Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus - 2

  minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja
  kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit
  minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut
  ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä
  Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä
  ahdistuksen.
  Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini,
  ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena
  pitää niin kauvan, kun elän. -- Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän
  näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä,
  Hannes!"
  "Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja
  sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden
  henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."
  "Mitä tarkotat sillä?" kysyi Lyyli äkkiä.
  "Tarkotan vaan," vastasi Hannes, "kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki
  enää pitkää aikaa seisonut."
  "Minä en ymmärrä sinua," lausui Lyyli; "luuletko sitte Jumalan minun
  tähteni kärsivän meidän pahuutta?"
  "Luulen," vastasi Hannes. "Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas
  saa pilkkaa ja parjausta kuulla."
  -- "Mitä huolit siitä?"
  -- En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi
  sinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä."
  "Mitä haittoja?" kysyi Lyyli uteliaana.
  "Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse," vastasi Hannes,
  luoden salaisen silmäyksen Lyyliin.
  "Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin," pyysi Lyyli.
  "Minä tarkotin vaan," lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla
  äänellä, "sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee
  vertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne
  minun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa," jatkoi hän,
  luoden ujosti silmänsä Lyyliin.
  Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko
  sinä minulle kosioita?"
  Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden
  hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse,
  mutta -- -- mutta -- --"
  "Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.
  "Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa,
  jonka ylitse minun on mahdoton päästä."
  -- "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
  Etkö rakasta minua?"
  -- "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi
  että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka
  tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."
  -- "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot
  rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle
  suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."
  -- "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän
  onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."
  -- "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta
  puuttuu."
  -- "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut
  sukulaisesi?"
  -- "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä
  tavaraa."
  -- "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on,
  sitä hän yhä enemmän haluaa."
  -- "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin.
  Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet
  ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa.
  Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme
  voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi
  omanani. Sallitko sen?"
  -- "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."
  -- "Siihen olen jo vastannut."
  "Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska
  se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä
  eläisi, antaisi meille siunauksensa."
  "Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet
  toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää
  sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun
  elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö
  lupaukseni?"
  Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti
  onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki
  saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas
  käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin
  sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta
  ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain
  perää.
  
  
  VI.
  Toivon tähdet himmenevät.
  
  Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä
  syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen
  parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän
  oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli
  ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää,
  kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan
  puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli
  ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä
  eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen
  toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan,
  päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia
  sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä
  tiedon hiiskaustakaan levittää.
  Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa.
  Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti
  katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän
  hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen
  onnettomuuden.
  Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän
  ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla
  hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä
  oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä
  päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset
  Hanneksen huostaan.
  "Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi
  Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän
  luulossaan pettynytkään.
  Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan
  ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.
  Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja
  tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan.
  Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun
  säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän
  tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka
  hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen,
  mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian
  sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.
  Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan
  häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla
  voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet
  onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota
  pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja
  kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut
  vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin
  itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on
  ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli
  havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:
  "Mikä sinun on tänne saattanut?"
  "Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.
  "Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.
  "Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.
  "Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi
  Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei
  vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano
  pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä
  salaa minulta mitään. Sano, sano!"
  "Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan
  olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt
  kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli
  kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.
  "Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä
  ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt
  tulee niiden aika."
  -- "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi
  varrota enempää aikaa."
  -- "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani
  Katajan rusthollin poi'aksi M--n pitäjäästä. Lopun arvannet
  sanomattani."
  -- "Eikö mitään enempää?"
  -- "Ei"
  -- "Mennään sitte kotia!"
  Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
  Lyyli seisahtui sen nähtyään.
  "Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."
  "Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän
  sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu
  sydämissämme suloisesti."
  -- "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni
  sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu.
  Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa
  rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen
  tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten
  rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."
  -- "Mitä sitte tarkotat?"
  -- "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on
  sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi,
  minä jätän tämän paikkakunnan!"
  "Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin
  että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan
  paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"
  -- "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua
  rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden
  juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole
  minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan
  sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata
  itseäsi minun tähteni onnettomaksi."
  -- "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin
  olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle
  kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja
  se on -- kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä
  toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä,
  vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää
  estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä
  puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme
  puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä,"
  ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten
  jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan
  pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.
  "No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen
  vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen
  tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas
  ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän,
  vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin,
  Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin,
  kuin jo sanoin tullessamme?"
  Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen,
  tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen
  seisahtunut ovipieleen.
  "Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä,
  mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia
  vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja
  parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan
  minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja
  laskeutua lepoon ja rauhaan. -- No -- no -- Lyyli! -- etkös mitään
  sano?"
  Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä
  näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden
  rukoilevan silmäyksen isäänsä:
  "Ei! -- Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään;
  olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen
  juhlahetkiä!"
  "Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina
  ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on
  jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä
  tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."
  "Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun
  leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."
  "Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt
  kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian
  tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt,
  tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen
  punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.
  Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan
  sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei
  hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei
  hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä
  isältään.
  Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken
  perästä ilmestyi sinne isäntäkin.
  "Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi
  sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän
  tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko
  vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen
  tuiman muotonsa ja äänensä.
  Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös
  surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.
  "En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla
  vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni
  Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi
  hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten
  luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni!
  Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"
  "No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä
  oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"
  "Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain
  ääneensä.
  -- "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."
  "Minä -- -- rakast -- -- minä rakastan -- -- -- --" kuiskasi Lyyli.
  "Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.
  "Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden
  silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.
  "Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.
  -- "Minä rakastan Hannesta -- ja hän rakastaa minua."
  "Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut
  sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki,
  köyhä, kuin rotta, ja sinä -- sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa
  tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"
  "Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä
  isä, kun --"
  "Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia
  on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt -- Kuinka olet uskaltanut tehdä
  sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.
  "Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun
  hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."
  "Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi
  sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi
  tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole
  uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka
  on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"
  -- "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo
  ja -- --"
  -- "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos
  et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika
  tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi
  hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en
  sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan
  Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei
  sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta
  suostua tahtooni."
  "Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa,"
  lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen
  voimattomaksi.
  "Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti
  hän kammarin.
  "Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin
  hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi!
  Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan
  ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden
  mittaiselta.
  Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.
  "No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.
  "Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut
  kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."
  -- "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"
  -- "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani
  senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä
  olen."
  -- "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte
  asian minun edukseni?"
  -- "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa
  sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen:
  Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan
  taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt
  meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä
  pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle
  vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan
  hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa
  isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja
  tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin
  hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon
  naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia
  myöten."
  -- "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit
  tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa
  ja reuhkatessa.
  Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea
  asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean
  talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin
  oli hän vaan niiden muassa saava.
  
  
  VII.
  Kavaluus.
  
  Talven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin
  kerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet
  joukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä
  ollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli
  jo totuttu.
  Kaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin
  kutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin
  lähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei
  piisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa
  ja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla
  varamies tiedossa.
  Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen
  tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi,
  "eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes
  olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista
  väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.
  Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni
  arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut
  isälleen ilmottaneensa.
  "Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.
  "Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle
  sellaisia asioita puhui.
  -- "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei
  vastannut.
  -- "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"
  Ei vastausta.
  -- "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen
  sattuisi kaatumaan?"
  Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä
  liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."
  "Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.
  "Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.
  "Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä,
  huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella
  sanojaan paremmin.
  Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi,
  "olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" --
  Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. --
  Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja
  rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, -- hän on vastannut."
  -- "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.
  "Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin
  saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan
  aivan köyhä."
  Hannes oli ääneti.
  "Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat
  sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle."
  Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi
  äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama,
  yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän
  pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi
  onnistumisestansa.
  Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän
  kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."
  "Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.
  "Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille,
  joka sen kuultuaan vaaleni.
  "Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti
  silmäillen Hannesta.
  
  "Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan
  on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos
  nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä
  menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi.
  Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden.
  Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö,
  rakkaani, suostu aikomukseeni?"
  Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita.
  "Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet,
  et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä
  joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös
  sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan
  pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden
  isänmaatasi kohtaan."
  Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo
  lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle
  lupaukseni."
  Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti
  vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan
  koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei
  salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he
  arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte
  kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja
  jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret
  tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.
  Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia
  päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän
  pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä
  ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli,
  miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu
  Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän
  käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän
  kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän
  kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka
  muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.
  Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan
  tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin
  menestyneen.
  "Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä
  saat lähteä matkaan."
  "Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi
  pidempää harjotus aikaa.
  "Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa
  sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli
  isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi
  sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo
  asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää
  tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään -- sitä parempi, jos ijäksi
  päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei
  ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja
  tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä
  taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka
  varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi
  päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä
  viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan
  hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan
  veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras
  tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa
  parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa
  pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin
  melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta,
  vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja
  mitä osaksi oli langennut.
  Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa
  sydämensä tunteet.
  "Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä
  petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta
  minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun
  sotaan päästäksensä sinusta ja sitte -- sitte --" kyyneleet virtasivat
  hänen silmistään ja puheensa loppui.
  "Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti,
  "onhan hän kuitenkin isäsi."
  -- "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin
  sydämen kivikovaksi."
  "Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat
  tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa
  lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos
  voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon,
  etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää
  koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen
  tilaisuuksia minun tähteni."
  -- "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en
  sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla
  synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme
  puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla
  vahvistivat rakastajat lupauksensa.