Kiljusen herrasväki satumaassa - 3

-- Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, -- niissä on väri
pysyvää.
Isä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan
ainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.
-- Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he
itkien.
-- Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään
tulee iloiseksi, vastasi Pupu.
-- Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset
pliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.
-- Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. -- Minä
voin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä
kohtaamme tuollaisen eläimen.
-- Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.
-- Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.
Hän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:
-- Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten
kiipeämällä pääsemme sinne.
Kaikki valmistautuivat kiipeämään. Silloin isä Kiljunen huomasi, että
hänen oli hyvin vaikea kuljettaa Mököä ja Lurua.
Hän keksi kyllä pian keinon. Hän asetti pojat maahan ja kääri ne
rullalle. Taskustaan hän löysi sidelangan kappaleen ja sillä sitoi
rullat kiinni, otti ne selkäänsä ja alkoi kiivetä köyttä myöten.
Ukkeli oli taitava kiipeämään. Esko oli ottanut Hannan selkäänsä. Äiti
Kiljunen rimpueli, vuoroin luisti alaspäin, vuoroin taas pääsi
kiipeämään ylöspäin. Ja viimeksi tuli isä Kiljunen ähkien ja puhkien,
selässään kääröllä olevat Mökö ja Luru. Ja näin he kiipesivät sadun
lentomaata kohden. Pupu piteli köyden alapäästä kiinni, jotta se ei
päässyt liian pahasti heilumaan.
Juuri kun he olivat pääsemäisillään katon aukon kohdalle, kirposivatkin
äiti Kiljusen kädet ja hän tulla huristi köyttä myöten alaspäin ja
töytäisi isä Kiljusta vastaan. Tämä piteli kaikeksi onneksi lujasti
köydestä kiinni, jotta äiti ei päässyt sen pitemmälle putoamaan. Äiti
tarttui jälleen vihaisesti köyteen kiinni ja kiipesi kiljuen ylöspäin.


Sadun lentomaassa

He saapuivat sadun lentomaahan. Tämä on päivänpaisteinen kunnas, jossa
ilma on aivan puhdasta, sillä missään ei kulje olentoja, jotka maasta
nostaisivat tomua, vaan kaikki lentävät. Kaikki kotieläimet, jotka
ihmistä uskollisesti palvelevat, pääsevät tänne unissaan. Sen vuoksi
näkeekin esimerkiksi nukkuvan koiran liikuttavan jalkojaan ja hiljaa
haukkuvan, kun se lentelee sadun lentomaassa. Ilmassa kulkee siellä
kaikenlaisia lankoja, jotka ensi aluksi näyttävät puhelin- tai
sähkölennätinlangoilta, mutta ovatkin ainoastaan aitojen sijassa,
jotta lentäjät eivät kiitäisi toistensa päälle ja saisi aikaan
yhteentörmäyksiä. Millään eläimillä ei ole siipiä, vaan he leijailevat
polkien jaloillaan ilmaa ja sillä tavalla päästen eteenpäin.
Toisinaan on niin hyviä ihmisiäkin, että ne pääsevät unissaan
lentomaahan ja tuntevat itsensä siellä tavattoman onnellisiksi.
Muutamat nauttivat niin paljon tästä, että valveilla oltuaan kaipasivat
lentoa. Ja silloin he alkoivat miettiä, millä keinolla he aina voisivat
lentää. Nämä ihmiset keksivät viimein lentokoneet.
Tähän maahan ukkeli toi seuralaisensa.
Äiti Kiljunen hengitti syvään puhdasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi
itsensä niin kepeäksi, että hyppeli korkealle ilmaan. Isä Kiljunen
katseli tätä vähän aikaa, mutta sanoi sitten:
-- Älä hyppele, äiti, sillä tavalla. Kyllähän sinä kauniisti loikkaat,
hyvin kauniisti, mutta tuollainen ei oikein sovi sinulle, kun molemmat
poikamme ovat pliiskana.
Äiti lakkasi silloin hyppelemästä. Yhdessä he avasivat kääröt ja
levittivät Mökön ja Lurun maahan, jotta ilmassa lentävät eläimet
voisivat ne nähdä.
Kun he jonkun aikaa olivat odotelleet, sanoi isä:
-- Mahtaa niitä hyviä eläimiä olla kovasti vähän, kun ei vielä
ainoatakaan ole näkynyt.
-- Nyt on juuri keskipäivä, sanoi ukkeli. -- Silloin kaikki kotieläimet
mielellään nukkuvat.
He odottivat kauan aikaa. Viimein kuului ilmasta pitkä töräys.
-- Tuleeko siellä automobiili ilman halki? sanoi isä.
Eihän se ollut automobiili, vaan lehmä, joka hiljaa leijaili ammuen
ilman halki, tullen viimein aivan heidän päänsä yläpuolelle.
-- Ihmeellistä, sanoi isä Kiljunen, kuinka se pääsee eteenpäin, kun
sillä ei ole mitään siipiä eikä mitään propellia perässään.
Ja lehmä lensi harpaten ilmassa, iloisesti ammuen ja häntä pystyssä.
Kun Hanna näki lehmän häntä pystyssä lentävän, niin se oli hänen
mielestään hyvin sopimatonta. Hän sen vuoksi huusi:
-- Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole
soveliasta!
Mutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen
poikiin, lensi vain tiehensä.
-- Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.
-- Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai
tuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.
-- Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.
-- Niin saa, vastasi ukkeli. -- Satumaassa saa kaikki viimein
palkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.
-- Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti
Kiljunen. -- Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he
olisivat olleet hyviä?
Samassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.
-- Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. -- Nehän
aivan vinkuvat.
Mutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi
kahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista
vauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan.
Milloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan
sivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja
koko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki
tasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.
-- Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.
-- Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.
-- Siku, siku, siku, huusi Esko.
-- Ta, ta, ta, huusi Hanna.
Muuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta
kun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin
lippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti
toisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.
-- Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, -- kun ei vieläkään tule
sellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin
minä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat,
vaikka ovatkin aivan plitteitä.
-- Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli,
-- vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.
Samassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät
eteenpäin.
-- Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi
isä Kiljunen, -- sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet
hevosista.
Vaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet,
lensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.
Isä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille
tulevankaan.
-- Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei
pelastusta tulekaan? sanoi hän.
-- Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin
hyllyllä, sanoi äiti.
-- Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla
lapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.
-- Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät
kumarassa, sanoi äiti, -- niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset
kuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!
-- Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme
Itkusiksi, lausui isä.
Näin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.
Äkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa,
sillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.
Kaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät
suulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.
Vähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää
ainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa
maassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua
iloista haukuntaa.
-- Ihan se on kuin Pullan ääni, sanoi isä Kiljunen.
-- Niin minustakin, sanoi äiti Kiljunen.
Ja se oli todellakin Pulla, joka lensi iloisesti haukkua räksyttäen
ilman halki.
Mutta minkä näköinen se olikaan! Ei sitä olisi mistään muusta kuin
äänestä tuntenut Pullaksi.
Kotia jäätyään oli Pulla alkanut etsiä poikia. Ensin se juoksi talon
kaikkien huoneitten läpi, sitten se nuuski joka paikasta, uunien
pesistäkin, jolloin se sai kuononsa aivan mustaksi. Tämän jälkeen Pulla
arveli poikien menneen saunaan. Täällä se sai saunan eteisessä olevasta
tervatynnyristä tervaa ruumiiseensa. Pihalla se sitten alkoi kaivaa
kuoppaa, luullen poikien menneen piiloon maan alle. Hiekka tarttui
suurina kokkareina tervaan ja Pulla tuli aivan täyteen ruskeita
mukuloita. Suuri sanomalehden kappale oli tarttunut sen tervaiseen
häntään.
Eihän se ollut mikään kaunis koira, mutta Pulla se oli kuitenkin, se
entinen Pulla, joka oli Kiljusia seurannut kaikilla heidän matkoillaan
ja oli nähnyt enemmän merkillisyyksiä kuin mikään muu koira.
Pulla oli viimein väsyneenä etsimisestä uupunut ja vaipunut syvään
uneen. Tällöin se pääsi sadun lentomaahan ja juoksi toisten koirien
parvessa. Mutta kun se oli paksu ja pikkuinen, niin ei se jaksanutkaan
pysyä niiden rinnalla vaan jäi jälkeen.
Ponnistaessaan eteenpäin ilmassa se näki Mökön ja Lurun, jotka litteinä
ja latteina makasivat maassa. Pulla tunsi ne heti paikalla ja riemastui
aivan tavattomasti. Sen tähden se päästi oikein iloisen haukunnan. Sen
ääni tuli kimeäksi paljaasta ilosta, jalat räpsyttivät vimmatusti ja
häntänsä päässä se heilutti sanomalehden kappaletta aivan kuin suurta
lippua.
Kiljuset hyppäsivät pystyyn, samoin Hanna, Esko ja ukkeli. Pulla
laskeutui maahan ja alkoi hyppiä Mökön ja Lurun edessä. Ja silloin
nämä, jotka siihen asti olivat olleet aivan liikkumattomia, alkoivat
myöskin hyppiä sen mukaan kuin Pullakin. Ja joka hyppäyksellä ne
tulivat yhä pyöreämmiksi, prässätty muoto katosi ja he tulivat
entiselleen.
Poikien ilo oli aivan rajaton. Pulla oli sen näköinen, että tuskin
kukaan olisi sellaista koiraa syliinsä ottanut, niin likainen se oli.
Mutta Mökön ja Lurun mielestä se oli maailman kaunein koira. He ottivat
sen syliinsä, hyväilivät sitä. Ja Pulla haukkui ja nuoli poikia. Mutta
kun sen kuono oli nokinen, niin saivat pojatkin nokea naamaansa.
-- Nyt me olisimme valmiita lähtemään taas kotia, sanoi isä Kiljunen
ukkelille -- sillä parasta on mennä pois, ennenkuin mitään pahempaa
sattuu eteen.
-- Täältä ei pääse pois muuta kuin hiljaisuuden maan kautta, vastasi
ukkeli.
-- Vai on täällä sellainenkin maa, sanoi äiti Kiljunen.
-- Siihen maahan me olemmekin oikein sopivia, sillä mehän olemme niin
kovasti hiljaista herrasväkeä, sanoi isä Kiljunen.
Tämä väite tuntui niin hullunkuriselta, että ukkeli rupesi nauramaan,
mutta Kiljusten mielestä ei siinä ollut mitään nauramisen aihetta.
-- Ette te ole mitään Hiljasia, vaan Kiljusia, sanoi ukkeli.
-- Lähtekäämme hiljaisuuden maahan. Ehkä sieltä jollain keinolla
pelastutte, niinkuin kaikkialta muualtakin.
Pojat tahtoivat ottaa Pullan mukaansa, mutta sitä ei ukkeli sallinut.
Hiljaisuuden maassa ei ole muuta kuin yksi ainoa lintu. Muita eläimiä
ei siellä ole laisinkaan.
Pulla sai siis lähteä jälleen lentoon ja sitä käskettiin odottamaan
kotona siksi, kunnes herrasväki saapuu.
Ukkeli viittasi, ja ilman halki tuli satumaan suuri lentokone. Siihen
he nousivat. Tasaisesti se liiteli kohden kirkasta avaruutta
hiljaisuuden maata kohden.


Sadun hiljaisuuden maassa

Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä
ja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin
kaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan
huminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa
ei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on
nurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä.
Näiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä
maistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.
Hiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei
ole yötä, mutta ei ole päivääkään.
Puiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja
asuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.
Kaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset
portaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on
marmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein
nainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.
Linnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka
ulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä
puussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.
Kyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan
satakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä
maassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on
niin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken
suurimman ja kauneimman.
Seuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut
käsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli
satakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään
vähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta
hämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan
toisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli
kummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä
uskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän
lapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt
metsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta.
Silloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus,
ymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin
sata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.
Ukkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin
tavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan
olleet tottuneet ääntään hillitsemään.
Kävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin
vaipuneina astelivat.
-- Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin
vaiti? kysyi isä Kiljunen.
-- Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän
maahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja
täällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi
määrättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.
Hanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä
kielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa
toisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan
jotain suurta aikaan.
Ukkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan
portaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä
näkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan
hillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.
Mutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä
pistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä
Kiljusia.
Arvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon.
Mutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei
auttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti
vastaan.
Kyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on
selkäsauna.
Kun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta
ylös, sanoi isä Kiljunen:
-- Minä olen aivan pehmoinen!
-- Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen,
-- niin kovasti minua on lyöty.
Esko ja Hanna eivät olleet huutaneet, siksi he olivat kokonaan
säästyneet tästä kurituksesta.
-- Minä en ymmärrä, miten meidän viimein käy, sanoi isä Kiljunen, --
jos meidän täytyy ruveta olemaan hiljaisia. Mitä tekemistä meillä
silloin on maailmassa?
-- Ette te kuitenkaan pysy hiljaa, vaikka kuinka koettaisitte, sanoi
ukkeli, -- kunhan vain olette päässeet jälleen ihmisten ilmoille.
Kiljuset eivät suinkaan olleet niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet
hillitsemään uteliaisuuttaan. Kun he siis kuulivat, että tässä maassa
asui aivan ihmeellinen nainen, jota kutsuttiin Totuudeksi, niin he
tahtoivat nähdä hänet.
Ukkeli varoitti ja sanoi, että heidän täytyisi olla aivan vaiti.
-- Totta kai me vaiti osaamme olla, kun siksi tulee, sanoivat Kiljuset.
Ukkeli luotti heidän sanaansa ja johdatti heidät Totuuden kaivon
partaalle.
Kaikki kumartuivat reunan yli ja alkoivat tirkistää alas syvyyteen.
Mökö ja Luru ensimmäisinä eivät voineetkaan hillitä itseään, vaan
huusivat nähdessään kaivon pohjalla olevan olennon:
-- Katsokaa, millainen nainen se on, se on aivan alasti, ei sillä ole
edes paitaakaan päällä!
Samassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat
älähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan,
kuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat
eräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.
-- Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. --
Mihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?
-- Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti
Kiljunen itkien.
-- Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. -- Käyköön poikien kuinka tahansa,
niin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen
seikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas
pelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia
kuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.
-- Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta
päästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät
satumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.
-- Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.
-- Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.
-- Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. -- Minä en sitä olisi
uskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.
-- Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, -- ja asuukin aivan Totuuden
vieressä.
Ukkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen
huoneeseen.
-- Hän on tuolla, selitti ukkeli.
-- Miksi hän juuri tässä maassa asuu? kysyi isä Kiljunen. -- Eikö
hänellä ole muuta sopivampaa paikkaa, kuin Totuuden vieressä?
-- Onhan se joulupukille kaikkein sopivin paikka, selitti ukkeli. --
Hän käy maailmassa suurimman totuuden päivänä.
-- Mikä se on? kysyi äiti Kiljunen.
-- Joulu. Silloinhan suurin totuus tuli maailmaan. Sen vuoksi
joulupukki asuukin täällä pitkin vuotta ja vain tuona yhtenä iltana
liikkuu maailmassa, selitti ukkeli.
Kiljuset olivat turvallisia kuullessaan, että pojat olivat joutuneet
joulupukin huostaan, sillä tämä ei tietystikään tekisi heille mitään
pahaa.
-- Minä en tiedä, sanoi ukkeli, -- mitä hän niille tekee, sillä en ole
koskaan vielä joulupukkia puhutellut.
-- Ette ole puhutellut, ihmetteli isä Kiljunen, -- vaikka tässä maassa
olette usein käynyt?
-- Minä en ole ollut niin hyvä, että hän olisi tullut minun luokseni,
kun olen häntä kutsunut, sanoi ukkeli. -- Hän ei tule muiden kuin aivan
hyvien luo.
-- Kyllä hän silloin tulee minun luokseni, vakuutti isä Kiljunen, --
sillä minä en usko toista niin hyvää ihmistä olevankaan koko maailmassa
kuin minä olen.
-- Kolkuttakaa sitten ovelle, sanoi ukkeli.
Isä Kiljunen kolkutti, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
Äiti Kiljunen uskoi silloin, että hän olisi vielä parempi ja kolkutti
vuorostaan, mutta nytkään ei tullut mitään vastausta. Esko ei
tahtonutkaan kolkuttaa, sillä hän oli varma siitä, ettei hän ollut
hyvä.
-- Ellemme saa puhutella joulupukkia, niin silloin emme myös saa
tietää, missä Mökö ja Luru ovat, sanoi isä Kiljunen. -- Mistä me nyt
saamme oikein hyvän ihmisen?
-- Ehkä Hanna on hyvä, sanoi ukkeli.
-- Minä en ole oikein hyvä, selitti Hanna.
Ja sitten hän luetteli suuren määrän kaikenlaisia seikkoja, jotka muka
todistivat, että hän ei ollut hyvä. Ukkeli kehoitti häntä kuitenkin
kolkuttamaan.
Hanna kolkutti. Vähän ajan päästä kuului oven takaa askeleita ja
joulupukki tuli sisään.
Hänellä oli punainen pitkä mekko ja pitkä valkoinen parta ja pitkä
valkoinen tukka.
-- Kuka täällä on niin hyvä, että minun ehdottomasti täytyy tulla hänen
luokseen? kysyi joulupukki.
Hanna niiasi syvään ja sanoi:
-- En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.
-- Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.
-- Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he
katosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti
Hanna.
Joulupukki nyökkäsi ja vastasi:
-- Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.
-- Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. -- Minkä tähden
nukeiksi?
Joulupukki selitti:
-- Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden
olen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka
niitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he
voivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian
paljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada
heidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole
onnistunut pyydystyksessäni.
Ja joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia,
missä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä
myös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.
-- Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.
-- Eivät, sanoi joulupukki. -- Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia
minä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita
tavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole
aivoja eikä sydäntä.
Sieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat
tulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia
koneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään
mitä erilaisimpia liikkeitä.
-- Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, -- mutta mieluummin
minä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.
-- Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä
tehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät
huuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin
tahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.
Isä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat
olivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota
meluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.
-- Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.
-- Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. -- Minä en voi
niitä enää muuttaa entiselleen.
-- Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.
Joulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois
joulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin
tasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei
olisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.
Hanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi
pylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä
tietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin
entiselleen.
Linnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut
kaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin
kaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja,
tietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.
Ja silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:
-- Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan
jokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi
odottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä
joskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen.
Siksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä
hoitaja minä olen.
Hän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.
-- Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, -- silloin
elämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.
-- Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.
-- Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan
välttämätöntä.
-- Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.
-- Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.
Totuus suuteli Hannaa otsalle.
Hanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.
Satumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin
nousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili
oli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.


Jälleen kotona

Kun kyläläiset olivat nähneet ukkelin katoavan seuralaisineen maan
läpi, niin he alkoivat uskoa, että satumaa oli olemassa. Heissä heräsi
kiihkeä halu päästä sinne ja he alkoivat sen vuoksi etsiä tietä. Varmin
tie heidän mielestään oli se, jota ukkeli oli mennyt. Sen vuoksi he
alkoivat kaivaa maahan kuoppaa.
Koko kylä oli tässä touhussa. Jokainen kävi työssä aina silloin, kun
oli muut askareensa lopettanut. Kukaan ei enää ajatellutkaan mitään
muuta huvitusta, vaan kaikki pitivät tätä kaikkein hauskimpana.
Ja kuoppa tuli yhä syvemmäksi, se tuli niin syväksi, että täytyi
hankkia erityiset vintturit, joiden avulla voitiin hiekkaa kuljettaa
muualle.
Mutta jota syvemmälle he tulivat, sitä enemmän vain näytti hiekkaa
olevan. Ei tullut vastaan mitään portaita tai käytäviä, joiden kautta
olisi voitu päästä satumaahan.
Muutamat alkoivat jo viimein väsyä ja epäillä, onko satumaata
laisinkaan, kun sinne ei päästä. Toiset yhä vielä uskoivat. Lopulta
tulivat väittelyt siitä, onko satumaata olemassa vai ei, niin
kiivaiksi, että työ jäi kesken ja ihmiset vain riitelivät ja haukkuivat
toisiaan.
Eräänä päivänä, kun riidat jälleen olivat hyvin kovia ja ihmiset
melkein olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, saapui ukkeli
seuralaisineen kotinsa edustalle.
Kyläläiset hurrasivat heidät nähdessään.
-- Mitä täällä tehdään? kysyi isä Kiljunen heti nähdessään suuren
kuopan.
-- Olemme etsineet tietä satumaahan, vastasivat kyläläiset.
-- Vai on teillä ollut sinne halu, lausui isä Kiljunen. -- Me tulemme
juuri sieltä.
Kun Hanna oli kuullut kyläläisten vastauksen, niin hän sanoi ukkelille:
-- Eiväthän he tuota tietä pääse satumaahan. Ei sinne kaivamalla mennä.
Sano se heille.
-- Eivät he pääsekään, vastasi ukkeli. -- Mutta antaa heidän sittenkin
kaivaa. Heille tekee niin hyvää, kun edes yrittävät päästä satumaahan.
Kyläläiset ahdistivat Kiljusia ja pyysivät heitä kertomaan matkastaan.
Tietysti he sen kovasti mielellään tekivätkin.
Olipa kyläläisillä ihmettelemisen syytä, kun saivat kaikesta kuulla.
Lopetettuaan kertomuksensa sanoi isä Kiljunen:
-- Jos tahtoo satumaassa tulla toimeen, ei saa tehdä sitä, mikä on
kiellettyä, sillä silloin kasvaa vaikka mihinkä suuntaan. Ei saa
lörpötellä itsestään liikoja, sillä silloin voi jäädä elinajakseen
sinne ja saa aina puhua. Ei saa tehdä rikoksia, sillä silloin tulee
prässätyksi aivan liiskaksi. Ei saa olla paha eläimille, sillä silloin
ei saa hädässä auttajaa. Ja täytyy osata olla hiljaa, muuten