Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 2

korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän
ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi _nähdä_ sen
soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat
omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota
nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä
kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen
ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä
nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "_Ainoaksi_ Kristityksi".
Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä
pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena
enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta
sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja
jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi
hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen
sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja
minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa
se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa
tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus
kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota
aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa
tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän
oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta
käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman
raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan
perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun
se näytti hänestä velvollisuudelta -- tapaus, joita väliin voi sattua
noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.
Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja
kosketuksille ja kiivastunteinen. _Hän_ oli sitä, eikä hänellä ollut
ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei
hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen
sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen,
nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet -- kuvaannollisesti
sanottuna -- aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto
loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti
siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä
kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta
häntä myös väliin pelättiin.
Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet
vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen
kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta
siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.
Hän lähestyi taloa -- jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen
olivat menossa sairaan huoneeseen.

III.
Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina,
synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä;
hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja
intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi
käsivartensa syleilyyn.
-- Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä
syleilemästä.
-- Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi.
Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.
Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki
hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli
loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:
-- Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa
minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!
-- Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin,
paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta...
Kuului ääni, varotus -- rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja
ällistyivät, -- siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti
ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut
yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina
kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli
tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen,
tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne
tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja
odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:
-- Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta
mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa
tiehenne!
He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä
ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen
vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja
leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja
iloinen olento kuin ennenkin.
-- Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene
huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö.
Mutta odotappas -- näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä... sinä olet
terve kuin pähkinä!
Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:
-- Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.
Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja
istuttuaan tuolille sanoi hän:
-- Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa -- ja ehkä hiukan
hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä -- sen mukaan miltä nyt näyttää.
Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän
hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen
nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä
se oli.
Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat
naiset ylös kauhusta vavisten.
-- Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?
-- Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän...
-- Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi
vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja
mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas,
sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä
sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen
lupaa, niin lyön aivot päästänne -- jos teillä niitä on.
He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta
tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:
-- Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. _He_ tahtoivat selittää
minulle kaikki -- ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi
liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä
tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?
Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen
Hesteriin -- ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin
tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:
-- Alota Hester!
Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna,
sanoi Hester arasti:
-- Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä,
mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun
velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa;
silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja
täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli
näet valehdellut.
Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti
etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti
hän rajusti:
-- Vai lausui hän valheen? _Tekikö_ hän sen todellakin? Jumala
minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja
päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten
kaikki ihmiset -- myöskin te. Ja _se_ siis oli se tärkeä seikka,
joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja
saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray,
se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen
vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta -- kerrassaan
mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.
Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.
Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se
sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.
-- Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia
tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte
erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen
välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?
-- _Kaikki_ valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan;
_kaikki_ valheet ovat kiellettyjä.
"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi
hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä
alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:
-- Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä
ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?
-- En.
-- Ette edes ystäväänne?
-- En.
-- Ette edes rakkainta ystäväänne?
-- En. Sitä en tekisi.
Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:
-- Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja
kurjuudesta?
-- En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.
Taaskin vaitiolo. Sitte:
-- Tahi hänen sieluansa?
Taaskin tuli hiljaisuus -- hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan --,
sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:
-- Tahi hänen sieluansa.
Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:
-- Niinkö tekin ajattelette, Hannah?
-- Niin, vastasi hän.
-- Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?
-- Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja _mitään_
valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden -- niin, se
_tekisi_ sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.
-- Kummallista... kummallista... se on vallan uskomatonta.
Sitte kysyi hän kopeasti:
-- _Kannattaako_ sellaista sielua pelastaa?
Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.
Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:
-- Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat
ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja
hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista!
_Uhratkaa_ sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se
teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!
Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina,
loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden
solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat
naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia
anteeksi.
-- Parantakaa itsenne!
He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.
-- Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!
Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän
mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen
velvollisuuden -- ajatella omaa itseään, siksi kunnes se
ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen
antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se
antaa aina -- usein terveellisen -- uuden suunnan mielialoille.
Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän
rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli
hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset,
joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään
heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä
rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla
käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä
kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä,
jos vaan voisivat saada siihen luvan.
-- Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa
pitkin poskipäitä. -- Ei ole olemassa meidän veroisiamme
sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän
sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me
tekisimme, sen Jumala tietää.
-- Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät
ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule
kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!
-- Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet
silmistään. -- Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta
minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa.
No niin... kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja
viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen
ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan
päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla?
Miks'ei hän tule ja sano meille?
He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään,
istahti ja alkoi puhua.
-- Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian:
silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.
Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian
järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa
siitä osaksenne?
-- Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.
Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:
-- Te _olette_ todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat
pyhäinjäännökset! Ja te _saatte_ tehdä niin paljon kuin voitte, sillä
ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa
taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja
olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.
Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat
sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin
noiden vanhojen kaksosten sydämistä.
-- Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta
-- ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja
mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä --
juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! -- ja täysin
kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. -- Kuulkaa
nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä
sairaammaksi.
Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:
-- Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte,
että hän on terve kuin pähkinä:
Tohtori vastasi tyyneesti:
-- Minä valehtelin.
Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:
-- Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin
välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide
meillä on kaikellaisista...
-- Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä
mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot:
te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee
sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne,
valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne
ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä
ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita,
tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe
paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne
tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin
se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä
tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin
näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa,
joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä
aikana; ja te -- niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta;
ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan
senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen
lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi
kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin
niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan.
Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni
pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.
Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te
olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te
olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?
-- No?
-- Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen
mukananne -- eikö niin?
Tantit olivat vaiti.
-- Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?
-- No?
-- Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne
minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain
teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle
valheen -- äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi
olla vahingollinen.
Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.
-- Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te
lausutte valheita suullannekin -- te kumpikin.
-- _Se_ ei ole totta!
-- Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette
ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo
myönnytys -- ja tunnustus?
-- Mitä tarkotatte?
-- Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät
ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina _teette_ tuon
erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva
Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän
Higbiesin kanssa -- kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte
valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että
ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää
valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden
valheen.
Hester vastasi pudistamalla päätänsä.
-- Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?
Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun
jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:
-- Se oli valhe.
-- Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette
tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te
laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta
epämieluista totuutta.
Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:
-- Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää
koskaan tapahtua.
Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista
valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita
kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.
-- Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri
sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä
mentävä sairaan huoneeseen.

IV.
Kaksitoista päivää perästäpäin.
Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän
oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja
kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä
oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat
kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli
äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että
heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin
-- ensimäisenä päivänä -- että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta,
säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi
saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa
tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle
ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen
sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä;
mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen
omantunnonvaivansa -- seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota
epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta
ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen
tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja
sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän
tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille
alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua
vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi
äiti hänestä:
-- Onko hän vilkas?
Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut
sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä
miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:
-- Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?
Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:
-- Ei, ole huoletta; hän on terve.
Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:
-- Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.
Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!
Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä
tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:
-- Sisko, se oli valhe.
Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:
-- Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä
en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.
-- Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.
-- Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään,
-- mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä
toisin... tiedän, että valehtelisin uudestaan.
-- Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse
hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.
Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:
-- Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä -- sinä surmaat hänet.
-- Minä puhun kumminkin totta.
Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma,
ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin,
odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:
-- Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?
Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:
-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö
on terve!
Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala
siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin
ylistyssanoihin.
Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa.
He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin.
He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä
rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen
arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa
eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.
Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä
syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit
Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan
kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava
ilo ja kiitollisuus heille tuotti.
Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään,
kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei
maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä,
onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli
niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.
Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima,
jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi
käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei
ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet
mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan
selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi
ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen,
tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi
päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta
kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:
-- Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on
ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei
hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme
me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me
luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin
pian kuin tulee takaisin.
-- Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja
huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän
sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle,
että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo --
en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla
terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja,
sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että
hän säilyi tartunnalta -- ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester!
Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina!
En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään!
Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt,
sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä...
niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko
hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?
-- Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan
ennen, jos sitä voi ajatella -- ja Hester kääntyi poispäin ja
puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.

V.
Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja
merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja
vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua
korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä,
mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä.
Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen
humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet.
Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat
sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian
uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin
koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala
oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä
väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla
ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt.
Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli
ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä
varsinkin viime sanoissa:
"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella
sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen
siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi!
Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin
yksin ilman sinua, rakas äiti."
-- Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän
ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä -- oi, minä elän
hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa
niin paljon kuin haluaa, ja -- täti Hannah, sano hänelle, etten minä
voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään,
kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä,
miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy
kerran vaieta! Mitä sinä itket?
-- Senvuoksi vaan, että -- senvuoksi että se oli vaan muuan muisto.
Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch
Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa,
kun hän sitä laulaa.
-- Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen
suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. -- Täti
Hannah.
-- No, rakas Margaret?
-- Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää
koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.
-- Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!
Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:
-- Vai niin -- vai niin -- anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas
niin -- paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon
elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman
minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän
tekee niin.
-- Voi, koko ajan -- koko ajan!