Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - 4

synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi,
kalleuksistasi! Niitä minä halveksin... Pois ryssä! Suomalainen tyttö
ei sinuun konsanaan suostu."
Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän
kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä
itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän
seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän
tarttunut hänen käsivarteensa.
"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. -- "Minä sinulle näytän,
mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"
"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy
polvilleen Venäläisen eteen."
"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan
ottaa sinulta vaikka hengen?"
"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni
ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.
"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti -- "elämä ei sinusta ole
minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää,
vaan... hahahaaa... sinä saat elää minun luonani."
Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli
vähällä käydä tainnoksiin.
"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.
"En ikänäni."
"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista,
että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman
tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."
Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti
onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan
katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti
nauraen.
Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui
vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni
kuului pienestä akkunasta:
"Ylös, nyt on aika käsissä!"
Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat
vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki
levottomuutta.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. --
"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."
"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi
sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. -- "Pääsenkö siis irti hänestä,
joka tahtoo perikatoani?"
"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. -- "Vaan tehkää joutua, pukekaa
yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli
vyöllenne!"
Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma
hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti
tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään
oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin
Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä
katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön
vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi,
hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään
yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui
esille sanoen:
"Oletteko valmis nyt?"
"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.
"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka.
"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."
Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän
pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä
valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma
päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.
"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää
itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme
tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."
"Mutta missä katteini on, koska..."
"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa
puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken
pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti
hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää,
siitä saatte olla varma."
Ilmaa värisytti.
"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala,
se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"
"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. -- "Mitä päällysmieheni on minulle
käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan
velvollisuus on totella."
"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"
"Niin!"
Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän
puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan,
vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta.
Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat
epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja
usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset.
Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän
näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.
Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin
laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon
helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi
miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta.
Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen
rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista
sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa,
joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.
Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he
olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo
menneen ohi, kun kova ääni huusi.
"Kto tam!" (Ken siellä)
"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.
"Hyvä!" sanoi taasen vahti -- "vaan mitä!... Ethän sinä olekaan yksin!"
Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä
huomannut. Elka jatkoi:
"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"
"No niin! Entä sitten?"
"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan
Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen
puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä
silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille,
ja..."
"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on
seurassasi?"
"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. -- "Ethän ole
antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä
suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin
eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava
mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."
"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti -- "vaan minusta näyttää
kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan..."
"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä
olalle; -- "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä
kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa
(päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika
minullekin onnellinen" -- jatkoi hän huo'aten -- "vaan juttelenpa minä
tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on,
isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan
yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä
sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."
Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat
rahansa, jotka hänellä oli.
"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon
taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"
Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi
matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin
nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan
silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi
nauraen:
"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha
katsellaksesi kauniita kasvoja!"
Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja
hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan,
vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle
paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.
Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta
itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla
piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän
seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli
keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka
jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo
melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä
ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan.
Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut,
ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:
"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"
"On, armollinen herra."
"Oliko hänellä ketään seurassa?"
"Oli."
"Nainenko?"
"Ei, vaan mies."
Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:
"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"
"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti.
"Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen
kasvojaan; minä..."
"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. -- "Hän on paennut! Voi
Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän
osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, -- "antakaa
tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"
Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:
"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on
sentään liian pieni maksu!"
Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti
muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka
ja Ilma olivat paenneet.
Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma
syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti,
kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen
pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:
"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti
Kotschoffskyn tahdon."
"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun
hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.
"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun
pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että
hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä,
sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa
hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan,
joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää
koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä
kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä
nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on
loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin
totta kuin tahdon autuaaksi tulla."
Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka
väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti
hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.
"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan
paksuihin käsiin. -- "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini
vielä, vai ei."
"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa
ottavaisesti.
"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, -- "vaikkapa tie olisi toisen
verran pitempi."
"Eteenpäin siis!" käski kasakka, -- "pysykää vain jälissäni!"
Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on
kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa
vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata
lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat
repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli
kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata
kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan
vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä,
ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut
hänen huuliltaan.
Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme
sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan...,
mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!
Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa
välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea,
kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.
Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma
ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki
Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan
valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki
hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan
eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan
kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan
toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei
ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka
tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden
käsiään yhteen:
"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on
etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän
luokseen!"
Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen
luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla
askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt.
Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli.
Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:
"Elka!"
Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka
vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren
heloittavaksi punaksi.
"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti,
syösten esiin Elkan luo. -- "Onko sinun onnistunut... ah, kas!" --
keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön... "sinä olet
pelastettu!"
"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän
oli tarttunut, -- "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että..."
Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli
Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä
painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.
-- "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat
minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän
katsellen Ilmaa syvään silmiin. -- "En ole ketään rakastanut enemmän
kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden,
että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä
sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin...
minä... minun täytyy lähteä!"
Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna
vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä
joukossa.
Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:
"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"


IV.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä
vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle
Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.
Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi
istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli
saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen
jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi
Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner
muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman
äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä,
vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo
kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa
mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa
ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko
huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan
edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.
"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen.
"Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä
pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan,
ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen
ympärilleen; -- "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut
katteinin käsiin!"
Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt,
hän oli poissa.
"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" -- sanoi hän; --
"vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"
Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan
Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä
paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä,
joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja
sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen
kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut
haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat
maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset
haudattiin murroksen luona.
Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta,
kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu.
Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin
erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen
luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä
päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa.
Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka
kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään.
Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan,
ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän
oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi
hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi
itsensä erittäin vahvistetuksi.
Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja
mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus
ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.
Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat
yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja
Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön
vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi
havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan,
astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat
kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona,
joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt
tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.
"Ahaa" -- sanoi Mikko ja silmänsä loistivat -- "se kapula on
Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi
hän pojalta.
"Niin!"
"Onko vaara suurikin?"
"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä
etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."
Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.
"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.
"En", vastasi poika.
Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan
voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.
Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat
taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä
myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.
Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan
se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös
Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän,
rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi
voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon,
kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian
heikko."
Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat
läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän
Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.
"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin
kättä.
Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.
Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli
palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen
syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori
ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen
toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten
tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia
kotkan-silmillään joka haaralle.
Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli
poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi
maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli,
että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian
myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.
Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa
ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he
hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika
yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen
jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun
pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun
pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet
vihollisen oksain välitse.
Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin
Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse
pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä
joutua vangiksi.
Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut
karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän
ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka
olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun
näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja
Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.
Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen
levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin
pitkäksi, kuin ai'ottu oli.


V.

Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun
talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta
kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen,
että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona
taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle
on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä
jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät
muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he
itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin.
Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä
hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse
yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita?
Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika,
sukkelana ja keveänä, kuin kissa:
"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen
vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään.
Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.
"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. -- "Et sinä
enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti
päätään.
"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. -- "En enään koskaan
saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn
pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"
Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.
Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta
kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on,
että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen
kirous:
"Perkeleen vietävä Venäläinen!"
* * * * *
Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma
ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli
ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan
järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa
kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän
ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki
Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa
pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä
hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen
katsoen:
"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"
Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen,
jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli
siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä,
vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen
tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei
kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni;
hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova
käsky voitti rakkauden.
"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän
kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun
maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella
velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan
pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä
päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa
käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"
"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen
Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen
puolestasi!"
Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa.
Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se
mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen
päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille
voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen
rukouksensa.
"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa;
-- "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"
"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon
olla missä sinä olet."
Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat
ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli
tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman
suhteen.
"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. -- "Voisihan
onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun
täytyy jäädä tähän."
Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että
tahtoi totella.
Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta,
vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli
etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut