Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus - 1

PAAVOLAN KAUHU
eli
Rikkaus ja rakkaus

Kirj.
--n. Nm. [Herman Niemi]

Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.

"Jos arvossa mä oisin
Ja rikkahitten rinnalla,
Niin totta varmaan voisi
Viel' onnenikin kukoistaa."
Suom. kansanl.

SISÄLLYS:
I. Perusteita
II. Lapset ovat Herran lahjat
III. Kuolema on armoton
IV. Maailma on paha
V. Paavolan kauhu
VI. Toivon tähdet himmenevät
VII. Kavaluus
VIII. Vielä kavaluutta
IX. Seikat selviävät
X. Päätös


I.
Perusteita.

Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K--n pitäjäässä
keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis.
Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina
kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja
vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon
rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja
kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin
pientareet.
Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää
kirkas R--veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä
varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin
veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa
leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa
harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta
Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa
julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja
palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon
rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana.
Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.
Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli
paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli
oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja
valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä
oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.
Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka
estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni
torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä
enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin
perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä
Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan
onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä.
Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He
eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei
milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän
armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.


II.
Lapset ovat Herran lahjat.

Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti
valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui
juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa
kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja
naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen
vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen
kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin
sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä
kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet
kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.
Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin.
Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen,
jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka
seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän
torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen,
terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he
syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat
aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.
Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit,
lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä
viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä
isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat
varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään
uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.
Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä
oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi
vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä
nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä
katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen
veljensä pyöreät kasvot.
"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
Ida.
"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä
nuorempi Kalle iloissaan.
Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.
Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut
kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä
sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä
levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja
ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita
varallisten sydämissä.
Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan.
Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan
kuului huokaus.
"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.
Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on
nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla
olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"
Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta
itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö
Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki
lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas
lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole
meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee
Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän
on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan
valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja
ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa,
vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta
voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin
mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin
ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran
runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme
hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset,
jotka meille annoit."
Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia
kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta
pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista
leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko
rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti
köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas
työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä
hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt
paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja
vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi,
niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei
aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa
katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat
varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea
estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.


III.
Kuolema on armoton.

Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli
isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä
rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen
mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi
Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli
hiljainen ja hyväntapainen lapsi.
Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä.
Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi
meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"
"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.
"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja
ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse
ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli
mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.
"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty
toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."
"No, mitä se?" lausui isäntä.
-- "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan?
Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä
ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin
mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme
kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme
kyllä sen sallivat."
"Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla
sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.
Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja
ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja
vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan.
Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen,
kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia,
kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää
kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa
ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan
hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta
kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan
muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa
köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet
ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. --
Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --
Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat
arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä
suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin
kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on
iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja
tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä
tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;
talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset
murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko
kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen
elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta
silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden
rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta
alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin
ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä
rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana
oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään
Lyylille ja Hanneksellekin.
Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat
saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,
se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä
käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu
aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona
ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu
kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja
kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat
ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on
paras kasvattaja.
Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä
oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen
keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken
kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.
Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden
liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja
huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki
tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse
katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi
hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo
ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui
pihalle.
Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,
lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.
Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki
isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa
revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli
sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko
ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.
Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa
surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa
viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan
väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.
Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se
ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin
vanhempansa elivät.
Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa
hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka
tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa
hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden
pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja
hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."
"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen
päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,
sillä hän sen paraiten tiesi.
Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia
kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.


IV.
Maailma on paha.

Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se
sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko
esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen
oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on
perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän
hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä,
missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin
miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on
kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä
seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa.
Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren
kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos
sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko
perheen. Niin kävi Paavolassakin.
Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää.
Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle
kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei
hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa
katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei
taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja
kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen
syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta
suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli
näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan
lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän
karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät
olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän
koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä
rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta,
mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan
lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä
mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.
Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman
jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei
lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia
viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä
pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.
"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä
isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa
missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes
ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin,
järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla
sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"
Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan
sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa
tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat
asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin
paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.
Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo
isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta
pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi
olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He
eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se
saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.
"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla
käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla
sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi
olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli
ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset
ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja
lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä
käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes
ei voinut toivokaan.
Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin.
Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka
ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä,
kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin,
kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi
viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran
paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein
omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja
muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä
tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen
tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta
kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.

V.
Paavolan kauhu.

Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja
rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja
ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja
huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos
kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan
ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus
ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään
hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä
heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian
taukosi ja menetti voimansa.
Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli
häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset
kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli
kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan
sisällisesti.
Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut
hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta,
vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen
osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän
muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää
kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin
isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen
neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä
neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin
saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas
Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.
Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan
isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja
myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa
kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun
turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei
ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen
jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet
päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien
tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli
turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi
ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin
vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä
tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat
kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo
"Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina
yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen
pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä
luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä
ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja
olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan
Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä
poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana
viettänyt.
Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä
rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin
Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein
ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla
niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.
Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K--n pitäjään kirkolle kokoontui
kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset
Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni
Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen.
Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli
oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle
kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen
puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt
kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin.
Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja
Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka
olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli,
mutta Mikko lausui:
"On isä taivahassa kaikkien,
Mi katseleepi hymyillen
Armaita aina lapsiaan.
Te lapsiansa olkaat vaan:
Se onni suurin ihmisen,
Min tunnustatte riemuiten,
Kun saavutatte autuuden."
Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. --
Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli
tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen
raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta
kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli
musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä
istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen.
Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan.
Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja
ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys,
joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi
viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista,
sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet
eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen
nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja
nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä
monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti
paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua.
Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut
vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä
osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti
airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti
hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin
neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo
pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään
aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän
koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut
kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän
selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä,
jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina
vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin
häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta
suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa
kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään;
sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat
liiaksi ujot. -- Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.
Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät
astumaan, kirkkoa kohden.
"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata
vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"
"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua,
äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."
"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni
iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän
siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.
Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan,
jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla.
Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja
lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi
oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään
murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina