Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 5

kunniaksi mille päällikölle tahansa.
Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa.
Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan
edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt
oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.
"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa.
-- "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos
hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"
Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa,
katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:
"Oletko sinä Mikko suntio?"
"Olen."
"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi
Suomalaiseksi."
"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. --
"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"
"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. -- "Vaan hän ei tahdo
lähteä minun luotani."
"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"
"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."
"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"
Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa
kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän
kaukana Mikosta.
Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin
luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen
vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa,
pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.
Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui
nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi
tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille
talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että
hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän
välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle
poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään
hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?
Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat
minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen
syliinsä ja syleili häntä kauan.
"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten,
"sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo
tahi antaut Margunoffin käsiin."
"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.
"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä
Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. --
"Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme
toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot.
Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän
taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden..."
"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.
"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi
pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman
tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian
päätöksesi" -- huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. -- "Sano pian
tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."
"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun
äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi..."
"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.
Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.
"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, -- "Keltä
olet sen saanut tietää?"
"Mikolta."
"Onko hänkin täällä?"
"On."
Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi
palajaisiko Suomalaisten luo.
"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. -- "Vimmoissaan olevat
talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä
pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja..."
"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. -- "Mutta lupaa
minulle, että..."
Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen
silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen
huuliltaan, kun hän lausui nimen:
"Margunoff!"
"Liian myöhään, myöhään", -- lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen
Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"
Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain
talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan
pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan
yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka
Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään
talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat
ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta
eikä voitosta.
Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta
syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn
totinen muoto.
"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, -- "tahdotteko estää minua
ottamasta takaisin omaisuuttani?"
"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt
on hän minun."
"Teidän! Se on vale!"
"Eipä suinkaan, hän on minun!"
"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana
vihasta.
"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. --
"Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin
tytön?"
Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen
kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin
edessä.
Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen
ja itsekseen hän jupisi:
"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!"
"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain
juureen. -- "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."
Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat
Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle.
Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui
hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko,
joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät
keskeytti huudolla:
"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!"
"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä
tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen
silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun
kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän
tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.
Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei
antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä
tieto vahvisti häntä.
"Pois tieltä Suomalainen!" ärjäsi Margunoff -- "tyttö on minun!"
"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. --
"Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"
"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. -- "Suuria sanoja sinä käytät.
Sinua musertaa ei ole vaikeata."
Ei kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.
Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi
taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua
päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen
rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran
tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli
kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja
poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan,
Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.
"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo.
-- "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."
"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. --
"Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."
Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden.
Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet
huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän
Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se
näky Ilmalle antoi uusia voimia.
"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella
saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan
hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä
luo. -- "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"
Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa
kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli
osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa
kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.
Margunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:
"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!"
Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä
seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia.
Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja
hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään
toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.
Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki
yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen
heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen
uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle
osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä
pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään
Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.
Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä
seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun
talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.
Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt.
Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän
onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei
sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.


VI.

Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan
rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva
Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei
nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa
joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina
valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä
tulevan sanoman, että heidän maansa oli -- myöty! Ja jos Suomalaisille
tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta
Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä,
jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! -- Ja tämä
mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.
Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme
ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen
portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli
Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti
alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen,
vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa.
Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.
"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa -- "ja hän ei palaja. Olisiko
kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka
päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut;
sen tunnen itsestäni! Vaan... mitä... tuo on! Vene lähenee toiselta
rannalta tänne!... Se on... hän...!"
Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä
vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän
elossa vai eikö.
Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle,
oli Kotschoffsky.
Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva
Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle
kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain
käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli
hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka
vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis
päässytkään takaisin Donin aromaille.
Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi
Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa
sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.
Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan.
Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina
vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän
voinut ajatella toisin -- olihan hän pelastanut hänen tyttärensä
katteini Margunoffin käsistä!
Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner
itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman
asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky
tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui
asumaan.
Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat
Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä
tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan
arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.
Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan
sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen
nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle
antamaan; Pohjanmaan helmi.