Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 1

Total number of words is 3739
Total number of unique words is 1698
25.7 of words are in the 2000 most common words
35.4 of words are in the 5000 most common words
41.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

TAIVASKO VAI HELVETTI
y. m. humoreskeja
Kirj.
MARK TWAIN
Suomensi Toimi Juuti



Romelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.
Lounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.


SISÄLLYS:
Kuolonsinetti.
Taivasko vai helvetti?
Kullankaivaja kertoo.
Kivettynyt mies.
Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä.
Ihmissyöjä.
Vilustumista vastaan.
Siivoojattaret.
Parturit.



KUOLONSINETTI

[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta
mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver
Cromwell." -- M.T.]

I.
Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin
arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli
ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän
vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän
oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli
taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen
urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut
osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;
muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi
alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa
olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet
iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua
käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja -- odottaa.
Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa
pöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö -- Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
-- Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän
täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
-- Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on
pakahtumaisillaan.
-- Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme
tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että
mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä
tarkoituksessa...
-- Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen
sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani -- toivon voivani sanoa
sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,
jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa...
-- Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä
luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä
tulisesti kerran, kaksi, kolme. -- Ei, isä, noin et saa suudella
minua; sinä satutat hiuksiani.
-- Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle
anteeksi rakkaani?
-- Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta _oletko_ pahoillasi? Etkö ole
olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?
-- Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, -- ja hän peitti kasvonsa
käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat
huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän
alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:
-- Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei
enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! -- Koettaessaan irroittaa
hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:
-- Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.
Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja sanoi:
-- Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen
ja on pahoillaan -- kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet --
ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo
häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin
eikä kiharaakaan ole epäkunnossa -- ja mitä tahansa Abby vaan
käskeekin...
Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin
ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä
poskia ja sanoi rangaistuksen:
-- Kertomus! Kertomus!
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne
kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs,
lähemmäs -- kuuluivat kovemmin, kovemmin -- menivät sitte ohi ja
vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:
-- Vai niin, vai kertomus? Hauskako?
-- Ei, isä; synkkä.
Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti
kiinni oikeuksistaan -- olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki
mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut
lupauksensa -- hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:
-- Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo,
ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.
Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:
-- Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista,
mutta totta.
-- Oi, kerro sitte tarina niistä, isä -- kolkko, niin että meitä
pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri
_meitä_. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin
että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun
olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.
-- Niin, oli kerran kolme everstiä...
-- Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti,
minä tunnen univormun. Jatka, isä.
Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.
Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi
isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:
-- Onko se jotain hyvää, isä?
Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:
-- Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet
saamansa määräykset.
-- Onko _se_ jotain?...
-- Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta
vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo
menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten
tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan
rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he
tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat
tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali
pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski
heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.
-- Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?
-- Kyllä.
-- Oi, _hänet_ minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa
kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin
-- niin -- en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi
tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta _minä_
en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.
-- Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina
Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat
tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran...
Kuulkaa!
He kuuntelivat -- taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti
painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.
-- Ne tulivat tänä aamuna.
Lapsi terästi katseensa.
-- Oi, isä, onko tuo _tosi_ kertomus?
-- On, rakkaani.
-- Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. --
Ei, äiti, rakas äiti... itketkö sinä?
-- Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin... niitä perheraukkoja.
-- Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä...
kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että
he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke
enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.
-- Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.
-- Towerin olen _minä_ nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda,
isä!
-- Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa
tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja
tuomitsi ammuttaviksi.
-- _Surmattaviksiko?_
-- Niin.
-- Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä,
äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä.
Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.
-- Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että
minun täytyy niin usein keskeyttää _ajatellakseni_.
-- Mutta sitä et _saa_ tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.
-- No niin... ne kolme everstiä...
-- Tunnetko heidät, isä?
-- Tunnen, lemmittyni.
-- Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että
saisin heitä suudella?
Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:
-- Kyllä, _yhtä_ heistä, rakkaani! No -- suutele minua hänen
sijastaan.
-- Noin, pappa -- ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen,
että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin
eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei _voi_
olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei
tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella
-- eikö totta, isä?
-- Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!
-- Äiti! -- Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä
käy hyvin. Jatka, isä.
-- Silloin olivat kaikki suruissaan -- niin, kaikki he olivat; minä
tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja
sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa -- sillä se _oli_ heidän
velvollisuutensa, ymmärräthän -- ja nyt he pyysivät, että kaksi
everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä
riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali
oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään
_oman_ velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat
taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan
sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä
muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa
asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se
vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni
hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen
yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja
tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja
kaksi heistä jää eloon.
-- No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee
kuolla? Voi miesparkaa!
-- Eivät. He kieltäytyivät.
-- Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.
-- Eivät.
-- Minkävuoksi?
-- He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi
itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin
itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa
kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he
lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön
milloin tahansa.
-- Mitä se merkitsee, isä?
-- Sitä että... heidät ammuttaisiin joka ainoa.
-- Kuulkaa!
Puhallustako? Ei. Tram--tram--trum--tram--trum--.
-- Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!
-- Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun
laskea heidät sisälle, isä, salli _minun!_
Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi
iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä!
Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!
Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä;
heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja
vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja
kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja
lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin...
Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin --
Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen
käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.
-- Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän _sanoin_, että niin
kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän...
-- Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!

II.
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit
ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat
keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan
käskettiin hänet menemään ulos leikkimään -- äiti oli kovin sairas.
Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen;
mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta,
että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa,
kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse
asian huolekseen.
Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän
seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja
antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:
-- Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja
rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo
vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa
vastaan.
Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän
seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:
-- Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.
Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.
-- Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa
heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa.
Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.
Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:
-- Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi,
joka kulkee ohitse.
Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin
saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti
valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen
kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi
hänen polvelleen ja sanoi:
-- Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt
teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan,
mutta _minä_ en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti...
muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku... siniset nauhat
etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta
protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:
-- Niin, anna kun katson... minä...
-- Minä seisoin aivan talon luona... _oman_ taloni luona, huomatkaa.
-- Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö...
Lapsi keskeytti hänet moittien:
-- Ei, te ette _muista_ sitä. Enhän minä ole unohtanut _teitä_.
-- Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan
unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi.
Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt
ja aina?
-- Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te
voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta
samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa
anteeksi, koska uskon, että te _tahdotte_ olla hyvä ja tehdä oikein,
ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti -- mutta teidän tulee
puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee -- on niin
kylmä.
-- Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka
tästälähin tulet aina olemaan _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä
muistutat minun pikku tyttöäni -- niin, hän on nyt sinua hiukan
lyhempi -- mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka
varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi,
pikku noita -- sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen
käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka
tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi
minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita
ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen
perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä
lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman
miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun
levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!
-- Pidittekö hänestä ihan _hirveän_ paljon?
-- Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.
-- Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?
-- Kiitollisena -- ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana.
Kas näin -- tämä on sinulle; ja tämä -- se on hänelle. Sinä pyysit,
mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy
totella, mitä sinä käsket.
Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen -- sitte
osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta
astuntaa.
-- Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!
-- Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on
annettavana sinulle eräs tehtävä.
Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:
-- He ovat tulleet, teidän korkeutenne.
Hän kumarsi jälleen ja poistui.
Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja
yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa,
jonka tulisi kuolla.
-- Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?
-- Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen
lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin
siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun,
kädet selän takana -- näin -- kullakin toinen koura avoinna kuin
malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja
tule sitte takaisin minun luokseni.
Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:
-- Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen
Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka
Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on
lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan.
Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja
viisaat ovat Hänen tiensä -- siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!
Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi
silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja
sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen
kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:
-- Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy
saada kaunein!
Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin,
tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja
huudahti:
-- Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! _Minä_ olen antanut sen sinulle!
Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte
polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten
myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit
ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta
kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo
tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä
ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja
juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti
esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:
-- Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua...
-- Mitä? sanoi lapsi.
-- Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani...
-- Viedä hänet pois? Mihin?
-- Am... am... Jumala minua auttakoon!... linnoituksen toiseen osaan.
-- Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani
kotiin.
Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa.
-- Nyt on Abby valmis, isä -- menkää nyt.
-- Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.
Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi
hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
-- Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna
hänen mennä -- sinun _täytyy!_
-- Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä,
mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat!
Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!...
Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän
takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies
näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät
kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.
-- Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja
minä olen _sanonut_ niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt
vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
-- _Sinunko_ isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
-- On, luonnollisesti -- sitä hän on _aina_ ollut. Olisinko minä
antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän
hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
-- Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt
julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi --
eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
-- Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
-- Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin
teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!
Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja
ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:
-- Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään -- hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!


TAIVASKO VAI HELVETTI?

I.
-- Valehtelitko sinä?
-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä
valehtelit!

II.
Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski,
kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä,
kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja
Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä.
Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä
jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa
väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan
hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen
äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis
oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla
ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko,
sammuisi.
Luonnostaan -- ja sielustaan ja sydämestään -- olivat vanhat
tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä
tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut
niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin
nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa
talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän
moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä,
ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi
luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei
niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei
sydämensuruja.
Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan.
Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan
totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa
seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä,
asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä
valheella -- ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten.
Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin
taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He
istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina
rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä
ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen,
osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta,
nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen
sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat
niitä häväisseet.
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän
hämmästyneenä:
-- _Valehtelitko sinä?_
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä
huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:
-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä
valehtelit!
Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton,
uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten
heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän
kielensä.
Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo,
joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut.
Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin
tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä
surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati
sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään
voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki
sovinnonhierominen mahdoton.
Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen
äidillään ei ollut siinä mitään osaa -- miksi pitäisi siis hänen
kärsiä sen tähden?
Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat,
että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä
syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä;
senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti
saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja
häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.
He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän
matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja
hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan,
voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen
kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä
ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli
pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi
vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan,
kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin
kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei
ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa,
esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden
vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista
oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi,
eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne
hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi
sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti
sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies
ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli
luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa,
ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä
järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset,
jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain
syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä
"Kristityksi" -- sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 2
  • Parts
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 1
    Total number of words is 3739
    Total number of unique words is 1698
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    35.4 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 2
    Total number of words is 3725
    Total number of unique words is 1779
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    34.7 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 3
    Total number of words is 3800
    Total number of unique words is 1800
    27.0 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 4
    Total number of words is 3482
    Total number of unique words is 1996
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.4 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 5
    Total number of words is 3605
    Total number of unique words is 1887
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    31.0 of words are in the 5000 most common words
    35.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja - 6
    Total number of words is 1069
    Total number of unique words is 692
    29.0 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    40.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.