hennoilla jäsenillä.

62.
Kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni, silloin ymmärrän, miksi
on värien ja pilvien ja vetten leikkiä, miksi kukkaset ovat niin
monivärisesti soinnutetut -- kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle,
lapseni.
Kun laulan, että saisit karkeloida, silloin tiedän todella, miksi
puiden lehdissä on musiikkia, miksi laineet kantavat äänien kuoron maan
kuuntelevaan sydämeen -- kun laulan, että saisit karkeloida.
Kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi, silloin tunnen, miksi on
hunajaa kukankuvuissa, miksi hedelmät täyttyvät salaa suloisilla
mehuilla -- kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi.
Kun suutelen kasvojasi, rakkaani, saadakseni sinut hymyilemään,
ymmärrän varmaan ilon, joka aamun valossa alas taivaalta virtaelee ja
minkä riemastuksen suvituuli tuo ruumiilleni -- kun suutelen sinua
saadakseni sinut hymyilemään.

63.
Sinä tutustutit minut ystäviin, joita en tuntenut. Sinä osoitit tuolin
minulle talossa, joka ei ollut omani. Sinä toit etäisen lähelle minua
ja vieraan minulle veljeiseksi.
Sydämeni on täynnä rauhattomuutta, jos minun on tuttu tyyssijani
jätettävä, ja minä unohdan, että vanha asuu aina uudessa, että sinäkin
asut siellä.
Kautta syntymisen ja kuoleman, tässä niinkuin muissakin maailmoissa,
jonne johdat minut, sinä sama se olet, päättymättömän elämän