Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 3

Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo
säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta
puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat
olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat
taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä
sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa.
Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.
"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja
katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet
takaisin?"
"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä
vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä
nojasi itseään nuijaan. -- "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen
ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme,
sillä päivä on valennut."
Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta
aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua
saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko
tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan
Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki
näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.
Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit
lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa
säännöllisemmästi kuin äsken.
"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi
Kotschoffskya vastaan. -- "Minä en voi..."
Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas
muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta
rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja
hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti,
kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään,
tutkiakseen hänen haavaansa.
Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti
Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy
näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä
yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi
hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan
seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka
riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse
sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli
lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle;
jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut,
vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki
puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen,
riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa
täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.
Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti
miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei
saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän
ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.
"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä
jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.
Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka
kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät
taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä
jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi
yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät
suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan
haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin
esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko
puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän
Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä
hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä.
Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän
vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin
käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi
voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja
melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan
Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa,
koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä
silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella,
sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin
oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan.
Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös
ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin
voimakas ääni kuului pauhusta:
"Operot!" (eteenpäin!)
Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään.
Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta.
Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa;
hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät
murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä.
Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.
Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto.
Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei
kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren
vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli
hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan
siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa
silmänräpäyksessä kimpussaan.
"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; -- "etkö
näe, kuinka miehesi pakenevat?"
Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain
kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä
turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:
"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."
"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että
tämä vapisi.
"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.
"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi,
pääsevät."
"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso
Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.
Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja
Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja;
laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun
loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan
kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä;
sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita
ja kuolevia sekaisin.
Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään
toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen
suurta nuijaansa täysin voimin.
"Herkeä jo!" -- sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"
"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani,
iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen
sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui
maahan.
Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi
jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo
nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt
eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei
ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä
ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään,
ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.
Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja
sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella
kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli
Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka
oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian
jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja
juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.
"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin
voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.
"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran -- "kun kerran olen sinun saanut
käsihini, en sinua niin pian päästä."
Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin.
Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti
Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan
tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä
Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä
paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa,
katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen
jupisten:
"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."



Lappajärvellä.


I.

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki
Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla,
joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut
tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat
valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli,
luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua
minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta
voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää
levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta,
missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri
olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna
auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin,
varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään
pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan
mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin
hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt
ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa
sopivampaa tilaisuutta.
Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista
sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli
vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän
huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta,
kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle.
Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä
ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei
kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä
hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän
helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa,
osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein,
vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky
puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan
sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta,
joka hänellä oli kilpailijansa yli.
Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.
Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen,
väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän
kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista
kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja
hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä
murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen
edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi,
liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.
Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori
kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma
sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa,
millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa
vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija
ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen,
saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli
katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon
säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän
enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki
kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa
moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi
oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen
luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta,
Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta
kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän
mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan
sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin
enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin
jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua,
kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla
herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän
vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut,
ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste
kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki.
Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia,
ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa
kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy,
että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat
vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja
raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin
hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka
ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja
heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta,
jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin
Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi.
Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään
tämän sodan ritarillisimpana sotijana.
Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri
tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:
"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."
Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja
erittäinkin hyville.
Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen
virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja
seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen
silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei
puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli,
ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.
Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen
jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:
"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan
ole lepäävä."
Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä
kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon
lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan
auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet
kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia
sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle,
luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä
ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.
Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut
muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen
mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä
silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus
välähti.
"Aleksia", -- puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, --
"sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi
kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien
laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua,
joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua
ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet
pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua
seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata;
pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä?
Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia
Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin
kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla
vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä
vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan,
Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut
mukaani!"
Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka
hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä
katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä
toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi
kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:
"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja
vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt
häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä
aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin
Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani
Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen,
jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä
tahdot, saat... vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään:
"Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en!
Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!"
huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista --
"miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni?
Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa
tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan
takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"
Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön
kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi
toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:
"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella
sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään
kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka
liihoittelivat edessään, -- "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon
se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin
huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä
erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella
päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."
Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän
vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten,
pehkojen väliin.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat
pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.
"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.
"Olisikohan mahdollista löytää se!?"
Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka
veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään
hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden
pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen
kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt
pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu,
ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.
"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi
Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa
Venäläiset olivat, -- "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin
hän aavistaakaan."
Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle
vastaan.
"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff.
"Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos
suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"
Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni
tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto
oli ollut erinomaisen tutkivainen.
"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen -- "mitä olisi minulla pelättävää!"
Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän
näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen
Pyhälahtea kohden.


II.

Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä.
Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin
ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen
onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman
käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen
noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa
kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen
siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein
olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta
kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi
laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän
aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän
tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka
häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri,
näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:
"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."
Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut
sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.
Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen
Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen
järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli
nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon
lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka
oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti
vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään
löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn
kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän
luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut
häntä ennen huomannut.
"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen
pienen päänsä käsillään. -- "Olisikohan hän tehnyt sen, että..."
Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään,
vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan
ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka
tähden Ilma hyvin tunsi hänen.
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua --
"olkaa varovainen!"
Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin
pelastuslaulu.
"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon
käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. --
"Lukekaa se ja käskekää sitten!"
Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi
nämät sanat:
"Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on
luotettava mies.
K."
Millaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää.
Hän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos
hän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen
jalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen
joka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä.
Se oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan
siitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki
ollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin
tarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden,
jonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin
askelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten
itseään seinää vastaan.
"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan
tulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt
meidän puhelevan."
Kasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista,
joka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi,
kuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein
leimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli
pahoille mielin.
"Hän tulee tänne", kuiskasi hän. -- "Minä otan häntä vastaan tyvenellä
mielin."
Tuskin oli hän ehtinyt viimeiset saat sanoa, kun Margunoff astui
sisään.


III.

"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa
pirtin ainoalle tuolille. -- "Miltä yksinäisyys tuntuu?"
Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.
Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä
tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi
silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa
rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän
silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:
"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"
"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. -- "_Vaan minä en sitä
pelkää_", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.
Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä
vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan
ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se
seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän
sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:
"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"
"Olen."
"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"
"Olen."
"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä
iltana."
"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.
Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.
Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti
nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa
oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.
"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff
vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä
sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi
Dvorissa..."
"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken
sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän
sinua ja kultaasi ylenkatsoo."
Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:
"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva.
Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle
kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa
vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua
kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"
Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle
katteinista.
"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa
minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!"
-- vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa.
"Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä