Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 2

Total number of words is 3548
Total number of unique words is 1803
25.5 of words are in the 2000 most common words
35.3 of words are in the 5000 most common words
41.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi
tuskallisesti:
"Oletko tarkka ampumaan, Mikko?"
"Sen saa nähdä kohta", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin
kasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan
aseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea
virittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.
Kasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta
tulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä
tässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut
silmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot
hiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen
laulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.
Kasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini
Margunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta
kaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi
juostessaan pienelle talolle:
"Ampukaa heihin ja sitte tulta tähän hökkeliin!"
Eikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä
kuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin
pieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja
jääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet
huomanneet taloa ryöstäessään.
* * * * *
Minkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan
tuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän
poskiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi
vihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata
uhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan
mielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli
Mikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen
jupisi hän:
"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko.
Sinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!"
"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?" kysyi rouva Herner vihdoin,
pyyhkien silmiään. "Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme
kokonaan sinuun."
"Kiitoksia sanoistanne" -- vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; --
"minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä
kauan täällä", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, --
"sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä
kohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta
siellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä."
Odottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään
läksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan
tyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun
pakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään
heittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri
metsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä
Mikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen
huolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:
"Sinä olet levoton, Mikko! Sano meille suoraan, pelkäätkö mitään
vaaraa?"
Mikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä
mielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän
ei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:
"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon
parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."
"No" -- sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan --
"minä luulen vaaran uhkaavan."
"Mistä päin? Margunoffiltako?" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.
"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen
päätään. -- "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä
olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne
vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on
mahdollista, niin koettakaa käydä."
"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla
seisaalle. -- "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."
"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo
olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat
ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi
vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen
jupisi:
"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki
valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte
minua!"
Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli
tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan
suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta
syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli
tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä
naiset. Sanaakaan ei lausuttu.
Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli
tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän
asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet
säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt
heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan
muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään
oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan
kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.
Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella
kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään
sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat,
ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla
äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.
"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan,
että hän tuskin kuuli. -- "Katteini Margunoffin kanssa ei ole
leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän
lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme
tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."
"Ethän ai'o..."
"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen,
kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he
huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos
heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat
vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi.
Tekijä.]
Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki;
he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.
Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa
kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä
omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja.
Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein
täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka
vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun
kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän
kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei
kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka
käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä
onnellisessa tilassa.
Vaan palatkaamme sotamiehiimme.
Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan
hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin
tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten
ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen
toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä
ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän
liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko
heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät
ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi
sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka
he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän
ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät
tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä
sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän
sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä
vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat
lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen
valtaan.
"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. --
"Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."
"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. --
"Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"
Rouva Hernerkin vähän hymyili.
"Vaan, millainen on heidän mielenlaatunsa huomenna?" kysyi hän.
"Huomenna!" puhkesi Mikko sanomaan. "Heidän pohmelossa olonsa on heidän
autuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin
ollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen
unhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa,
nimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli
hän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä."
Keskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja
käänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät
eivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.
"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!" sanoi Mikko itsekseen. "Te
makaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin."
Näin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti
sotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän
seuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän
kiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina
olivat katselleet mitä Mikko teki.
"Nyt on aika jatkaa matkaa", sanoi hän; -- "meillä on vielä pitkältä
sitä jälellä."
"Mitä ai'ot tehdä sotamiehille?" kysyi Ilma.
"Niitä tulen noutamaan hetken perästä."
Noin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle,
missä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: "Ken siellä?"


IV.

Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi
Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi,
yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli
mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän
tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä
tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä
toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki
olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä
enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää
kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat
tuohon työhön.
Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff
ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä;
sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja
hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen,
joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa
kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei
varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista
syistä.
"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia
viiksiään, -- "se on kummallinen nimi!"
"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. -- "Pyhän
Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan
toivon pian taitavani esitellä häntä minun... minun..."
-- "Minun..." jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan.
-- "Mitä te tarkoitatte, katteini?"
"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö
on kaunis ja... ja... minun täytyy saada hänet omakseni."
Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä
siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.
"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" -- jatkoi Margunoff nousevalla
innolla -- "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun
pitää saada hänet."
Kasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:
"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole
loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen
voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"
Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn
huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen
kasvojaan, sanoi hän:
"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule
tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan
totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin
silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli:
"oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä
luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi.
Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle
tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:
"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän
kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti,
hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta
puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"
Luutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:
"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette
monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"
"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden,
jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka
myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse
nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on
semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että..."
"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff
puheesen polkien vihoissaan maata -- "Oletteko nähnyt häntä?"
"En", vastasi Kotschoffsky, "mutta..."
"Menkää asemallenne" -- ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa
saamme puhua tästä asiasta."
Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat
asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän
erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:
-- "Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä
voi pettää donin-kasakkaa."
Yön tullen läksivät Venäläiset Sikkilän tuhkaläjistä murrosta kohden.
* * * * *
Mitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla
asuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva
Herner, Ilma ja Mikko pakenivat.
Se oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla
kääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta
tuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja
Lappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi
katteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.
Murros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista
leveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat
kokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle
päin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin.
Puut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi.
Rinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset
irtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän
korkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina
laukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut
sotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta,
olisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut
käyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.
Oli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani
huutoon: ken siellä! näillä sanoilla:
"Kuolema ryssille!"
"Tulkaa!" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei
väsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt
näytti tulleensa puheliaammaksi: "Pitkä-Juhaniko on komennossa?"
"Hän", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella
äänellä, lähestyen Mikkoa: "Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että
Pitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan
kuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen
tohdin sanoa."
Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan
murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä
suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla.
Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät
mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he
usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin
he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei
ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.
Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan,
seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla
näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka
olivat sukkelat liikunnoissa.
"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan
katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan
kuin olisin tullut vankeuteen."
"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä
äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko
luvannut varjella meitä".
Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen
vartalonsa suoraksi lausuessaan:
"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät
onnettomuudessa!"
Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa
olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti
koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi
juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari
askelta eteenpäin:
"Missä Pitkä-Juhani on?"
"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. -- "Ken minua
huutaa?"
"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä."
Raskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää
kuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se
oli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään.
Runsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja
suoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka
vyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia
ruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli
täynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui
säännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea
partansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.
"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku
mainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa;
sillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista,
ei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.
Olemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen.
Syy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta
Pohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän
Pohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen
uljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä
ryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi
pitää asemansa.
"Mitäs sinä tahdot?" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa
katseltuaan naisia.
"Sen helposti voi ymmärtää", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan
närkästyksissään. "Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He
hakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän
kotinsa."
"Mitä rouvas-ihmisiä he ovat?"
Mikko sanoi heidän nimensä.
"Suokaa anteeksi!" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä
kumartaen itseään kankeasti. -- "Minä... minä..."
"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä", keskeytti häntä rouva
Herner. -- "Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät."
Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty
yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet
asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva
Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva
hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.
"Se on kersantti Hernerin leski", sanoi eräs vaimo.
"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa
uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.
"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö
hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä
sai uusia!"
Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja
hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.
* * * * *
Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei
linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä
maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita,
joita pensastossa vilisi.
Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön
tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne
olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin
kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään,
ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse,
jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään
olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.
"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi
Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo
toiset kaksi astuivat heidän jälissään.
"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla
äänellä. -- "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."
Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa
pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko,
seisahduttuaan äkkiä.
"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"
Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli
harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.
Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän
tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi
eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta
itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan
puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä
lähemmältä, tarhapöllön huudon.
"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon
jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.
"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston;
tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan
esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme,
joka on herännyt."
Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä.
Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun
korkea ääni suoraan edessään huusi:
"Kto tam!" (ken siellä.)
Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän
olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan
paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi
Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.
"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen
veitsen tuestaan. -- "Kyllä minä hänelle annan!"
Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään
jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan
Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle
sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä
hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen
kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan
Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt
pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen
verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti
huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin
Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen.
Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut
aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen
painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen
lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet
loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä
Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka
laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia,
siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin
jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.
"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. -- "Tänä yönä saamme
puolustaa murrostamme!"
Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen
aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.
Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei
tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän
koitteessa saapui murroksen luo.


V

Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu
erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa
ovat taistelijain häiriöksi.
Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen
kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä
urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen
puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat
nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein
osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita;
päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan,
joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle
kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.
Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä
kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla,
viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni
jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä
rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky
kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa
nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman
kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua;
jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.
Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen
kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät
talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä
olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.
Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei
vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai,
sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä.
Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli
hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville
sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa
sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön
auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 3
  • Parts
  • Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 1
    Total number of words is 3620
    Total number of unique words is 1893
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 2
    Total number of words is 3548
    Total number of unique words is 1803
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 3
    Total number of words is 3591
    Total number of unique words is 1775
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 4
    Total number of words is 3638
    Total number of unique words is 1734
    27.5 of words are in the 2000 most common words
    37.6 of words are in the 5000 most common words
    43.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 5
    Total number of words is 1734
    Total number of unique words is 932
    30.6 of words are in the 2000 most common words
    41.0 of words are in the 5000 most common words
    46.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.