Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus - 3

Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa
ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät
puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla
ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä
kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta
sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä
tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei
puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki
salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti,
vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli
lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun
hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut
silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan
tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään
turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä
lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä
ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan
laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden,
jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä
tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan
kärsimyksistäni! -- Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en
enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman
synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä,
kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."


VIII.
Vielä kavaluutta.

Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla
kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä
kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi
entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina
pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois
tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan
Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen
tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei
voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan
sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen
viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä
kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku
salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen
sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee
kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella
voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä
kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla
oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se
kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.
Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.
"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet
huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"
"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan
tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun
hänelle vaimoksi."
Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun
hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt?
Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"
Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni.
Niin kävi, kuin aavistinkin."
Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi
vanhaa isääsi talon toimista."
"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien
polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole
tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne,
mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin.
Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä
toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja
pyydän -- -- -- --"
"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat
vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan,
josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on
loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen
isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei
tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai
sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja
Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin
vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää
mitä teen."
"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä -- --"
"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi.
Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa
lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt
mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän
oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä
tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut
eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko
maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä
oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan
häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän
tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää
pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta
halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.
Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään;
kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen
kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran
vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet
uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa,
muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle
mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan
mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan
Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.


IX.
Seikat selviävät.

Lauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko
luonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa
kesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia
kantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset
kotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina
illallistansa.
Paavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa
maailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa
raatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen
etsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja
viattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan
alla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa
julistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka
koko maailma oli hylännyt -- ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana
välikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen
onnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei
tuntenut -- ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa;
oli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti
korottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko
nainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa
vastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän
oli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin
kummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä
itkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.
Väki puhui: "Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo
sotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan
Matti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän
sodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta
miksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin
Matille menemään."
Senlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei
vastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella
ollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat
eivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä
sitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina
takaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla
kesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki
vähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään.
Pitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin
kadoksissa.
Me tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla,
istumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä
purkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet
oikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa
lehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset
livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne
katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa
neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja
kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat
totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian
katoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana,
loiskuivat kirkkaan R--veden aallot kallioista rantaa vastaan ja
palasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää,
viheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti
kuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa
pukea huokauksiin.
"Voi!" huokasi hän, "ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun
tässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan
melskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia
likistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme,
miten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä
nojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni,
rintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa
toivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa.
Oi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi
näin!" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen
surun kalventamille poskilleen.
"Minä olin," jatkoi hän itsekseen, "onnellinen lapsi, minulla olivat
onnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta
äidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä
maailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? -- Minulle jäi
kuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi
vihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt
ja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän
tapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta --
mihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen
maallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen
syvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman
naisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä
ollut!
"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja
ihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin
verikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole
köyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle
muulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman
kunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada
takaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen
eli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen
haudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä
ryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole
äitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut
kivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta,
jota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan
polkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa.
Minulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla
oli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua
onnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja
en koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle,
ennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle
vannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi
tuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se
on turhaa! Hän on poissa. -- Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta
tytärtäsi?" Ja taas saivat kyyneleet vallan. -- Ja puut humisivat niin
surullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat
notkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske
oli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä
istui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi
seisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi
ikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen
uiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät
neitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi
muuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan
katseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne
viittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: "tule meidän
seuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua." Hän vaan
seisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen
voimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi
jyrkältä kalliolta -- veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät
siskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen
olleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet
voimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän
painui veteen lausuen: "hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani,
olin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen
puolestasi!" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat
päänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. -- -- --
Illalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa
Paavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä,
ei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen
hakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa
tavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa;
kukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi
jo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa.
Viinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi,
sammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä
eikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun
työksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.
Asetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen
unen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui
olento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa
olivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita.
Verhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä.
Hän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli
vienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti
kirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena
lähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin
autuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään
hänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei
olevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen
katoaminen.
Hetken kuluttua oli isäntä selinnyt unestaan. Näkynsä muisti hän aivan
selvästi ja sen tarkotuksen hän tiesi vielä selvemmästi. Nyt tiesi hän,
missä Lyyli oli ja sen, kuka hänen sinne pakottanut oli, tiesi hän
vielä paremmin. Mitään järellistä ajatusta aivoihinsa saamatta käveli
hän vapisten paikasta toiseen aamuun saakka.
Aamun tultua ruvettiin toden teolla Lyyliä etsimään, mutta yhtä
turhaan, kuin illallakin. Isäntä kuulusti piioilta, missä hän tapasi
käydä useimmin ja vastaukseksi sai kuulla hänen Leppäniemen kalliolla
monta iltaa viettäneen. Sinne kiirehti isäntä kenellekään sanaakaan
lausumatta. Tultuaan paikalle, ei hän mitään erinomaista havainnut,
mutta tarkemmin silmäiltyään, näki hän muutamia sammaltukkoja uivan
vedessä, johon olivat kallion reunasta irtautuneena pudonneet.
Mielipuolen tapaisena oli hän vähällä syöstä itsensä järveen, mutta sen
sijaan hän kuitenkin juoksi kotiinsa huutaen: "arvasinhan sen! Voi
minua onnetonta murhamiestä! Voi tyttäreni!" -- -- -- --
Puolipäivän aikana makasi Lyyli jo kauniine vaalean punasine poskineen
kammarissaan. Hän näkyi saavuttaneen nyt sen levon ja rauhan, jota
hänellä ei ennen ollut. Hänen kasvonsa eivät enää näyttänyt kärsivän,
surevan neidon, vaan hiljaista, levollista rauhaa ja onnellisuutta
nauttivan ja sitä muillekin julistavan enkelin kasvoilta. Niitä
katsellessaan lausui isäntä kyynelsilmin:
"Voi Lyylini! Jospa sinun vielä takaisin saisin, niin jo tietäisin mitä
tekisin, mutta se on mahdotonta; sinä olet jo jättänyt minun. Minä olen
sinun murhannut, armas tyttäreni! Oi! tämä on hirveää; en voi tätä
kestää!" ja hän itki, kuin pieni lapsi. Nyt ei enää kelvannut viina
lohduttajaksi. -- Kun perkele on mielestänsä kyllin syvälle upottanut
saaliinsa, niin hänkin kieltää viimein lohdutuksensa ja ivaa ja pilkkaa
onnettoman ahdistuksia; niin kävi Paavolan isännällekin. Hänelle ei
kuulunut lohdutusta pahasta eikä hyvästä, hän joutui mielipuolen
kaltaiseksi, jommoisena ollessaan yhä vaan rukoili tyttärensä jättämään
hänet ja pakenemaan murhaajaansa, omaa isäänsä. Parin päivän perästä
tointui hän kuitenkin.
Katajan Matti aikoi ensin kylmällä sydämellä seurata asian juoksua
niihin osaa ottamatta, mutta nähtyään Lyylin ihanana lepäävän
hengetönnä, puhkesi häneltäkin huokaus: "Ah! kuinka ihanaa olisi ollut
nimittää sinua omaksensa tahi olla edes vapaa turmiostasi, mutta sitä
kauheampaa on tietää olleensa välikappaleena, jolla kukoistava onnesi
murrettiin, sinä kiilana, jolla puhdas sydämesi ai'ottiin erottaa
valitustasi, mutta jota ennen se mursi ja katkasi elämäsi. Oi! elä
kanna päälleni kaikkivaltiaan tuomarin edessä, vaikka en kenenkään
sääliä, sitä vähemmän sinun, ansaitse." Hän läksi Paavolasta, johon sen
perään ei koskaan enää tullut.
Kylään levisi sanoma, ettei Paavolan asiat olleet oikein hyvin. Tytär,
Lyyli, oli kuollut veteen, johon oli pudonnut Leppäniemen kalliolta,
isäntä oli mielipuolen tapaisena surusta y.m.
Seuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla,
väkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi
mainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla
he kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi
perässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut
maailmasta. Moni silmä välkkyi kyynelistä, moni sydän sykki entistä
tiuhempaan; moni tietämätön kuiskasi hiljakseen: "enkelit eivät asu
maassa, ruusut eivät kukoista kau'an!" Kukkaset kumartelivat tuulen
tuudittelemina, ikään kun tahtoen lausua: "rauha nukkuneille!" Kerttu
visersi pensaassa, osottaen tahtovansa toivoa samaa. Muutaman päivän
perästä osotti harmaaksi maalattu, puinen risti kummun, jonka alla
Paavolan Ruusu rauhallisesti lepäsi äitivainajansa rinnalla. --
Katajan rusthollissa M--n pitäjäässä makasi nuorukainen vuoteessaan. Hän
oli äsken palannut kylästä, ihmisten huhun mukaan kosiomatkalta ja
sitten heti vaipunut sairaaksi. Hän näytti kuitenkin enemmän
hengellisesti, kuin ruumiillisesti sairaalta. Levotonna paiskeli hän
itseään paikasta toiseen ja käänteli houreen tapaisesti silmiään sinne
tänne, asetti käsiään eteensä ja lausui: "Pakene minusta ihana, viaton
neito! Minä en ollut syypää kuolemaasi; se on isäsi asia, minä olin
vaan välikappaleena." Kukaan ei tiennyt mitä sairas tarkotti, vasta
myöhemmin se selveni. Muutaman viikon kuluttua oli Matti, sillä hän
sairas oli, teljettynä pieneen kammioon, josta tuon tuostakin kuultiin
mielipuolen huutoja ja sadatuksia. Eräänä aamuna, paria vuotta
myöhemmin, löydettiin kammion lukittu ovi auki kiskottuna ja vähää
jälkeenpäin onneton asukas M--järven aalloista.


X.
Päätös.

Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt
isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia
vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä
sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän,
kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä.
Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei
milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen
alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa
melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän
häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka
asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat
leikkiä vaan.
Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut
pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden
kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä
Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi,
kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt.
Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät
tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan
kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat
kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää
maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan
oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin
syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina
lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä
apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa.
Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa.
Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä
ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset
taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina,
raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina,
rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä
isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka
sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen
jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. -- -- --
Oli kesäinen ilta v. 1810. K--n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori,
riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan
hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan
ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan
emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän
tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut
elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka
teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä
rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu
pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden
tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat,
tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti
Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän
ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.
Hän lähestyi kumpua. Mutta -- olihan siinä aivan lähellä toinenkin
risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? -- siitähän ei ollut enää muuta,
kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä,
riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet.
Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä
heti huomasivat sanat: "Tässä lepää -- -- -- -- Lyyli -- --." Se oli
ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse
päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut
varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa
pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin
siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät
hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi
siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun
tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta
vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut
onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on
minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni
murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."
Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja
kulki hiljalleen Paavolaa kohden.
Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen.
"Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut
hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen
nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo.
Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään
muuttuneena.
Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt
olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä,
tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua,
kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli
jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen
kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta
kuvaavat juonteet.
"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.
"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen
Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne,
vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."
Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti
tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut
sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.
Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi
hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."
"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä
maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on -- kuollut!" ja
kyyneleensä alkoivat vuotaa.
"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.
"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä -- minä
murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.
-- "Te olette murhannut tyttärenne?"
-- "Niin!" -- Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei
ollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin
huokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta
taistelusta.
Viimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui
sortuneella ja vapisevalla äänellä:
"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt
hirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin
ansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte
ottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä
rakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen
rikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni
pois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin
oli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä,
omantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain
sinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni